Tehoava kannustus

Juttelimme kuntosalicircuitin jälkeen pukuhuoneessa jumppaohjaajista. Joku kehui toisen salitreenin ohjaajaansa. Minullakin oli sattumoisin kokemuksia samasta ohjaajasta. Käsityksemme eivät olisi voineet olla erilaisemmat. Tuo jumppakaverini sai valtavasti ohjaajan pikkutarkasta neuvonnasta, minä taas lannistuin ja tunsin itseni huonoksi. 

"Eikö ole hyvä, kun on rehellinen?", jumppakaverini kysyi. Rehellisyydestä olin kyllä samaa mieltä. Ja ohjaajan mukavuudestakin. Mutta tämän ohjaajan kanssa törmäsin taas samaan totuuteen kuin monesti ennenkin: minun on parempi tehdä vähän huonommin, hitaammin tai vähemmän, kuin olla tekemättä kokonaan. Jos minulle sopii salitreenissä pieni epärehellisyys, huijaan mieluummin vähän itseäni kuin jään sohvalle makaamaan.

Kyse ei ole siitä, etten tarvitsisi pikkutarkkaakin ohjausta. Tottakai tarvitsen, ja se on ilman muuta antoisaa ja mukavaa. Mutta lisäksi tarvitsen kannustusta ja muistutusta siitä, että pääsen omalta vaatimattomalta pieneltä tasoltani parempaankin. Jos olkapäideni väärästä asennosta muistutetaan kymmenennellä viikolla peräjälkeen, tekee mieli jättää harjoitus tekemättä. 

Kuluneen syys- ja kevätkauden ajan meillä on ollut juuri minulle sopiva ohjaaja. Varsin alussa panin merkille, ettei tällä nuorella naisella ollut kropassaan grammaakaan ylimääräistä rasvaa. Jo sitä voi pitää merkkinä siitä, että hän tekee jotain oikein, ja ehkä myös paljon. Eipä ihme, sillä hänellä on ikäluokkansa Suomen mestaruus street workoutissa. Tiedättehän street workoutin? Se on sitä, josta Facebookissa on videoita, joissa lihaksikkaat miehet punnertavat yhdellä kädellä, heittävät voltteja vauhditta ja vetävät leukaa kroppa vaakasuorassa pomppien rekiltä toiselle. 

Kuulostaa ihan passelilta lajilta minulle, eikö totta? 

Parasta on se, kun teemme harjoituksia kehonpainolla. Tylsät kuntosalilaitteet on niin nähty. En saa niillä treeniin enää mitään mielenkiintoa, vaikka olen harrastanut salitreeniä vasta kolmisen vuotta. Kehonpainoliikkeitä löytyy ohjaajaltamme aina uusia. Ne ovat sekä parhaimpia että pahimpia, eikä etukäteen arvaisi, miten tiukkoja monet niistä ovat. Tuoreimpina muistissani ovat lankku pallon päällä ja shoulder tap. 

Pallolankussa kädet litistävät suorana jumppapalloa kohti maata, ja varpaat ovat maassa. Tässä videossa lankku näyttää ihan helpolta ja se tehdään kyynärpäät pallolla. Minä opin kuitenkin itse kokeillessani aika paljon uutta kehon stabiiliudesta. Se ei ollut ihan yksinkertaista.  Viime kerralla kuntopiirini "kruunasi" shoulder tap, joka sai aikaan aika hirveän olon kolmesti toistettuna. Ohjaaja kannusti tekemään nopeammin. Minuutissa ehdin parhaimmillani 70 kappaletta. Lantion pitäisi pysyä täsmälleen paikoillaan, mutta arvaatte varmaan, miten vaikeaa se oli.  

Narsissit.

Vaikka liikkeet ovat joskus vaikeita, ja tarvitsemme ohjausta, ohjaajamme on myös erittäin kannustava. Hän kannustaa meitä myös kannustamaan toisiamme. Eihän se oikein luontevasti meiltä suomalaisilta käy, mutta välillä yritämme silti. 

Minuun tehoaa hyvin myös se, kun ohjaaja käskee lisätä painoja. Olen uskaltanut tehdä kokeiluja sellaisilla painoilla, joihin en edellisen ohjaajan jäljiltä olisi koskenutkaan. Hän nimittäin kehotti aina vain pienentämään ja pienentämään painoja, jotta saisin puhtaamman tekniikan. Tämän uuden ohjaajan kanssa uskon enemmän itseeni. Ja vaikken jaksaisi isommalla painolla paljoa, voin aina tehdä lyhyemmän tai hitaamman sarjan. Eikä tämä nyt tarkoita sitä, että olisin pullistumassa muodottomaksi lihaskimpuksi, jolle juokseminen on enää kaukainen haave. Se tarkoittaa lähinnä sitä, että treenistä voi joskus huomata jotain tuloksia. Vaikka taitaa olla niin, että muutoksen pulkannarukäsivarsissani huomaavat vain omat narsistiset silmäni. 

Tämän syksyn ja kevään treenisession jälkeen tunnen kuitenkin oikeasti himpun verran kehittyneeni. Olen nimittäin huomannut, että pystyn punnertamaan kolmekin kertaa, ainakin, jos punnerrukset eivät ole liian syviä.