Pitkässä juoksussa

Pitkä lenkki kestää...

Sanotaan, että niin sanottu pitkä lenkki, pitkis, on kestävyysjuoksutreenin perusta. Se vahvistaa kestävyyttä, totuttaa jalkoja pitkäkestoiseen iskutukseen ja mieltä kestämään väsymystä. 

...ja kestää...

Jopa muutama järkevästi ajoitettu pitkä lenkki voi kuulemma viedä treeniä harppauksella eteenpäin. Olen itsekin viime aikoina alkanut uskoa pitkän lenkin tehoon. Jotenkin aina pitkän lenkin jälkeisellä viikolla kuntoni tuntuu parantuneen monta pykälää. Epäilen kyllä, että vaikutus on ensisijaisesti psyykkinen. Mutta jos pitkä lenkki kerran vaikuttaa mieleen, niin psyykkinen vaikutus sillä kai pitää ollakin? 

Minun pitkikseni on muotoutunut viimeisten kolmen kuukauden aikana. Ihan huhtikuun lopulla aloin kasvattaa toisen viikottaisen lenkkini matkaa. Toukokuun puolessa välissä juoksin jo 10 kilometriä. Siitä olen sitten vähän kerrassaan kasvattanut matkaa niin, että nyt minulla on tavoitteena juosta joka toinen viikko 14 kilometrin pitkä lenkki. Kuntoilijalle pitkä lenkki kerran kahdessa viikossa riittää oikein hyvin. Veteraanijuoksija oli sitä mieltä, että minulle 14 kilometriä kerralla on hyvä pituus, eikä lenkkiä kannata nyt ihan heti pidentää, ettei tule uusia vammoja.

...ja kestää...

Minulla on nyt joka toinen juoksuviikko raskaampi ja joka toinen kevyempi. Kokonaisuudessaan hölkkään raskaammalla viikolla 30 kilometriä. Kevyemmän viikon kilometrimäärälle minulla ei ole erityistä tavoitetta. Juoksukertoja on tällä hetkellä kolme viikossa, mutta harkitsen 30 kilometrin viikon jakamista neljään juoksukertaan. 

Vaikka maratoonarilla pitkis voi olla 35 kilometriäkin, minulle jo tuo 14 kilometriä riittää tuomaan mieleen maratonin. Ainakin lenkin jälkeen jalat tuntuvat maratonin juosseilta. Pitkä lenkki ei minusta tunnu henkisesti kovin vaikealta, koska juokseminen on kivaa. Rasituksen on pitkiksellä tarkoituskin pysyä alle aerobisen kynnyksen, ja juoksun tulee olla hidasta. Ajallisesti vietänkin pitkikselläni hieman yli kaksi tuntia, mikä vastaa hyvin pitkiksen suosituspituutta. 

Ensimmäisen 14 kilometrin pitkikseni juoksin mökkimaisemissa. Silloin kyllä vähän jännitti ja epäilytti, onnistuuko juoksu. Lämpö oli lähellä hellerajaa, varsinkin auringossa. Tiesin myös, että jos seitsemän kilometrin päässä sattuisi jotain, sieltä takaisin pääsy olisi hankalaa. Mieheni ei ollut reissussa mukana, eivätkä mökillä asuvat vanhempani aja autoa. 

...ja kestää vielä
viimeisenkin mäen.

Lisäefektiä toi lähiseudulla möyrynnyt Neste Ralli, jonka takia juoksureittini oli suljettu autoilta. Mielenkiintoinen kokemus sekin. En olisi koskaan arvannut, että suljettu tie, jolla en tavallisella lenkillä näe ainuttakaan autoa, olisi ollut niin vilkkaasti liikennöity. Jouduin pomppaamaan tien sivuun kymmeniä kertoja väistämään ilmaista katselupaikkaa etsineitä autoilijoita. Ralliin asti en itse ehtinyt, eikä ollut tarkoituskaan.       

Muuten lenkki sujui hyvin. Tibialis posterior -jänne tuntui kestävän hienosti. Jalkaterissä juoksu hieman tuntui, mutta niiden rasitus menee yleensä pian ohi. Myös polveni ottavat hiukan nokkiinsa pitkiksestä, mutta olen huomannut, että huolellinen venyttely auttaa siihen. 

Lenkin aikana minulle ehti tulla ihan kunnolla jano. Olen kuullut, että alle tunnin lenkillä ei kannata juoda, mutta yleensä 1,5-3 tuntia kestävällä pitkiksellä voi jo olla vähän vettä mukana. En mielelläni raahaa vettä lenkillä, koska minulta puuttuu siihen kunnollinen varustus. Tavallisesti tuo 1,5-2 tuntia on mennyt hyvin ilman vettäkin. Tällä kertaa kuitenkin kaipasin juomista, joten tulipahan henkistä kestävyyttä kehitettyä ainakin siinä kohtaa. 

Lenkin jälkeen uimaan pulahtaessa vasta huomasin, että olinkin yllättäen ylittänyt tietyn maratoonarikynnyksen. En ole koskaan saanut hiertymiä mihinkään muualle kuin jalkoihin, mutta nyt uimavesi kirpaisi kunnolla rintojen alta. Seuraavana aamuna totesin, että hiertymäthän siellä oli. Silikonien laitosta tulee kai samantyyppiset arvet. Juoksemalla saadut ovat kuitenkin paremmat, vaikka lopputulos ei ole aivan yhtä näyttävä.