Tehkää sitä, mikä on vaikeaa

Kun olen käynyt vesijuoksemassa, olen aikani kuluksi seuraillut uimatreenaajien puuhia viereisessä altaassa. Se on oikein opettavaista minulle, jolla ei oikeastaan koskaan ole ollut mitään tekemistä minkäänlaisen urheiluvalmennuksen kanssa. Lempiuimaopettajani on nuori mies, jolla on mukava hymy ja huomattavia pedagogisia valmiuksia. Hän tähdentää valmennettavilleen, että pitää aina keskittyä siihen, mikä on vaikeaa. Minä kuuntelen korvat hörössä ohi juostessani. ”Ette te opi, jos koko ajan teette sitä, mikä on teille helppoa. Miettikää, mikä tuntuu vaikealta, ja keskittykää siihen."

Itse olen viime aikoina saanut ensimmäisiä kertoja elämässäni ohjausta urheilussa, jos ei koulun liikuntatunteja lasketa mukaan. Liikuntatunneilla ei kyllä kukaan katsonut vierestä, missä asennossa raajani tai kroppani ovat. Viime viikolla kahden vuorokauden sisällä peräti kolme eri miestä eri yhteyksissä huolehti, että asentoni ja liikkeeni ovat oikeat. Aika hienoa, mutta omalla tavallaan haastavaa.

Äkkiä pitääkin osata ottaa vastaan palautetta asiasta, joka ei ole kiinnostanut ketään ehkä koskaan. Asiasta, joka on vaikeaa, ja jota en osaa. Pitää keskittyä siis juuri siihen, mikä on vaikeaa. Työssäni palautteen antaminen ja vastaanottaminen on elinehto ja välttämättömyys. Ymmärrän siis onneksi palautteen merkityksen ja sen, että sen avulla voi kehittyä.

Hassua on se, että nyt yhtenä kehittämiskohteena on käveleminen, jonka äitini mukaan opin 11 kuukauden iässä. Vielä niitä bodaus- ja jumppaliikkeitä toisen ohjeiden mukaan tekisikin, mutta se turhauttaa ja ottaa itsetunnolle, etten osaa edes kävellä. Kipu jalassa uusien harjoitusten myötä ja jokaisella juoksuyrityksellä vielä lisää epätoivoa. Hirvittää, miten juoksemiselle käy, jos joskus pääsen siihen asti. Olen nimittäin ajatellut, että jos olisin joutunut juoksua aloittaessa opettelemaan jonkin uuden juoksuasennon tai -tyylin, olisi koko homma melko varmasti jäänyt siihen.

Saattaa olla, että tämä kävelemään opettelu on minulle terveellistä. Edellyttäen tietysti, että myös joskus opin oikean kävelyasennon ja kipu lakkaa joko siitä tai jostain muusta syystä. Hiukan olen jo tympääntynyt samojen harjoitusten tekoon ja hitaaseen etenemiseen. Samalla ymmärrän, että tämä on niin vaikeaa, ettei tässä kovin nopeasti oteta suuria harppauksia. Huomaan, että tunnen varpaideni olevan sisäänpäin, kun ne todellisuudessa ovat suorassa. Tarvitaan siis aikaa, ja halua ja voimia tehdä juuri sitä, mikä on kaikkein vaikeinta.

Taas yksi työtoverini lohdutti minua. Juoksukoulussa, jossa hän käy, oli kuulemma käyty läpi jokaisen juoksukoululaisen juoksutekniikkaa. Kaikilta löytyi noin viisi asiaa, joita voisi juoksuasennossa ja -tekniikassa parantaa. Jokaista asiaa treenataan vähintään kuukausi. Ei ole helppoa kellään. Ainakin voin ajatella, että jotain treenattavaa on joka tapauksessa edessä myös juoksussa, kun ja jos.

Kaikkein eniten lohdutti kuitenkin vanha ystäväni, jota tapasin pitkästä aikaa. Kävelemään opettelu nelikymppisenä ei nimittäin olekaan pahinta, mitä voi sattua. Ystäväni käy hierojalla, joka opettaa häntä hengittämään.

Aion tästedes välttää hierojia.