Opettelun ilo

Tässä yhtenä päivänä olin katselemassa, millaista on, kun ei vielä oikein osaa, mutta kuitenkin pitää olla urheilija. Poikani valmentaa kuusivuotiaiden jalkapallojoukkuetta yhdessä kahden kokeneemman valmentajan kanssa. Kävin katsomassa kuusivuotiaiden kullanmurujen pelin.

Kuusivuotiaat futaajat ovat vielä varsin pihalla siitä, mitä kentällä oikein pitäisi tehdä. Intoa heiltä ei kuitenkaan puutu, mikä on mainio lähtökohta. He opettelevat vielä ihan kaikkea alkaen potkaisemisesta ja juoksemisesta pallon syöttämiseen tai kentällä sijoittumiseen. Siinä sählätessä syntyy kuitenkin rutosti maaleja ja useimmilla pelaajilla tuntuu olevan hauskaa. En ainakaan nähnyt kenenkään alkavan itkeä kesken pelin.

Erään nettisivun mukaan kuusivuotiaat opettelevat vielä liikunnallista yleistaitavuutta ja kehon hallitsemista tasapainoa ja suunnanmuutosta vaativissa tilanteissa. Vasta seitsemänvuotiaat alkavat opetella lajikohtaisia taitoja. Kuusivuotiaiden jalkapalloilun on siis vielä lupa ollakin melkoista sähläystä. Kaikki aloittavat joskus.

Lasten taidoissa voi kuitenkin olla yksilöllisiä eroja. Oma tyttäreni osallistui kuusivuotiaana mökkipaikkakunnan Hippokisojen 60 metrin juoksuun. Hän oli vähintään kymmenen senttiä lyhempi kaikkia muita saman ikäisiä juoksijoita, eikä ollut koskaan kokeillut juoksukilpailua. Silti hän voitti kilpailun isolla marginaalilla. Hänellä oli kirkkaana mielessä kilpailun tarkoitus: juosta maaliin, ja tavoite: maalissa odottava isä. Siinä vaiheessa korvien väli, ei koko tai tekniikka, ratkaisi kisan.

Korvien väli on sikälikin tärkeä, että ainakin tuossa vaiheessa urheilun on oltava hauskaa. Uskon, että valmentajat tekivät viisaasti, kun antoivat kuusivuotiaiden rauhassa leikkiä hiekkaleikkejä vaihtoa odotellessa. Kentän toisella puolella vanhemmat supisivat siitä, että poikien pitäisi seurata peliä eikä leikkiä. Vanhemmatko sen ilon pilaavat, kun odottavat kullanmuruiltaan liikaa? Ei kai ole tarkoitus, että liikunnan ilo häviää ja koko liikkuminen lakkaa? Tai että aktiiviurheilijoina pysyvillä liikunnan ilo vaihtuu pelkkään voiton hurmaan?

Niitä taitojakin on silti opeteltava, ja lapsena ne on helppo oppia. Pikkufutaajatkin treenaavat jo ihan tosissaan, kaksi kertaa viikossa. Toivottavasti heillä on treeneissä joka kerta hauskaa.  

Minä en opetellut lajitaitoja ala-asteikäisenä, joten niitä on opeteltava nyt. Itse haen kuitenkin nykyisin ensisijaisesti sitä iloa. Liikunnan pitää olla mukavaa ja jollain tavalla motivoivaa. Väkisin hampaat irvessä en tahtoisi liikkua. Onneksi oma opettelu ja sählääminen jaksaa vielä toistaiseksi naurattaa.