Triplakilometrit

Vuosi sitten pohdiskelin, pitäisikö juoksukilometrien laskennassa liittyä perinteiseen lokakuun alusta syyskuun loppuun kestävän juoksukauden kilometrien laskijoihin, vai laskea kilometrit kalenterivuosittain. Päätin liittyä molempiin. Kun ei koskaan tiedä, koska tulee tauko ja kilometrit lakkaavat kertymästä. Niitä on syytä laskea joka välissä. 


Edellinen juoksukausi 2014-2015 päättyi lukemaan 170,6 km. Onneksi se oli tähänastinen pohjanoteeraus. Tällä kaudella 2015-2016 olen lähes kolminkertaistanut juoksukilometrini: kauden lukema oli 502,2 km. 

Vuosi sitten totesin, että
juoksukilometrien laskenta saa
aina haaveksimaan.
Ei unohdeta haaveilua.

Voisi ajatella, että 170 kilometrin kauden lukemia on helppo parantaa. Ei se ihan itsestään selvää kuitenkaan ole ollut. Kauden alussa tai juuri ennen sitä syyskuussa olin saanut taas luvan alkaa varovasti hölkätä. Juoksun osuutta piti lisätä vähitellen viisi minuuttia kerrallaan. Kauden ensimmäisinä kuukausina hölkkäsin noin kolmen kilometrin lenkkejä, joista osa oli aluksi kävelyä. Lenkkejä oli pari viikossa. Vuodenvaihdetta lähestyessä lenkit pitenivät vähitellen neljään kilometriin ja vaihtuivat kokonaan juoksuksi. Ensimmäisen viitosen pitkään aikaan juoksin tammikuun 5. päivä. Helmikuun lopussa juoksin jo kolme viitosta joka toinen viikko, ja maaliskuussa lenkit vähitellen pitenivät kuuteen kilometriin. Huhtikuun viimeisellä viikolla yksi viikon lenkeistä oli ensimmäistä kertaa kahdeksan kilometriä. Siitä alkoi pitkän lenkin tavoittelu. Toukokuun 21. päivä juoksin ensimmäisen kympin. Kesä-heinäkuussa pitkä lenkki piteni vähitellen, kunnes heinäkuun 30. päivä juoksin 14 kilometriä. 

Elokuun puolesta välistä alkaen onkin sitten ollut heikompaa jalkavaivojen ja flunssien takia. Keskimäärin juoksua on kertynyt kahdessa kuukaudessa vain 65 kilometriä. Nyt yritän pikkuhiljaa alkaa taas juosta, ensin pari lenkkiä viikossa.  

Mikään ei tässä harrastuksessa ole ollut itsestään selvää. Vaikka kolminkertaistin vähät kilometrini verrattuna edelliseen kauteen, ei ensi kaudesta voi koskaan tietää. Mutta aina kun joutuu pitämään tauon, on toiminta tauon jälkeen pakostakin nousujohteista. Kuulemma ihmiset ovat onnellisempia tilanteessa, joka paranee, kuin keskimäärin paremmassa tilanteessa, joka pysyy ennallaan. 

Olen onnellinen ja kiitollinen myös kannustuksesta ja vinkeistä, joita olen saanut. En tunne itseäni urheilijana enää ollenkaan yhtä ulkopuoliseksi, tyhmäksi ja yksinäiseksi kuin juoksuharrastusta aloittaessa. Minusta on tullut aina vain parempi tekemään uusia virheitä. 

Huolimatta tämän syksyn tauosta juoksuhulluus tuntuu olevan jäljellä. Eilen illalla alkoi tehdä mieli lenkille, vaikka oli märkää, kylmää ja sateista. Parasta oli se, että pääsin.  

Idoleita Imatralla

Vietin viikonlopun seurueessa, johon kuuluu useita liikuntaidoleitani. Tässä porukassa liikkuminen ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys, vaan moni liikkuu pyörätuolilla. Kuulun yhdistykseen, jonka jäsenistä suurella osalla on jonkinasteinen liikuntavamma. Oma jalkavammani ei ole ollenkaan samassa kategoriassa, vaan kuulun tähän yhdistykseen muista syistä.

Lammassaaren rantapolku.

Moni yhdistyksen jäsenistä on päätynyt erilaisten apuvälineiden käyttäjäksi, mutta siitä huolimatta harrastanut vaikkapa jalkapalloa, ratsastusta, juoksua, kovaa salitreeniä tai itämaisia taistelulajeja. Kuuntelen näitä tarinoita aina kiinnostuneena ja välillä päätäni pyöritellen. Kuinka päälle kuusikymppinen ajoittaisista kivuista kärsivä nainen treenaa salilla puolitoista tuntia ja lähtee sitten vesijumppaan. Tai kuinka tyttö ei vammautumisriskin takia saanut ratsastaa, mutta ratsasti salaa vanhemmiltaan, jotka saivat tietää harrastuksesta vasta, kun tyttöä pyydettiin lupaavimpien ratsastajien valmennusryhmään. Tai kuinka pahat selkäkivut yhdistyksen seniorilla oli kesällä, kun autolla ajo oli mahdotonta, rakas keilausharrastus jäi tauolle, ja piti melkein mennä  
lääkäriin.


Vietimme viikonlopun Imatran kylpylässä, ja kylpylöissähän on tunnetusti hyvät liikuntamahdollisuudet. Minäkin yritin hyödyntää yhdistyksen syyskokoukselta liikenevän ajan liikkumalla.  

Lauantaipäivä meni kokonaan sisätiloissa, mutta ehdimme sentään saunaan ja altaaseen. Tietysti osa ajasta menee kylpylässä aina paikoillaan lillumiseen, varsinkin ihanassa kuumavesialtaassa. Silti pidin huolta, että hyvän aikaa myös uin, vesijuoksin ja jumppasin. Kaikissa kylpylöissä ei ole kunnollista allasta uintiin tai vesijuoksuun. Täällä sellainen onneksi oli, vaikka se olikin aika matala.

Saimaan aamu.

Sunnuntaiaamuna heräsin riittävän aikaisin, jotta ehdin aamulenkille. Kevyttä hölkkää olin kokeillut 3,5 viikon tauon jälkeen jo perjantaina kotosalla, joten sunnuntaiaamuna keskityin pääasiassa kävelyyn yhtä pientä juoksupätkää lukuun ottamatta. Lenkkireitiksi valitsin kylpylän vieressä olevan Lammassaaren, jossa on Imatran venesatama ja mainioita lenkkipolkuja. Nautiskelin Saimaan rannoista ja raikkaasta ilmasta. Vastaantulijoita taisi olla peräti yksi. Lenkkireiteistä olen aika kateellinen maaseudulla asuville: sekä maisemiltaan että maapohjaltaan ihania polkuja on kilometritolkulla. Lenkiltä palatessani tein päivän hyvän työn neuvomalla saman reitin myös kylpylän edessä karttaa tutkivalle juoksuasuiselle naiselle. 

Sunnuntaiaamupäivän ohjelmassa oli tuolijoogaa, jota jokainen sai tehdä omien rajoitustensa puitteissa. Olen varmaan ennenkin sanonut, että en ole kovin innostunut joogasta. Venyttely ja liikkeet tuntuvat kyllä mukavilta, mutta minulta loppuu aina usko, kun pitää alkaa hengittää tiettyyn "suuntaan" ja tietyllä tavalla. Keskittyminen herpaantui sisäiseen hihitykseen siinä vaiheessa, kun ohjaaja kertoi mahan murinan olevan merkki suoliston rentoutumisesta. Minä kun olen aina luullut, että se on merkki nälästä. Viimeinenkin usko meni siinä, kun ohjaaja käski rentouttaa hampaat. Ihan rentoutunut ja mukava olo nauramisestakin tulee, eipä silti. 

Illalla kotiuduttuamme ehdin vielä hydrobiciin, jonka alkamisajankohta, 20.35, on mainio, vaikka olisi ollut viikonloppureissussakin. Kulunut liikuntaviikko alkoi jo näyttää ihan normaalilta. Liikunnaksi kelpuuttamiani merkintöjä oli lähes kuuden tunnin edestä, vaikka osa olikin melko kevyttä toimintaa. Olen kuitenkin taas päässyt vähän juoksemaan ja kävelemään. Kun ajattelen viikonloppuna tapaamiani ihmeellisiä liikuntaidoleita, uskallan lenkkeillä lisääkin, vaikka säären hermot vähän muistuttavatkin itsestään.     

Laiska, laiskempi

Muurahaiskeko

"Mene, laiska, muurahaisen tykö, katso sen menoja ja viisastu", sanotaan Raamatussa. Yritin sitäkin viikonloppuna. Omenapuun alta löytämäni muurahaiskeko oli yhtä hiljainen kuin viimeksi kuluneet liikuntaviikkoni. 

Flunssa vei ryhmäliikunnat kahdelta viikolta ja jalkakipu hävitti juoksut. Ainoa, mitä olen tehnyt, on satunnainen venyttely ja pienet kävelyt. Nyt on aika aloittaa uusi elämä. Eikös se ole tapana syksyisin? 

Tosin luulen, että tämä nykyisen elämäni liikunnallisuus olisi normaalitasollaan ihan riittävää. Parempi vain jatkaa samaan malliin.  

Eilen pääsin hydrobiciin ensimmäistä kertaa sitten viime kevään. Tuttua puuhaa, vaikka ensin hätkähdinkin sitä, että liikkeet olisi pitänyt muistaa edelliskeväältä asti. Ja kun katsoin ensimmäistä kertaa kelloa, oli tunnista kulunut vasta neljä minuuttia, vaikka se tuntui vähintään vartilta. Mutta kyllä se siitä alkoi lutviutua. Muistin jopa sen, että jumpan tehokkuus on paljolti kiinni siitä, miten tehokkaasti itse työskentelee. 

Viime vuoden syksyllä aloitin hydrobicin hiukan epävarmana siitä, miten jalkani sitä kestäisi. Alkuun jumppa tuntuikin jalassa heti tuoreeltaan. Eilen huomasin, ettei jalassa tuntunut jumpan aikana yhtään mitään. Myös illalla jumpan jälkeen jalka oli kivuton. Pieni hermoperäinen polttelu tuli vasta seuraavana päivänä. Se onkin ollut harmillisen tuttu kaveri viimeiset viikot, vaikka on ajan myötä vähitellen hellittänyt lakattuani, toivottavasti tilapäisesti, juoksemasta. 

Mutta vaikka en vielä tällä viikolla uskaltaisi juosta, lisää liikuntaa on luvassa. Pääsen kuntosalicircuitiin jo toista kertaa tänä syksynä. Edellinen kerta oli pari viikkoa sitten flunssien välissä. Salitreenin aloittaminen tuntui tauosta huolimatta mukavalta, vaikka olenkin aktiivisesti vältellyt kaikkea lihastreeniä koko kesän. Parasta oli ehkä vaihtunut ohjaaja. Nyt meillä on ohjaajana minulle jo parin vuoden takaa tuttu nainen, joka osaa kannustaa ja antaa neuvoja jotenkin sellaisella tavalla, joka saa minut aina hyvälle tuulelle. Edelliskevään ohjaaja sai minut välillä tuntemaan itseni surkeaksi luuseriksi. Tosin luultavasti juuri sitä olenkin useimmissa urheilulajeissa, mutta en ollenkaan pane pahakseni pientä vilpillisyyttä tässä asiassa. 

Lihastreenin vähäisyydestä häpeissäni aloitin myös pari viikkoa sitten kaikessa hiljaisuudessa uuden lankkuhaasteen. Nyt olen menossa kolmessa minuutissa. Joka aamu lankkuun käydessä ahdistaa, koska tiedän, miten kova koitos on edessä. Uuteen tavoitteeseen venyminen tuntuu silti joka kerta hienolta. Motivoin itseäni osittain sillä, ettei minun ole mikään pakko suorittaa haastetta täyteen viiteen minuuttiin asti, vaan kolmekin minuuttia on jo ihan hyvä. Sitä paitsi joka ikinen muurahainen, jonka viikonloppuna näin, oli kylmissään ja kankea ja valmis talvihorrokseen. Sopivan levon ja liikkumisen vaihtelustakin on hyvä ottaa muurahaisista mallia. Välillä on vähän laiskempaa kuin joskus toiste. Vaikka mistäpä minä tiedän, ehkä ne muurahaiset olivat sisällä keossaan lankuttamassa? 

    

Turkoosi teippi ja uutta jumppaa

Keväällä fysioterapeuttini sanoi, että pohjallisella ja puoli vuotta ahkerasti jumppaamalla jalkani parantuisi. Puolen vuoden aikarajaan on enää kuukausi, joten hyvin menee. Vai meneekö? 

Olen käyttänyt pohjallista mahdollisimman paljon, ja se tuntuu hyvältä ja sopivasti tukevalta. Se ei paina jalkaa. Olen myös noudattanut jumppaohjeita aika tunnollisesti, vaikka välillä unohdankin, että illalla viimeiseksi olisi pitänyt vielä jumpata. Juoksumäärää olen nostanut  hyvin maltillisesti. Kaikesta tästä sain fysioterapeutiltani kehuja tänään vastaanotolla käydessäni.

Teippi kääntää nilkkaa sisäänpäin.

Huolimatta ohjeiden noudattamisesta jalkani alkoi muutama viikko sitten hermokipuilla. Totesin, että 30 kilometriä viikossa taisi sittenkin olla liikaa. En oikeastaan jaksa enää olla epätoivoinen enkä harmistunut. Ei tässä ole mitään uutta. 

Sitäpaitsi tiedän jo, että jalka kestää aika hyvin pari lenkkiä viikossa, ja pystyn halutessani juoksemaan viisi tai kymmenen kilometriä. Voisin olla ihan tyytyväinen siihen, että juoksisin pari kertaa viikossa. Kun vain tietäisin, että se on rajani, niin en alkaisi aina haaveilla muka "juoksutreenistä".  

Fysioterapeutti tutki taas jalkaani ja juoksuaskelta matolla. Askel ei kuulemma näyttänyt kovin pahalta, vaikka ei se täydellisen hallittu vieläkään ole. Mutta kipu on tosiasia. Onneksi ikävä hermokipu hävisi muutaman päivän lepuutuksella, ja nyt kymmenen päivän jälkeen jänne on enää hieman arka. 


Sain tietenkin uusia jumppaohjeita. Nyt minun pitää: 


- jatkaa hyppelyä jumppamaton päälle yhdellä jalalla,
- hyppiä jumppamaton päällä yhdellä jalalla päkiähyppelyä,
- tehdä peroneus-jännettä vahvistavaa kyykkyä kantapäät yhdessä ja polvet auki,
- tehdä nopeita, dynaamisia varpaillenousuja seinään nojaten,
- jatkaa lonkkaa vahvistavaa jumppaa sekä
- jatkaa pohkeen ja jänteen venyttelyjä. 

Teippi on uskon asia. 

Aikaahan noihin menee joka päivä monta minuuttia, mutta kai sen aikansa huonomminkin voisi käyttää. Enkä viime aikoina ole muutenkaan liikkunut yhtään liikaa. Asenne on siis ainakin hetkellisesti kohdillaan. 



Fysioterapeutti kehotti aloittamaan juoksemisen uudestaan levon jälkeen noin 15 kilometristä viikossa ja lisäämään matkaa korkeintaan viisi kilometriä kuukaudessa. Yhden kevyen ja yhden raskaamman viikon rytmitys on fysioterapeutin mielestä edelleen järkevä. Juokseminen vaihtelevilla alustoilla olisi suositeltavaa, jotta jalkaa ei rasitettaisi yksipuolisesti. Myös juoksuvauhtia saisi vaihdella, ja tehdä välillä intervallitreeniä, jossa hyvin hidas ja vauhdikkaampi juoksu vuorottelevat. Tämäkin kuulemma monipuolistaisi jalan käyttöä. Vaihtelua toisivat myös toiset lenkkarit.

Lopuksi fysioterapeutti laittoi jalkaani kinesioteipin. Jalan teippaaminen lenkille voisi muistuttaa pitämään jalkaa paremmin oikeassa asennossa. Kerroin, etten usko teippeihin, koska niistä ei ole tarpeeksi tutkimustietoa. Annoin silti teipata jalkani. Olihan se teippi ainakin pirteän värinen. 

Ehkä lohduttavinta oli, ettei ainakaan ikäni kuulemma fysioterapeutin mukaan ole este juoksutreenin lisäämiselle. Vaikka korjautuuhan sekin ajan myötä. Yli kaksi vuotta on jo mennyt tässä jalkaprojektissa melkein huomaamatta.   



  

Sokeritonta elämää

Siitä taitaa olla nyt viisi vuotta, kun olimme perhelomalla Tanskan Legolandissa ja sukuloimme samalla parissakin paikassa eteläisessä Ruotsissa. 

Tiedätte ehkä, miten siinä käy, kun on autolomalla alakouluikäisten lasten kanssa, ja pysähtyy syömään satunnaisissa kuppiloissa matkan varrella? Ruokalistalla on enimmäkseen ranskanperunoita, hampurilaisia ja kokista. Ja kun sitten pysähtyy muutamaksi päiväksi tätien herkkupöytiin, juo ruokajuomana limsaa, syö monta annosta jälkiruokaa ja välipaloiksi karkkia, alkaa herkku- ja sokerikiintiö pikkuhiljaa täyttyä. 

Muistan, että tuolta reissulta kotiin palattuamme totesin, että nyt pitää vähentää sokerinsyöntiä ja palata takaisin ruotuun. Poika otti kehotuksen vakavasti. Hän ryhtyi totaaliseen sokerilakkoon, joka kesti useamman kuukauden. Itsekin kokeilin sokerilakkoa silloin ensimmäistä kertaa. 

Olin aina kuvitellut, että sokerin välttäminen on minulle ihan mahdotonta. Mutta sen kesän jälkeen tauko sokerinsyönnissä oli tervetullut, ja kieltäytyminen yllättävän helppoa. Kaikissa liikaa sokerinsyöntiä koskevissa jutuissa sanotaan sama, mutta sitä on vaikea uskoa ennen kuin itse kokeilee:  ensimmäiset viikko-pari ovat vaikeimmat ja sitten ei enää tee mieli makeaa.

Sittemmin olen ollut sokerilakossa monta kertaa, kuukauden tai pari kerrallaan. Aloittaminenkaan ei ole enää kovin vaikeaa, ja sokeristen välipalojen korvaamiseen on monta kikkaa korvan takana. 

Tällä kertaa sokerilakon ehdottaja oli tytär, joka ajatteli viettää sokerittoman syyskuun seuraamansa vloggarin innoittamana. Muutkin perheenjäsenet päättivät yksi toisensa jälkeen osallistua, niin että nyt olemme kaikki ilman sokeria. 

Ideana on, että vältämme lisättyä sokeria ja keinotekoisia makeutusaineita. Suolaiseksi miellettyjä asioita ei tarvitse välttää. Joskushan salaatinkastikkeissa tai suolakekseissä tai vaikka nuudelien mausteissa valitettavasti on lisättyä sokeria. Äärimmäinen tarkkuus vaikeuttaa kuitenkin tässä tapauksessa elämää ihan liikaa. 

Olemme myös sopineet, että kohteliaisuuden niin vaatiessa, esimerkiksi kylässä, sokeria saa syödä. Myös tämä helpottaa elämää. Muistan kerran sokerilakossa piilottaneeni pojan opettajan tarjoaman keksin laukkuuni opettajan hetkeksi poistuessa luokasta. Toinen juttu sitten on, ettei jotain tavallista kaupan keksiä todellakaan enää tee mieli lakon kestettyä joitakin viikkoja.

Kolmas elämää helpottava asia on, että hedelmät ovat sallittuja. Äärimmäiset sokeripuritaanit tai asian totaalisesti väärin käsittäneet ovat nimittäin sitä mieltä, että hedelmiäkin pitäisi välttää. Hedelmät sisältävät kuitenkin niin paljon hyviä aineita, että niitä kannattaa syödä.     

Sokerittomat kaudet ovat opettaneet monenlaista muutakin kuin sen, että sokerittomuus on loppujen lopuksi aika helppoa. Olen esimerkiksi oppinut syömään maustamatonta jugurttia ihan sellaisenaan. Parasta se on tietysti marjojen tai hedelmien ja siementen tai pähkinöiden kanssa. Ruokavalioni on muutenkin muuttunut niin, etten kovin usein syö lisättyä sokeria sisältäviä tuotteita, esimerkiksi muroja, myslejä tai mehuja. Kahvin sokerista luovuin muutama vuosi sitten. Teessä en ole käyttänyt sokeria kohta kahteenkymmeneen vuoteen. Leivonnaiset ja karkit, erityisesti suklaa, kyllä normaalioloissa maistuvat. Mutta senkin olen oppinut, miten helposti sokerikiintiö täyttyy. Siinä hyvä apu oli tämä Leipätiedotuksen sokeritesti. Nyt tiedän liiankin hyvin, että useana päivänä mennään yli rajan. 

WHO:n sokerinsaantisuositus on 10 % kokonaisenergian saannista. Jossain oli käännetty tämä suomeksi siten, että 2000 kilokalorin energiantarpeella sallittu sokerin määrä on alle 50 g. Omaksi energiantarpeekseni jokin laskuri antoi 1800 kilokaloria, jos en urheile päivittäin. Tuo 50 grammaa päivässä on minulle siis ehdoton maksimi. Se kertyy helposti vaikkapa puolen litran limsapullollisesta tai sadasta grammasta suklaata. Muita karkkeja tarvitaan 50 sokerigrammaan vielä vähemmän. Miettikääpä miten iso nykyisin on karkkipussi? Siitähän saa sokeria melkein viikoksi.    

Olen huomannut senkin, että kun on sokeritauolla ja pystyy samaan aikaan harrastamaan kohtuullisesti juoksua, vatsamakkarat alkavat pienentyä vyötäröllä. Harmillisesti nämä eivät ole ihan hetkeen toteutuneet yhtä aikaa. Voin kuvitella, että jos olisin oikea juoksija ja tavoittelisin aina uusia ennätyksiä, sokerilakko voisi nipistää ajasta arvokkaita sekunteja. 

Ihan hyvän olon takiakin sokerilakkoa voi kyllä suositella. Sen jälkeen ei pitkään aikaan tee mieli paljoa makeaa, joten se vähentää sokerin määrää vielä päätyttyäänkin. 

Nyt minulla on sokerilakkoa täynnä viisi päivää, koska aloitin jo pari päivää ennen syyskuun alkua. Pääasiassa olen herkutellut kunnon ruoalla ja hedelmillä. Kerran olen tehnyt sokeritonta omenapannaria ja kerran sämpylöitä. Voi olla, ettei tällä ruokavaliolla oikeasti laihtuisi. 

Sokerilakossa rypäleetkin voivat maistua liian makeilta.