Sisäinen urheilija testaa: jooga

Jumppaohjaaja oli myöhässä, ja ehdimme juuri IT-puolen tutun kanssa aloittaa sen päivittelemisen, kun sisään purjehti timmissä kunnossa oleva nuorehko mies matto kainalossaan.

Mies esitteli itsensä, kertoi vakituisen jumppaohjaajamme olevan sairaana, ja kysyi, sopiko meille, että hän pitäisi meille joogatunnin tavallisen kehonhallintajumppamme sijasta. Sopihan se meille, tai ei kai siinä kukaan olisi voinut alkaa vastaankaan väittämään.

Toistan ehkä itseäni, jos sanon, ettei jooga(kaan) ole koskaan ollut liikuntalajina sydäntäni lähellä. Väitän kuitenkin, että se on ollut ehkä vielä astetta kauempana kuin fyysiset jumpat ja voimistelut. Joogan taustaan kun liittyy niin voimakkaasti itämainen uskonnollinen maailma. Nyt joogaa kuitenkin oli suorastaan pakko kokeilla, kun ei oikein ollut kanttia marssia uloskaan ystävällisen joogaohjaajan hoteista.

Mies kysyi, saisiko pitää tunnin englanniksi, ja me nyökyttelimme. Intialaisella aksentilla hän alkoi sitten kertoa, että tarkoituksena on ensin äännellä, sitten tehdä liikkeitä ja lopuksi hengittää. Niin minä ainakin ymmärsin tuntimme ohjelman.

Ohjaaja pyysi meitä ensin seuraamaan, mitä hän teki, ja yrittämään vasta sitten perässä. Hän kysyi etukäteen, oliko joku meistä harrastanut joogaa aiemmin tai tehnyt joitain liikkeitä, joita hän näytti. Ihan kaikkein pahimpaan solmuun hän ei onneksi meitä yrittänyt vääntää, ja joogatunnin liikesarjoihin perustuva osuus vaikuttikin oikein hyvältä. Hän kävi myös korjailemassa liikkeitämme ja ohjaamassa tarvittaessa vierestä. Yhdessä liikkeessä tasapainoni ei oikein riittänyt, ja ohjaaja lohdutti heti ”It’s all right, it happens.” Toisen liikkeen osan saatan ottaa omaan venyttelyohjelmaani pohjevenytykseksi, se tuntui sen verran mukavalta.

Tunnin ääntelyosiot OMMM-hokemineen, sisäisen liekin kuvittelemiset ja hengitysharjoitukset eivät sen sijaan minuun oikein iskeneet. Om’ia en suustani lasketellut, kun en edes tiedä, kuka se on. Hengityksessä olin joka kerta ehtinyt jo vetää henkeä sisään, kun ohjaaja edelleen kehotteli meitä hengittämään ulos. En ole oikein sisäistänyt, mitä väliä sillä on, missä kohtaa hengittää.

Aika yllättävää oli se, että koko tunti oli jotenkin haudanvakava. Tosissammehan me tietysti yritimme asentoja ottaa, mutta minua hihitytti sisäisesti paljon enemmän kuin uskalsin ääneen naureskella. Tietenkään sinne ei oltu tultu tyhjää nauramaan eikä hymyilemään, mutta hiukan enemmän olisin kaivannut kannustavaa hymyä kuin sanallista lohduttelua.

Juokseminen taitaisi minulta jäädä, jos siinä hengityksen pitäisi osua jollekin tietylle säärennostolle. Onneksi jooga ei sentään ole välttämätöntä eikä pakollista juoksijalle. Minulla on ikävä vakituista jumppaohjaajaamme.