Ensimmäisessä blogikirjoituksessani pohdin urheilulle vierasta taustaani ja kutsuin ensimmäisen kisani kynnyksellä lukijoita seuraamaan, miten tästä mennään eteenpäin.
Olenkohan mennyt eteenpäin?
Fyysisesti voisi ajatella, että olen tullut kunnolla takapakkia. En edes kävele kunnolla, saati juokse. Jonkin verran lihaskuntoa ehdin hankkia vuoden aikana, mutta siitäkin olen menettänyt nyt suuren osan.
Toisaalta, näin syvältähän ei voi muuta kuin edetä. Viimeisten reilun kahden viikon aikana kävelemiseni kehittyminen on ollut hyvinkin nousujohteista, vaikka hidasta. Jalkaan ei enää satu astuessa, vaikka se vasenta jalkaa heikompi selvästi onkin. En käytä enää kipulääkkeitä. Kävelen päivä päivältä enemmän ja olen jo vähän pyöräillytkin. Jatkuvasti huomaan pieniä edistysaskeleita verrattuna edelliseen viikkoon. Lihaskuntotreeniä olen nyt jo parin viikon ajan tehnyt kotona nelisen kertaa viikossa 30-45 minuuttia kerrallaan, mikä on selvästi enemmän kuin se tunti, jonka kerran viikossa bodasin alkuvuodesta. Uskon, että loppuviikosta päivän askelkiintiö jo riittää oikealla kuntosalilla käyntiin työpäivän ohessa.
Vuodessa olen myös huomannut, miten hauskaa bloggaaminen on. Ihmeellistä kyllä, olen löytänyt itselleni sopivan luovan toiminnan. Toistaiseksi minusta on vain hyvin harvoin tuntunut siltä, etten haluaisi kirjoittaa. Ja niinäkin kertoina itse kirjoittaminen on temmannut mukaansa. Se on hauskaa ja siksi hyvin rentouttavaa. Myös saamani kommentit ovat joka kerta ilahduttaneet, kiitos niistä!
Mikä parasta, luulen, että en enää halua lopettaa urheilemista tai olla liikkumatta. Tavalla tai toisella haluan olla liikunnallisesti aktiivinen, vaikka en yhtään vielä tiedä, miten kuntoni tai juoksukykyni palautuu.
Sitä odotellessa köppäilen ontuen eteenpäin ja nautin pienistä edistysaskelista. Liikkumista se on tämäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti