Kuntosali ja minä

Jo ennen juoksuharrastuksen aloittamista olin päättänyt, että hyvissä ajoin ennen viittäkymmentä ikävuotta minun on jotenkin alettava hankkia itselleni lihaksia. Muuten minua vaanisi hauraan mummelin kohtalo jäädä ennenaikaisesti sängynpohjalle. Olin siis jo jonkin verran orientoitunut aiheeseen, kun juoksutiedon lisääntyessä ymmärsin, että lihaksiahan sitä juoksuunkin tarvitaan.

Sain ensimmäisen lihaskunto-ohjelman työpaikan liikuntaprojektissa reilut puolitoista vuotta sitten. Silloin projekti jäi minulta lähes kokonaan hyödyntämättä yläselän vaivojen takia. Tein treeniä kyllä muutaman viikon. Se oli suunniteltu kotona käsipainoilla tehtäväksi. Muistan, että alussa se tuntui aika raskaalta. En voinut ymmärtää, että treeniä olisi pitänyt jaksaa tehdä kolme kierrosta. Kaksikin oli ihan tarpeeksi.

Hankin työpaikan kuntosalin käyttöoikeuden joskus tämän vuoden alussa, kun olin juossut pari kuukautta. Alkuvuoden ja alkukesän kävin kuntosalilla tekemässä useimmiten 30–35 minuutin pätkiä. Toisinaan hyödynsin liikuntapuistojen ulkovälineitä. Nettipalvelu, jonne liikkumiseni merkitsen, paljastaa armotta, että välillä lusmuilin useamman viikonkin peräkkäin.

Jalan loukkaantumisesta oli se hyöty, että kuntosaliharjoittelu sekä lisääntyi että tehostui. Elo-syyskuussa treenit pitenivät jopa 45 minuuttiin. Kuntosalikäynti Veteraanijuoksijan neuvomana sai lihastreenit paitsi kohdentumaan entistä paremmin, myös vahvisti yliminääni. Treenit nimittäin pitenivät sen jälkeen 55–65 minuuttiin.

En voi väittää, että minusta olisi tullut mitenkään lihaksikas tai että pystyisin nostelemaan painavia esineitä. Olen kuitenkin aika yllättynyt, miten olen parantanut treeniäni vuoden kuluessa. Vaikka en johonkuhun toiseen verrattuna mikään himolihastreenaaja olekaan, olen kaksin- tai kolminkertaistanut oman lihasharjoitteluni määrän ja siitä on tullut säännöllistä. Jaksan harjoitella paljon paremmin kuin alussa.

Ja vaikka muut eivät huomaakaan, huomaan kyllä itse lihasta siellä, missä sitä ei aiemmin ollut.