Edistymisen ahneus

Työssäni olen hyvin tottunut saamaan palautetta tekemisistäni. Ei se aina helppoa ole, mutta kuuluu asiaan. Itse muistutan kuulemma palautteen antajana entistä hiukan legendaarista esimiestäni, joka keskittyy yleensä enemmän korjaamaan kuin turhaan kehumaan jo kunnossa olevia asioita. 

Liikunnassa olen totisesti oppinut arvostamaan sitä, että joku auttaa, neuvoo ja ohjaa ihan kädestä pitäen.  Erityisesti olen saanut nauttia tällaisesta ohjatusta liikunnasta kuntosalilla. Pari-kolme ensimmäistä ohjattua kertaa ovat tietysti olleet monen asian oppimisen kannalta tärkeimpiä, mutta oppimista on edelleen paljon. 

Tämän kevään ajan olen osallistunut työpaikan salilla torstaiaamuiseen gym circuitiin, jota ohjaa pirteä ja pätevä opiskelijaneitonen. Meitä on ollut circuitissa vain neljä naista, ja välillä osa on ollut poissa. Olemme siis saaneet todellista yksilöohjausta. 

Ohjaajamme on hurjan mukava, mutta hän tuntuu olevan myös tuon minulle niin tutun korjaavan ja muokkaavan palautteen edustaja. Olen käynyt hänen tunneillaan nyt kolme kuukautta, ja välillä mietin, olenko oppinut yhtään mitään. Aina saan jotain palautetta käsien tai vartalon asennosta. Toki säännöllisesti tulee myös kehuja, mutta yleensä vasta siinä vaiheessa, kun asennon korjaus menee perille. 

Viimeisimmällä tunnilla penkkipunnerruksessa käsieni liikerata ei ollut oikealla kohdalla rinnan sivussa. Ojentajapumppauksessa käteni olivat liian ylhäällä ja unohdin kumartua tarpeeksi. Alavatsalihasten liikkeessä en keskittynyt oikein. Ylätaljassa en saanut kunnon tuntumaa lapojen väliin. Muutenkin joka kerta erityisesti lapatuki meinasi unohtua. Ja kyykky, sen sain lopulta onnistumaan jotenkuten, mutta alemmaskin olisi voinut päästä. 

Tunnin lopulla oli jo aika lannistunut olo. Mietin suorastaan, pitäisikö jo kokonaan lopettaa mokoma lihaskuntotreenaus. Kun en kerran opi yhtään. Painotkin ohjaajamme on minulta minimoinut, kun asennot ja liikeradat eivät ole kohdallaan. Siinäkään en siis näe kehitystä, vaikka syksyllä luulin jo päässeeni käsiksi vähän aiempaa isompiin painoihin. 

On oikeastaan vähän pelottavaa, että saatan hyvässä uskossa käydä salilla viikosta toiseen, mutta mikään ei ehkä kehity mihinkään suuntaan. 

Juuri nyt en näe kehitystä oikein missään. Olen liian laiska salitreenaajaksi, en jaksa innostua siitä riittävän montaa kertaa viikossa. Olisin ihan tunnollinen ja hyvä juoksua tukevan kuntosalitreenin tekijä. Mutta kehityksestä ei oikein voi juoksussakaan haaveilla näin vähillä juoksuilla viikossa. 

Ahneus, kuolemansynti sekin. Ja minä kun luulin, että erityisalaani olisivat kateus, himo ja laiskuus. Jospa se taas tästä. 
  

Jossain varmasti kajastaa.