Tänään eräs ystäväni tuli kysymään jalan vointia. Tiesin, että hänellä oli itselläänkin ollut pitkäaikainen vaiva tibialis posterior -jänteessä. "Vuosi siinä menee", hän totesi, kun vähän valittelin.
Jollain omituisella tavalla se lohdutti. Mitä hankalampi jalkavaivatarina, sitä enemmän lohduttaa kuulla, että niistä voi parantua.
Tällä hetkellä paraneminen tuntuu olevan aika kaukana, ja jalan kunto vaihtelee päivittäin. Välillä se on hyvinkin kipeä, kun joudun kävelemään enemmän. Edistysaskeliakin on kuitenkin lähes neljän viikon aikana tullut.
Kolme viikkoa sitten pääsin hädin tuskin sohvalta keittiöön noin kymmenen askelen päähän. Nyt pystyn kävelemään puolikin kilometriä pelkäämättä, että jalka pettää.
Portaissa menin ensin toinen jalka edellä. Nyt kiipeän jo sekä ylöspäin että alaspäin vuoroaskelin. Alas tullessa askel on tosin vielä aika kummallinen.
Kipulääkkeen jätin pois edellisellä viikolla, mutta olen joutunut osittain palaamaan sen käyttöön. Enää en kuitenkaan tarvitse sitä ympärivuorokautisesti.
Pyöräily lisää liikkumissädettäni. Pääsen jo naapurikaupunginosaan asti pyörällä.
Vauhtinikin lisääntyy. Kerran töissä meni jo niin hyvin, että minua ei ohitettu lounaalle mennessä, vaikka perässä tuli monta ihmistä.
Ontuminen on myös vähentynyt. Nyt jo hidas kävely sopivan epätasaisella alustalla, vaikka nurmikolla, näyttää lähes normaalilta. En myöskään näytä enää humalaiselta, tai niin ainakin luulen.
Kävelemiseni kiinnittää kyllä huomiota. Töissä kaksi eri työkaveria kommentoi viime viikolla positiivisesti kävelemistäni. Ensimmäinen sanoi: "Sähän kävelet jo hyvin!" Toinen sanoi: "No et sä hyvin kävele, mutta paremmin kuin viimeksi!"
Blogilista, jolle olen tämäkin blogin rekisteröinyt, ja jonka kautta on tullut jonkin verran seuraajia, lopettaa toimintansa 1.6.2015.
Jos siis haluat seurata blogiani jonkin muun palvelun kautta Blogilistan sijasta, voin ehdottaa seuraavia vaihtoehtoja:
- Kirjaudu sivustolle blogivirta.fi ja hae blogeista hakusanalla Sisäinen urheilija. Klikkaa jotain avautuvaa Sisäisen urheilijan linkkiä, jolloin tulee esiin toimintapalkki, josta voit valita "lisää suosikiksi".
Blogini täyttää tänään vuoden!
Ensimmäisessä blogikirjoituksessani pohdin urheilulle vierasta taustaani ja kutsuin ensimmäisen kisani kynnyksellä lukijoita seuraamaan, miten tästä mennään eteenpäin.
Olenkohan mennyt eteenpäin?
Fyysisesti voisi ajatella, että olen tullut kunnolla takapakkia. En edes kävele kunnolla, saati juokse. Jonkin verran lihaskuntoa ehdin hankkia vuoden aikana, mutta siitäkin olen menettänyt nyt suuren osan.
Toisaalta, näin syvältähän ei voi muuta kuin edetä. Viimeisten reilun kahden viikon aikana kävelemiseni kehittyminen on ollut hyvinkin nousujohteista, vaikka hidasta. Jalkaan ei enää satu astuessa, vaikka se vasenta jalkaa heikompi selvästi onkin. En käytä enää kipulääkkeitä. Kävelen päivä päivältä enemmän ja olen jo vähän pyöräillytkin. Jatkuvasti huomaan pieniä edistysaskeleita verrattuna edelliseen viikkoon. Lihaskuntotreeniä olen nyt jo parin viikon ajan tehnyt kotona nelisen kertaa viikossa 30-45 minuuttia kerrallaan, mikä on selvästi enemmän kuin se tunti, jonka kerran viikossa bodasin alkuvuodesta. Uskon, että loppuviikosta päivän askelkiintiö jo riittää oikealla kuntosalilla käyntiin työpäivän ohessa.
Vuodessa olen myös huomannut, miten hauskaa bloggaaminen on. Ihmeellistä kyllä, olen löytänyt itselleni sopivan luovan toiminnan. Toistaiseksi minusta on vain hyvin harvoin tuntunut siltä, etten haluaisi kirjoittaa. Ja niinäkin kertoina itse kirjoittaminen on temmannut mukaansa. Se on hauskaa ja siksi hyvin rentouttavaa. Myös saamani kommentit ovat joka kerta ilahduttaneet, kiitos niistä!
Mikä parasta, luulen, että en enää halua lopettaa urheilemista tai olla liikkumatta. Tavalla tai toisella haluan olla liikunnallisesti aktiivinen, vaikka en yhtään vielä tiedä, miten kuntoni tai juoksukykyni palautuu.
Sitä odotellessa köppäilen ontuen eteenpäin ja nautin pienistä edistysaskelista. Liikkumista se on tämäkin.
Marko Kantanevan Terveysliikkujan opas - Testaa, kehity ja onnistu (DocendoSport 2009) osui seuraavaksi luettavien urheilukirjojen listalle.
Kirjan kansi oli lupaava, koska siinä kehotettiin: "Vältä liikunnan katkaisevat karikot!". Kirjan alku tuntui kuitenkin jossain määrin lannistavalta. Kirjoittajalla vaikutti nimittäin olevan sellainen peruskäsitys, että kaikki kirjan aukaisseet ovat toivottomia laiskamatoja, jotka käyttävät suurimman osan valveillaoloajastaan liikunnan välttelyyn. Tai siltä minusta ainakin tuntui, kun kirjan ensimmäiset luvut keskittyivät listaamaan ja kumoamaan liikunnan välttelyn oikeuttavia tekosyitä. Mutta jos ihminen on ostanut tai lainannut 250 kookasta sivua käsittävän oppaan, kai hänellä voi olla jonkinlainen lähtökohtainen positiivinen ajatus liikuntaa kohtaan? Eikö sen voisi antaa kantaa eteenpäin ilman selittelyä ja tekokannustusta?
Eniten sain ehkä kirjan alussa olevista varoituksista aloittaa liikunta hyvin varovasti. Luulen, että minun pitää lainata tämä kirja niiden takia uudelleen, jos joskus pääsen aloittelemaan nykyistä reippaampaa liikkumista. Sellaisia lauseita kuin "Aloita liikunta lyhytkestoisilla ja kevyillä harjoituksilla, kuten esimerkiksi 30 minuutin kävelylenkeillä" tai "Älä vertaa itseäsi muihin" minun täytyy todennäköisesti liimata silmän korkeudelle kaikkiin mahdollisiin paikkoihin.
Kirja kävi läpi monenlaisia kuntoliikkujan lajikohtaisia testejä, esimerkiksi kävelytestin, 12 minuutin uintitestin ja 12 minuutin juoksutestin sekä niiden tulosten tulkinnan. Kestävyyslajeista kirjassa käytiin lyhyesti läpi kävely, juoksu, sauvakävely, hiihto, uinti ja pyöräily. Lihaskuntoasioille oli varattu enemmän tilaa kuin kaikille kestävyyslajeille yhteensä. Perusideana kautta kirjan tuntui olevan eri lajien monipuolinen yhdistely, mikä lieneekin järkevää sekä rasitusvammojen ehkäisyn että kirjassa kovasti pelätyn kyllästymisen takia.
Myös kehon huollolle ja ravitsemukselle oli oma kappaleensa. Erityistä itselleni uutta asiaa en ravitsemusosiosta löytänyt. Jos ei sitten lasketa sitä, että totesin kirjan ravintoaineiden päivittäisiä annosmääriä esittelevän taulukon mukaan kaltaiseni kestävyyskuntoilua harrastavan naisen tarvitsevan paljon enemmän ruokaa kuin mitä nyt syön. Pitäisi ehkä kirjan kehotuksen mukaan pitää ruokapäiväkirjaa, jotta näkisin, saanko tarpeeksi ravintoa. Silti 17 annosta viljatuotteita (1 annos = 1 viipale leipää, 1,2 dl keitettyä pastaa tai 1 dl mysliä) päivässä kuulostaa minulle paljolta.
Kirjassa oli myös yhden vuoden harjoitusohjelma, joka vaikutti melko maltilliselta. Ohjelmassa edettiin niin rauhallisesti, että puolentoista tunnin harjoitus, joka oli ohjelman pisin, saavutettiin vasta vuoden loppupuolella. Ehkä olisin tarvinnut sellaista viime vuoden alussa.
Seitsemäs aamu ortoosin pois jättämisen jälkeen oli kivulias. Pelkäsin takapakkia ja otin sauvat mukaan ulos lähtiessä. Harjoittelin niillä varovasti astumista, vaikka jalka tuntui kipeältä. Iltaan mennessä kipu oli kuitenkin poissa. Se ei palannut, vaikka kipulääkkeen vaikutus lakkasi.
Aamullakin kipu pysyi poissa. Suunnittelin heti herättyäni, että etäpäivän jälkeen illalla lähden käymään naapurissa ilman keppejä. Edellisenä iltana se oli tuntunut suurelta uroteolta, mutta aamulla jo varsin mahdolliselta.
Sitten kävikin niin, että innostuin vähän liikaa. Aikani sisällä käveltyäni päätin tehdä pienen happihyppelyn ja viedä roskat. Asumme kolmannessa kerroksessa ilman hissiä, mutta portaiden nousu tuntui sujuvan hyvin. Kipitin siis viemään roskat. Jonkin ajan kuluttua totesin, että voisin viedä koneellisen pyykkiä kuivumaan, ja kipitin portaat toiseen kertaan edestakaisin. Myöhemmin päivällä vein vielä kaksi koneellista pyykkiä kahteen eri otteeseen, sulatin pakastimen, aiheutin melkein vesivahingon ja lämmitin ruokaa.
Ensimmäisen roskienviennin jälkeen keksin ottaa käyttööni kaappiin käyttämättä jääneen aktiivisuusrannekkeeni. Aikanaan sen eräästä kilpailusta voitettuani käytin sitä jonkin aikaa. Totesin kuitenkin melko pian, että jos juoksen tunnin lenkin, aktiivisuustavoite täyttyy päivän aikana yli 200-prosenttisesti. Turha siis mitata aktiivisuutta, jos kerran tietää, että on aktiivinen. Toinen rannekkeen käyttömotivaatiota vähentävä asia oli, ettei se mitannut työmatkapyöräilyä eikä kuntosalilla käyntiä minua tyydyttävällä tavalla. Tunti kuntosalilla vastasi rannekkeen mielestä 5-10 minuutin kävelyä, mikä minusta oli törkeää.
Nyt ranneke kuitenkin tuli hyvään käyttöön. Se mittaa nimittäin myös askeleita, ja niitähän minun juuri nyt pitää hankkia. Toisaalta tarvitsen askelmittaria myös sen seuraamiseen, etten kävele liikaa. Osoittautui nimittäin, että mittari näytti tuona yhtenä päivänä yli 4000 askelta. Olihan se tällä jalalla aivan liikaa. Jalka kävi uudelleen kipeäksi jo illalla, ja naapurissakäynti haaveeksi. Kipu jatkui koko seuraavan päivän.
Vuoristorataa siis mennään. Pitäisi malttaa rasittaa varovasti, mutta en taaskaan onnistunut siinä. Onneksi kipu rauhoittui reilussa vuorokaudessa ja astuminen tuntuu kivusta huolimatta hiukan kehittyvän päivä päivältä. Fysioterapeuttikin lupasi sähköpostitse, että voin tehdä vahvistavia liikkeitä sen mukaan kuin jalka kestää. Kylmäpakkauksiin olen ihan koukussa.
Fysioterapeuttini ihmetteli, kun kömmin vastaanotolle kepeillä. Miten olen kävelevästä voinut joutua apuvälineiden käyttäjäksi kahdessa kuukaudessa?
Se on aika hyvä kysymys. Minähän noudatin vain ohjeita. Ja myönnetään, totaalisesti repsahdin liikkumisessa, osittain kivun pelossa. Olen tyytyväinen, ettei immobilisaatiota kestänyt kuitenkaan kuutta viikkoa kauempaa. Se olisi raunioittanut jalan kokonaan.
Olin siis ortoosin poisjättämisen jälkeen tilanteessa, jossa pystyin kävelemään muutaman askelen melkoisin kivuin. Mieli oli niin maassa, ettei koskaan tämän ruljanssin aikana.
Ensimmäisenä päivänä ortoosin jälkeen opin seisomaan kahdella jalalla, ja oikea jalka alkoi luontevasti nojata lattiaan istuessa. Illalla jalka oli julmetun kipeä kipulääkkeestä huolimatta, ja kipu tuntui myös jänteessä. Kävelin kepeillä varovasti oikeaan jalkaan varaten. Muutaman yksittäisen askelen pystyin ottamaan ilman keppejä. Pohkeessa oli ajoittain selvää treenin jälkeistä lihaskipua. Jalka oli kävely-yritysten jälkeen selvästi punaisempi kuin toinen jalka, mutta turvotus on poissa tai ainakin huomattavasti vähäisempää. Antikoagulanttilääkitystä ei enää tarvita.
Toisena päivänä totesin, että olen laihtunut kaksi kiloa ortoosin käytön aikana. Luin Terveyskirjastosta että 10 päivän vuodelepo saattaa surkastuttaa iäkkäiden lihaksia 1,5 kilolla. Kai minun 43-vuotiaana viettämäni kuusi viikkoa koko lailla liikkumatta vie helposti kaksi kiloa. Ainakin se jaloissa näkyy. Aloin taas tehdä kotona lihaskuntoliikkeitä, alkuun 5, 10 tai 15 minuuttia kerrallaan ja ihmettelin, miksen ollut tehnyt niitä koko ajan. Aika on vain mennyt ajalehtiessa sohvalla. Jalkaa särki illalla aika tavalla.
Kolmantena päivänä jalka kipuili aamusta ja turposikin, mutta päivän mittaan turvotus hellitti ja kipukin hiukan. Tuntui, että seisoin taas tukevammin kuin edellisenä päivänä ja otin muutamia askeleitakin.
Neljännen päivän aamuna jalka oli kuta kuinkin kivuton. Vaihdoin kyllä hiukan kipulääkitystäkin, mutta toivoa se joka tapauksessa antoi. Kävin ensimmäistä kertaa fysioterapeutilla, joka houkutteli minua liikkeelle ilman keppejä. Sain myös yhden vahvistavan liikkeen, jota minun tulee tehdä kuminauhan avulla seuraavat kaksi viikkoa useita kertoja päivässä koko ajan lisäten. Kotona illalla liikuin jo useita pätkiä omin jaloin. Jalka tuntui hiukan kipeytyvän, mutta jää auttoi.
Viidentenä päivänä jätin kepit makuuhuoneeseen jo aamusta. Tavoitteena on kävellä omin avuin kotona koko päivä. Astun vielä aivan väärin, mutta uskon senkin vahvistavan jalan lihaksia.
Päivä kerrallaan, minä kävelen!
Olen viimeksi kuluneen viikon aikana käynyt syvässä urheilunihilismissä ja jälleen alkanut sieltä nousta.
Blogin pitäminen ilman että lainkaan urheilee tuntuu täysin järjettömältä. Myös haaveet ja toiveet liikkumisesta olivat viime viikon lopulla vielä varsin nollilla. Viime viikolla olin yhteydessä ortopediini sähköpostitse ja kuvailin tilannettani. Hän vastasi, että lähettää minut tarvittaessa julkiseen terveydenhuoltoon leikkausarvioon. Siitäkös säikähdin ja aloin miettiä mielessäni vaikka millaisia skenaarioita. Jopa kuuden kuukauden odotus leikkaushoitoon tuntui aika lannistavalta. Toisaalta ajatus jonkinlaisesta avusta helpotti tavallaan.
Menin ortopedin vastaanotolle tänään melko ristiriitaisin tuntein. Hän tutki ja väänteli jalkaa, naputteli jännettä ja käski minun seistä jalalla ja nousta varpailleni. En ollut käyttäyt jalkaa kunnolla neljään viikkoon, ja astuminen tuntui ihan mahdottomalta. Ortopedin mielestä jalka ja jänne toimivat kuitenkin hyvin. Leikkauksesta hän oli sitä mieltä, että puhdistusleikkauksia jotkut tekevät liian herkästi, ja hän kuuluu näihin itsekin. Nyt hän kuitenkin päätyi siihen, ettei leikkausta kannata tehdä. Puhdistusleikkauksista ei kuulemma joidenkin mielestä ole mitään hyötyä.
Voitte kuvitella, että olin ihmeissäni, kun tulin ulos vastaanotolta. Kuljin vielä kepeillä ja ortoosi jalassa, koska en usko niin paljon ihmeparanemiseen, että olisin ottanut oikean jalan kenkää mukaani.
Kotona sain huomata, ettei käveleminen ilman keppejä tosiaankaan ole kovin helppoa. Alle kymmenen askeltakin on vielä kova koitos, ja jalkaan sattuu. Onneksi ei kuitenkaan tibialis posterioriin ainakaan mitenkään erityisesti. Todennäköisesti kipu johtuu siitä, että jalan lihakset ovat poissa. Sääressä ei ainakaan ole muuta kuin luu ja löysää nahkaa, joten tuskin jalkaterän tilanne on sen parempi. Annoin itselleni luvan harjoitella kävelyä vielä vähän aikaa keppien kanssa ja varasin ajan fysioterapeutilleni.
Mitään tietoa ei nyt ole, oliko tästä jotain hyötyä muulle kuin kansantaloudelle. Ainakin on kevät.
