Cheerleading-tyttönä

Käsi ylös, kenen mielestä cheerleadingista tulee mieleen stereotypia itseään ja vartaloaan miesurheilijoille esittelevistä tytöistä? 

Kun tyttäreni halusi aloittaa cheerleading-harrastuksen, minun oli pakko luopua ennakkoluuloistani. Vähitellen annoin kertoa itselleni, että cheerleading onkin voimaa, notkeutta, akrobatiataitoja ja rytmitajua vaativa urheilulaji, joka ei edes ole niin tapaturma-altis kuin aluksi luulin. 

Tyttäreni ei ole tullut minuun sikäli, että hän on musikaalinen, notkea ja pitää tanssimisesta ja voimistelusta. Etsimmekin hänen urheiluharrastuksekseen ensin jotain tanssillista jumppaa, ja kävimme läpi useiden voimisteluseurojen nettisivuja. Lopulta cheerleading löytyi koulukaverin kautta. Ryhmä, johon tyttäreni liittyi, on parin kilometrin päässä olevalla koululla treenaava 8-13-vuotiaiden alkeisryhmä. Kahden tunnin treenit viikossa maksavat vain 100 euroa lukukaudessa, ja omien treenien lisäksi voi käydä yhteisissä akrobatiaharjoituksissa vaikka kahdesti viikossa.

Voitte uskoa, että vettä kului. 

Tytär on nyt harrastanut cheerleadingia kaksi kuukautta, ja pitänyt sekä lajista että ryhmästä alusta asti. Jokin aika sitten tuli yllättäen kutsu vanhemmille seuraamaan treenejä. Kutsussa käskettiin saapua urheiluvaatteissa. Innostuin heti. 

Tytärtä alkoi treenien lähetessä ilmeisesti hiukan hirvittää, vaikka hän periaatteessa suhtautuikin innostukseeni hyväntuulisesti naureskellen. Hän nimittäin yritti kiristää minulta lupauksen, että jos kenenkään muun vanhempaa ei ole paikalla, häivyn vähin äänin. En luvannut, mutta tytär rauhoittui kuultuaan ennen treenejä WhatsAppissa, että muitakin vanhempia oli tulossa paikalle. 

Tiesin toki jo ennalta, että mitään kärrynpyöriä, kuperkeikkoja, voltteja tai muita hengenvaarallisia temppuja en ala kokeilla. Rajani olen löytänyt tässä jo aikaa sitten. 
Mutta cheer-treeneissä tehdään kaikenlaista muutakin kivaa, ja siihen muuhun aioin kuin aioinkin osallistua.

Pukuhuoneessa ennen treenejä istuimme vaihtamassa kenkiä lähellä toista äiti-tytär-paria, ja astuimme tuon toisen äidin kanssa yhtä aikaa saliin. Vilkaisimme toisia vanhempia, jotka marssivat salin takaseinustalle aikomuksenaan selvästikin istua siellä katsomassa treenejä. Katsoimme toisiimme, ja totesimme, että taidamme saada toisistamme vertaistukea, ja uskalsimme liittyä mukaan tyttöjen riviin. 

Kaksi reipasta ohjaajaa päätti, että lämmittely alkaa pizzaleikillä. Ryhmä jaettiin neljään pizzatäyteporukkaan: kinkkuihin, oliiveihin, ananaksiin ja juustoihin. Toinen äiti tiesi heti olevansa kinkku, ja minä koin itseni sillä kertaa oliiviksi. Yksi tytöistä jäi kiinniottajaksi, ja huusi eri täytteitä vuoron perään juoksemaan ympyrää salin keskelle. Leikissä sai heti juosta aika tavalla. Vaikka hölkkäsinkin vastoin ohjaajien ohjeita ("juoskaa kovempaa", "vauhtia vauhtia") aika hitaasti, oli juoksu kylmiltään minulle silti hiukan arveluttavaa. Nykyisinhän en tavallisesti koskaan juokse askeltakaan ilman jotain muuta lämmittelyä. 

Mutta pahempaa seurasi. Seuraavaksi ryhmittäydyimme kolmen hengen joukkueiksi viestiä varten. Jokaisen joukkueen jäsenen piti vuoron perään suorittaa salin päästä päähän juoksu, tasajalkahyppely, karhukävely, rapukävely, laukka sivuttain ja jälleen juoksu. Vauhti oli niin kova, että lopussa olin ihan läkähdyksissä. Tasajalkahyppelyissä lusmusin, koska se ei totisesti olisi tehnyt hyvää jänteelleni. Mutta mukana pysyin yhtä kaikki. Ja meidän joukkueemme voitti sen toisen äidin joukkueen!

Tässä vaiheessa ohjaajat katsoivat, että olimme lämpimiä, ja vuorossa oli lihastreeni. Se sujui kohtuullisesti, vaikka jälkeenpäin sain tyttäreltä palautetta, etteivät jalkani pysyneet selkäliikkeessä ylhäällä. Nolointa oli punnertaa toisten vanhempien katsellessa, koska en oikeasti osaa sitä vieläkään kunnolla. Tämmöisiä tilanteita varten asia pitäisi varmaan pikkuhiljaa hoitaa kuntoon. Lihastreeniä seurasi monipuolinen venyttely, jonka me molemmat äidit pystyimme suorittamaan puhtaasti, koska ohjelmaan ei sillä kertaa sattunut kuulumaan spagaatia. 

Sitten alkoi varsinainen cheerleading-treeni, ja vuorossa olivat hypyt. Me äidit siirryimme ensin salin laidalle seuraamaan sivusta, koska molempien vammat estivät hyppelyn 40 sentin korkeuteen vauhditta. Hetken katseltuamme tajusimme, että voisimme harjoitella käsiliikkeitä ilman hyppyjä. V, X ja tupla-äx sujuivat meiltä mallikkaasti, ja olimme ylpeitä, että olimme edelleen mukana. 

Cheertreeneissä ei käytetäkään tavallisia jumppamattoja.

Treeni alkoi olla puolessa, ja ohjaajat kehottivat meitä hakemaan matot. Vilkaisimme taas toisiimme kanssaäidin kanssa, ja totesimme, että kyllä me matot osaamme hakea. Olimme väärässä. Emme olisi edes tunnistaneet matoiksi isoja rullia, jotka cheertytöt raahasivat saliin, ja levittivät lattialle. 

Matoilla tytöt tekivät käsilläseisontaa, kärrynpyöriä, kaatosiltoja ja monenlaisia muita liikkeitä, joiden nimiä en edes tiennyt. Arvaatte varmaan, että tässä vaiheessa siirryimme suosiolla seinustalle. Sielläkin oli ihan riittävän jännittävää katsella, miten oma jälkikasvu suoriutui vaikka miten monesta vaikeasta liikkeestä. Lopuksi tytöt harjoittelivat vielä nostoja niin, että neljä nosti aina yhtä. Onneksi oma tyttäreni on ryhmässä vanhimmasta päästä, enkä joutunut katselemaan häntä keikkumassa pyramidin huipulla. Vielä. 

Kysyin yhdeltä katselemassa olleelta isältä, kuka hänen tyttärensä on. "Tuo, joka on moustina tuolla oikeanpuolisessa ryhmässä", vastasi isä. "Okei", vastasin vain. Kotona kysyin sitten omalta tyttäreltäni, mikä mousti*on. Aika monta muutakin uutta sanaa opin. 

Seuraavana päivänä etureiteni olivat totaalisen jumissa, vaikka olin kerrankin onnistunut tekemään samalle päivälle osuneen hydrobicin sopivasti lusmuillen palauttavana treeninä. 
En onneksi tiedä, millaisessa kunnossa olisin ollut, jos olisin tehnyt kaikki nostot, kuperkeikat ja hypyt, joita tytöt tekivät.  

* Takana varmistamassa oleva henkilö, joka on nostossa kaikkein tärkein.