Raja löytyi

Olen viime kuukausina löytänyt itsestäni uuden puolen: kiinnostuksen kokeilla uusia urheilulajeja. Ainakin, jos tarjolla on neuvontaa ja ohjausta. Olen jopa huomannut harkitsevani osallistumista aikoinaan koululiikuntatraumoja aiheuttaneeseen yleisurheiluun tai suunnistukseen. 

Mikään erikoinen uusi kokeilu ei nyt toistaiseksi ole realisoitunut, vaikka olen vähän selannut kalenteria ja miettinyt, ilmoittautuisinko johonkin.  

Onneksi pääsin ihan omassa kuntosalicircuit-ryhmässäni mielenkiintoiseen ihmiskokeeseen: ohjaajamme kertoi, että tunnilla harjoiteltaisiin käsilläseisontaa. 

En ole ihan varma, miten siihen ajatukseen oli päädytty neljän keski-ikäisen toimistotyöntekijän light-tunnilla, mutta niin vain oli. Ei tunnilta oikein poiskaan viitsinyt lähteä, joten ei auttanut kuin kuunnella ohjeita. Aluksi lämmiteltiin huolellisesti. Ranteiden lämmittely oli kuulemma tärkeintä, koska kyseessä olivat melko herkät nivelet, joille kohdistuu paljon painoa. 

Ihmettelin jo siinä vaiheessa, miksi ihmisen pitäisi seisoa käsillään, jos ihminen on kerran luotu seisomaan jaloillaan. Tietysti minä jos kuka tiedän, ettei aina voi seisoa jaloillaan, ja voisi olla hyödyllistä keksiä sille vaihtoehtoja. Mutta tämän perustelun keksin vain ihan itse omassa päässäni. 

Lämmittelimme myös erilaisin venytyksin, aluksi onneksi pelkästään vaakatasossa. Venytykset sujuivakin kohtuullisesti. Itse mietin, että harjoittelisin kuitenkin mieluummin vaikka spagaatia. Siinä ei ainakaan romahtaisi äkillisesti niskoilleen tai halvaantuisi. 

Vilkuilin huolissani hitaasti etenevää kelloa kuntosalin seinällä, ja mietin, miten pahasti 25 minuutissa ehtisi vammautua. Totesin, että kyllä siinäkin ehtisi, koska niskoilleen romahtaminen käy nopeasti. 

Ensin treenasimme penkin avulla. Olimme lankkuasennossa jalat penkillä, ja jalkoja nostettiin varovasti  yksi kerrallaan. Onneksi ohjaaja ei kamalasti keskittynyt minuun. Meistä kolmesta paikalla olleesta yksi lopetti harjoittelun siihen, koska hänellä oli olkapää kipeänä. Minä tein kyllä niin kuin käskettiin, vaikka en vielä yrittänytkään nostaa molempia jalkojani. Ahdisti. 

Lopulta aikaa oli vielä hyvin vammautua loppuiäkseen, mutta meidän piti siirtyä seinälle harjoittelemaan. Siinä oli vaihtoehtona nousta käsilleen kahdella eri tavalla, selkä seinää vasten ponkaisemalla, tai wall climb -tyyliin nostamalla jalat seinälle pikkuhiljaa. Wall climbia olen kokeillut aikaisemmilla tunneilla, ja teen sitä jokseenkin suuressa kulmassa, mutta teen vähän kuitenkin. Saan siitä  joka kerta käsieni nivelet kipeiksi. Toinen meistä jäljellä olevista harjoittelijoista nosteli jo reippaasti jalkojaan seinälle ja ohjaaja siirtyi auttamaan häntä. Minun olisi pitänyt yksin kehittäytyä jotenkin sinne seinälle. 

Siinä vaiheessa minulla tuli sekä psyykkinen että fyysinen raja vastaan. Ei kai ihmisen oikeasti tarvitse seistä käsillään, jos ei edes halua? Ilmoitin, että menen tekemään lopuksi aikaa vatsalihaksia. Mukavuusaluetta voi kuulemma siirtää, mutta nyt se ei kyllä siirtynyt milliäkään. 

Tunsin taas itseni pieneksi, araksi, surkeaksi  ja hyvin vähän urheilua harrastaneeksi tukevasti keski-ikäiseksi naiseksi. Mutta miksi pitäisi olla jotain muuta kuin on? 

Jänistin.