Talviurheilu ja minä

Paloheinässä oli pakkasta.

Tänä talvena kävin kerran hiihtämässä. Oli ihana pakkaspäivän ilta, ja Helsingin Paloheinässä hyvä keli. En tietenkään ole mikään hyvä hiihtäjä, mutta kyllä maalaistyttö siitä huolimatta nauttii hiihtämisestä. Vauhdin hurmaakin koin, vaikka jälkeenpäin huomasin olleeni niin paljon miestäni hitaampi, että harmitti. Kas, kun minulla oli ainakin siinä vaiheessa talvea parempi kunto. 

Luistelusta haaveilin koko talven, mutta niin vain kävi, että lähitekojää suli jo monta viikkoa sitten. Yhden ainoan kerran kävin siellä sukulaislasten ja omien lasten kanssa ennen joulua, mutta minun oli silloin pakko lainata luistimiani tyttärelleni, jonka jalka oli kesän aikana ottanut kiinni minun luistinkokoni. Toki Rautatientorilla pääsee tänään vielä viimeistä päivää luistelemaan ja Paloheinässä hiihdetään edelleen. Miehenikin tavoittelee vielä muutamaa kymmentä hiihtokilometriä tälle talvelle, jotta pääsee sopivaan tasaiseen satalukuun. 

Latua!

Kyllä talviurheilu on ihanaa. Vai onko? Miksi minä en vaihda talveksi hiihtoon ja luisteluun? Miksi en kiidä ladulle ja radalle nytkin vielä, kun pääsisin? Olen oikeasti sitä mieltä, että monikaan endorfiinihyöky ei voita pakkaspäivänä harrastetun liikunnan jälkeistä tuntemusta.  

Minulla kyse lienee siitä, että joudun priorisoimaan, ja mieluummin juoksen sen, minkä liikkumaan pystyn. Juoksun lisäksi pyrin osallistumaan ohjattuun liikuntaan, johon olen sitoutunut. Näiden lisäksi täytyy pitää myös lepopäiviä, jotta koipi kestää. Siinä jää hiihtäminen ja luisteleminen. Tosin voisin priorisoida myös toisin. Voisin talvella keskittyä juoksemisen sijasta vaikka pelkkään hiihtämiseen. Pakko myöntää, ettei hiihtäminen kuitenkaan ole yhtä ihanaa kuin juokseminen. Monella, minullakin, on kouluaikaisia hiihtotraumoja. Mikä olisi ollut kamalampaa kuin koulun hiihtokilpailut ja niissä viimeiseksi jääminen? Muistan myös jonkin hiihtokokeilun joskus 25-vuotiaana aivan liian mäkisessä maastossa. Henkitorvea riipi ja heikotti.

Silti puolustan talviurheilua. Uskon, etten ole omassa sukupolvessani ainut, joka on sitä mieltä, että talviurheilu kuuluu jotenkin yleissivistykseen. Että jokaisen suomalaisen pitää oppia perustaidot luistelusta ja hiihtämisestä. Ja varsinkin, että lapset pitää opettaa hiihtämään ja luistelemaan. 

Minulla on teoria, että juuri edellä mainitun takia talviurheilu voi olla portti liikunnallisempaan elämäntapaan. Minulle se ainakin osittain oli sitä. Minäkin halusin opettaa lapseni luistelemaan ja hiihtämään. Siispä perheen piti luistella ja hiihtää, edes vähän. Sama pätee oikeastaan uintiin. Uimahalliin oli mentävä, jos mieli opettaa lapset kunnolla uimaan. Siihen ei yksin riitä uimakoulu eikä varsinkaan koulun uimaopetus. Ja vaikka itse sanonkin, lapsemme hiihtävät ja uivat paremmin kuin ala-asteen luokkalaisensa keskimäärin, ja luistelevatkin ihan hyvin.

Itse muistan ihanan talviurheilutunteen juuri noiden perheen yhteisten luistelu- ja pulkkamäkireissujen jälkeen, kun lapset olivat jo vähän isompia ja pääsi itsekin kunnolla liikkumaan. Tuollaisella talviurheilulla kerran-pari viikossa ylläpidin edes jonkinlaista kuntoa silloin, kun en vielä harrastanut muuta liikuntaa ja keskeytin työmatkapyöräilyn talven ajaksi. Vähitellen huomasin, että liikunnasta tulee hyvä olo. Ja sitten löysin juoksun, keksin, että sekin tuntuu hyvältä, ja siitä se jotenkin lähti.  

Tietysti on selvää, että nykyisin rakkain talviurheilulajini on juoksu. Voihan sitäkin tehdä lumisessa maisemassa ja pienessä pakkassäässä. Eivätkä Helsingin lumettomat talvet ollenkaan haittaa!   

Paloheinässä voi myös juosta.