Väkisinjuoksua

Käyttämätön juoksumatto.

Työkaveri treenasi maratonille. "Voi plääh, taas mun pitää lähteä illalla lenkille. Tulis jo äkkiä se kilpailu, niin ei tarttis enää seurata tuota juoksuohjelmaa, ja vois jäädä rauhassa sohvalle." Kommentti tuli vähän virne suupielessä, mutta tiesin, että oli siinä totta toinen puoli tai ehkä enemmänkin. 

Toinen ystävä, ennen ihan aktiivisesti urheilua harrastanut, oli saanut mieheltään puoli vuotta aikaisemmin lahjaksi kuntosalijäsenyyden. Se maksoi 60 euroa kuussa. Ystäväni oli käynyt salilla kolmesti.  

Ja entäs serkkuni sitten? Hyvissä ruumiin ja sielun voimissa oleva vähän yli viisikymppinen mies. Hänellä on jäsenyys erään ruotsalaisen purjehdusseuran salilla. Jäsenyys maksaa vain 1100 kruunua vuodessa ja sisältää oikeuden käyttää myös saunaa, keittiötä ja oleskelutiloja. Sali sijaitsee ihan meren rannassa vajaan puolen kilometrin päässä serkun asunnolta. Salin ikkunat ovat merelle päin ja maisemat juoksumatolta tolkuttoman hienot. Montako kertaa serkkuni on viimeisen vuoden aikana käyttänyt salia? Kolmesti.  

Näköala serkun juoksumatolta.

Kyllähän minäkin lusmuilun ymmärrän. Ehkä pystyisin helpostikin palaamaan takaisin lähes täydelliseen liikkumattomuuteen. Keväällä vähän kokeilinkin sitä jalkaa sairastaessani, mutta silloin alkoi kyllä aika pian tehdä mieli taas liikkumaan, ihan sen liikkumisen ilon takia. Erityisesti kaipasin silloin juoksemista ja muuta ulkoilua.

Vai olenkohan jotenkin ylitunnollinen? Kun olen tänä syksynä päättänyt käydä kuntosalilla kahdesti viikossa, olen ajoittaisesta pakonomaisuudesta huolimatta käynyt. Kun olen päättänyt käydä kerran viikossa hydrobicissa, en ole jättänyt sitä väliin kuin yhden kerran, jokin aika sitten Tanskassa ollessani. 

Silti, tunnollinen tai ei, juoksemisessa on minulle jotain kummallista hohtoa, jotain erilaista kuin salitreenissä. Juoksemista ei tarvitse tehdä väkisin. Se on minusta houkuttelevaa huolimatta siitä, että nykyisin jalkoihin sattuu, hitaus harmittaa, matka on onnettoman lyhyt, eikä mistään kunnon treenistä voi puhua. En muista montaa kertaa, että lenkille lähteminen olisi ollut vastenmielistä, ainakaan yhtä vastenmielistä kuin joskus on kuntosalille meno. 

Nykyisin lenkille pääsy on suorastaan luksusta, kun se ei ole itsestään selvää. Tänään oli aivan erityisesti luksuslenkki. Ehdin nimittäin lenkille päivänvalon aikaan, mikä jo itsessään on tähän vuodenaikaan harvinaista. Lisäksi aurinko oli eksynyt tänne jostain etelästä ja paistoi koko lenkin ajan. Uskalsin jo toisen kerran tällä viikolla hölkätä 37 minuuttia, ja lisäksi kävelin viisi minuuttia alussa ja lopussa. Ulkoilulle tuli siis sen verran pituutta, että pääsin vähän kauemmas kuin tavallisesti, ja näin muutakin maisemaa, kuin sen tavallisen polunpätkän kelmeässä katuvalossa.

Tuntuu, että juoksulla olisi minulle vielä paljon annettavaa, vaikkei se vielä toistaiseksi ole paljoa luvannut. 

Joulukuun aurinko.