Ohjelmassa kiinni

Lankkuhaasteen neljäminuuttinen täyttyi toissapäivänä. Maltoin hädin tuskin olla whatsappailematta sitä joka suuntaan. 

En tiedä, mistä se lankkuinnostuskin viimein tuli. Sata kertaahan minä sen olen nähnyt ja jättänyt siihen liittymättä. Omia polkujani kuljin tälläkin kertaa, kertomatta kenellekään muulle kuin muutama päivä aloittamisen jälkeen perheelle. 

Päätin lankkuhaastetta aloittaessa, että teen kaikki lankut tunnollisesti ohjeen mukaan. Sittenkin, vaikka tiesin pystyväni jo alussa lankuttamaan 1,5 minuuttia. Jälkeenpäin luin, että olisin hyvin voinut aloittaa vaikka minuutista, mutta mikäs kiire minulla olisi? Tämä haaste (kuva löytyy esimerkiksi täältä) alkoi 20 sekunnista, joten alkuun pääsin tosi helpolla. Lisäksi päätin, että jos ja kun vastaan tulisi sellainen lankutusaika, jota en pysyisi tekemään, tekisin joka päivä niin paljon kuin jaksan kunnes pääsisin aina seuraavalle tasolle. Olin siis valmis tarvittaessa pidentämään haasteen kestoaikaa. 

Haaste tuntuu onnistuneen yli odotusten. Olen siitä tosi innostunut ja iloinen! Kerrankin etenen jossain! Jäljellä on enää kaksi päivää, joista molempina lankutusaikaa pitää pidentää puolella minuutilla, jotta pääsisin lopulliseen tavoitteeseen, viiteen minuuttiin. Suhtaudun siihen aika luottavaisesti: saatan onnistuakin. Kyse on paljolti korvien välistä ja uskosta siihen, että pystyn. Ja jos en pysty, voin ottaa muutaman lisäpäivän. Aion joka tapauksessa jatkaa tätä jonkinlaisena ylläpitävänä treeninä, mahdollisesti joka toinen päivä.  

Sain taas muistutuksen asiasta, jonka jossain määrin itsestäni jo tiesinkin: seuraan mielelläni ohjeita ja pidän kiinni sopimuksista. Löydän sisäisen urheilijani ja taistelutahtoni helpommin, jos minulle on kirjoitettu ohje paperille tai nettiin. 

Muistan, kun aloitin juoksemisen Couch to 5k -ohjelmalla. Silloin printtasin ohjelman paperille ja seurasin sitä tunnollisesti. Helpottavaa oli, että se lähti todella pienistä minuutin juoksupätkistä. Ensimmäisten neljän viikon ajan viikon kolme harjoitusta olivat keskenään samanlaiset, jolloin edistymisen huomasi helposti. Viikon kolmas harjoitus tuntui jo paljon ensimmäistä kevyemmältä. Joka viikko meno vähän kiristyi. Ja minähän tein, kun ohjelmassa niin luki. Ohjelman suoritettuani pystyin juoksemaan puoli tuntia yhteen menoon, kuten ohjelmassa luvattiin. 

Ette ehkä tämän kuultuanne ihmettele, että olen viimeiset kaksi vuotta haaveillut omasta juoksuohjelmasta. Sellaisesta, josta voisin aina viikon alussa katsoa, mitä uutta ja jännää ja haastavaa minäkin päivänä pitäisi tehdä. Juoksuharrastuksen alussa en keksinyt, millainen ohjelma netistä löytyvistä sadoista ehdotuksista minulle sopisi. Ja sitten menikin jalka, ja jokainen aloittamani "juoksuohjelma" on toistaiseksi ollut lähinnä juoksuminuuttien lisäämistä viikkoon.  

Tällä viikolla tunnen hiukan edenneeni myös juoksemisessa. Uskalsin nimittäin ensimmäistä kertaa sitten pääsiäisviikon yrittää lisätä viikkoon kolmannen juoksukerran. Onnistumisesta en vielä tiedä, mutta ainakin hölkkäsin tänään ihanan aurinkoisen kahdeksan kilometrin lenkin, joka täydensi viikon juoksusaldoksi pyöreät 20 kilometriä. Katsotaan nyt, kärvistelenkö taas takapakin kourissa seuraavat viikot. Jos en, pitäisi todella miettiä, miten nuo kolme juoksukertaa käyttäisi. Sitä ennen palaudun juomalla simaa ja syömällä munkkeja.
   

Niin, ja voisi kai sitä lihaspuolella ottaa ylläpitävän lankutuksen lisäksi toisenkin haasteen. Olen pitkään harmitellut, että punnertamiseni on surkeaa. Viikolla löysin kuitenkin tämän punnerrushaasteen, jossa voi tarvittaessa lähteä ihan nollasta. En välttämättä edes halua tehdä sataa punnerrusta, mutta olisihan kolmekymmentäkin jotain...

HAUSKAA VAPPUA!

Raja löytyi

Olen viime kuukausina löytänyt itsestäni uuden puolen: kiinnostuksen kokeilla uusia urheilulajeja. Ainakin, jos tarjolla on neuvontaa ja ohjausta. Olen jopa huomannut harkitsevani osallistumista aikoinaan koululiikuntatraumoja aiheuttaneeseen yleisurheiluun tai suunnistukseen. 

Mikään erikoinen uusi kokeilu ei nyt toistaiseksi ole realisoitunut, vaikka olen vähän selannut kalenteria ja miettinyt, ilmoittautuisinko johonkin.  

Onneksi pääsin ihan omassa kuntosalicircuit-ryhmässäni mielenkiintoiseen ihmiskokeeseen: ohjaajamme kertoi, että tunnilla harjoiteltaisiin käsilläseisontaa. 

En ole ihan varma, miten siihen ajatukseen oli päädytty neljän keski-ikäisen toimistotyöntekijän light-tunnilla, mutta niin vain oli. Ei tunnilta oikein poiskaan viitsinyt lähteä, joten ei auttanut kuin kuunnella ohjeita. Aluksi lämmiteltiin huolellisesti. Ranteiden lämmittely oli kuulemma tärkeintä, koska kyseessä olivat melko herkät nivelet, joille kohdistuu paljon painoa. 

Ihmettelin jo siinä vaiheessa, miksi ihmisen pitäisi seisoa käsillään, jos ihminen on kerran luotu seisomaan jaloillaan. Tietysti minä jos kuka tiedän, ettei aina voi seisoa jaloillaan, ja voisi olla hyödyllistä keksiä sille vaihtoehtoja. Mutta tämän perustelun keksin vain ihan itse omassa päässäni. 

Lämmittelimme myös erilaisin venytyksin, aluksi onneksi pelkästään vaakatasossa. Venytykset sujuivakin kohtuullisesti. Itse mietin, että harjoittelisin kuitenkin mieluummin vaikka spagaatia. Siinä ei ainakaan romahtaisi äkillisesti niskoilleen tai halvaantuisi. 

Vilkuilin huolissani hitaasti etenevää kelloa kuntosalin seinällä, ja mietin, miten pahasti 25 minuutissa ehtisi vammautua. Totesin, että kyllä siinäkin ehtisi, koska niskoilleen romahtaminen käy nopeasti. 

Ensin treenasimme penkin avulla. Olimme lankkuasennossa jalat penkillä, ja jalkoja nostettiin varovasti  yksi kerrallaan. Onneksi ohjaaja ei kamalasti keskittynyt minuun. Meistä kolmesta paikalla olleesta yksi lopetti harjoittelun siihen, koska hänellä oli olkapää kipeänä. Minä tein kyllä niin kuin käskettiin, vaikka en vielä yrittänytkään nostaa molempia jalkojani. Ahdisti. 

Lopulta aikaa oli vielä hyvin vammautua loppuiäkseen, mutta meidän piti siirtyä seinälle harjoittelemaan. Siinä oli vaihtoehtona nousta käsilleen kahdella eri tavalla, selkä seinää vasten ponkaisemalla, tai wall climb -tyyliin nostamalla jalat seinälle pikkuhiljaa. Wall climbia olen kokeillut aikaisemmilla tunneilla, ja teen sitä jokseenkin suuressa kulmassa, mutta teen vähän kuitenkin. Saan siitä  joka kerta käsieni nivelet kipeiksi. Toinen meistä jäljellä olevista harjoittelijoista nosteli jo reippaasti jalkojaan seinälle ja ohjaaja siirtyi auttamaan häntä. Minun olisi pitänyt yksin kehittäytyä jotenkin sinne seinälle. 

Siinä vaiheessa minulla tuli sekä psyykkinen että fyysinen raja vastaan. Ei kai ihmisen oikeasti tarvitse seistä käsillään, jos ei edes halua? Ilmoitin, että menen tekemään lopuksi aikaa vatsalihaksia. Mukavuusaluetta voi kuulemma siirtää, mutta nyt se ei kyllä siirtynyt milliäkään. 

Tunsin taas itseni pieneksi, araksi, surkeaksi  ja hyvin vähän urheilua harrastaneeksi tukevasti keski-ikäiseksi naiseksi. Mutta miksi pitäisi olla jotain muuta kuin on? 

Jänistin.

Pohjalliset alle

Uusi fysioterapeuttini, jolle pääsemistä odotin yli kuukauden, herätti heti luottamukseni. Hän löysi samat ongelmat jalastani kuin aikaisemmatkin tutkijat. Hän kuitenkin tutki jalan ihan eri tavalla kuin muut: laittoi minut juoksemaan juoksumatolle ja kuvasi askeleeni. 

Tutkimme askellusta yhdessä hidastetusta videosta. Vasen jalka kulkee kauniissa linjassa. Oikea jalkaterä painuu sisäänpäin, ja se kääntää myös polven sisään ja säären asennon vääräksi. Kyykistyessä puolestaan näkyi edelleen jo niin tutuksi tullut heikko isovarpaan tyvinivelen kontakti. Kuulemma myös vastakkaisen reunan, eli pikkuvarpaan kulman päkiäkontakti on heikko.  

Tätä oikaisemaan kokeillaan nyt uudenlaista pohjallista, joka tukee jalkaa ihan eri tavalla kuin aikaisempi pohjalliseni. Uudessa pohjallisessa on paljon tukea jalkapöydän kaarelle ja vähän korotusta myös iso- ja pikkuvarpaan kohdalla päkiässä. 

Pohjallisten teon lisäksi fysioterapeutti ehti käsitellä jalkaani. Hän puhui nilkan mobilisoinnista ja teki nilkan kanssa jotain, joka tuntui vähän omituiselta, mutta ei kovin pahalta. Hän pyrki sen lisäksi "avaamaan" jännettä liikuttelemalla sitä edes takaisin pitkittäissuunnassa.  Kuulemma käsittely sai jalan jo parempaan asentoon, vaikka ei siitä pitkäaikaista apua ehkä olisikaan. En tiedä, oliko kyseessä lumevaikutus vai mikä, mutta jalka tuntui ihmeen keveältä poislähtiessä. 

Tuliterät pohjalliset.

Paitsi käyttää pohjallisia, minun pitäisi tehdä edellisen fysioterapeutin opastamaa jumppaa vanhan ohjeen mukaan hiukan kevennettynä. Ihan viimeisimmän ohjeen mukaan tehty jumppa tuntui nimittäin minusta kipeyttävän jalkaa aika tavalla. Sitä ei pitäisi nyt tehdä. Toukokuun lopulle sain uuden ajan ja silloin katsotaan, onko pohjallisesta ollut jotain hyötyä ja miten jumppaa kannattaisi jatkaa. 

Fysioterapeutti antoi myös vinkkejä juoksukenkien valintaan. Kengän pitäisi edelleen olla neutraali, mutta kunnolla kiertojäykkä. Lisäksi kantapäässä saisi olla ainakin sentin droppi eli korotus.  Vanhat New Balanceni kelpaavat kuulemma edelleen, enkä todellisuudessa olekaan vielä juossut niillä kuin korkeintaan 200 kilometriä. Mutta voisihan sitä joskus toisiakin kenkiä harkita. 

Tosin päätin siirtää kenkien ostoa vielä hiukan sen jälkeen, kun sain pohjallisista ja käynnistä 224 euron laskun. Niiden lisäksi fysioterapeutti suositteli sijoittamaan uusiin kävelykenkiin. Entiset kesäkenkäni ovat liian löysät ja niiden pohjat liian tasaiset. Ja jos naista kehotetaan ostamaan uudet korkokengät, niin voiko sitä vastustaa? 

Pahempi polvi

Onko urheilija ennalta määrätty kärsimään kipua ja vammoja? "Urheilija ei tervettä päivää nää", sanotaan. Ja "no pain, no gain". 

Kaupungin kuvatuin
näsiä.

Lausahdukset helpottavat ehkä jossain määrin henkistä tuskaa vamman ja kivun sattuessa. Tai sitten eivät. Kyllä minä ainakin joka kerta mietin, olenko normaali, kun johonkin kohtaan sattuu ja koskee. 

Nyt kipeytyi yllättäen vasen polvi. Se jo tutuksi tullut jännekipu on oikeassa jalassa, joten kai sitä elimistö hakeutuu tasapainoon tässäkin asiassa. Joskus ennen, kun pyöräilin enemmän, polveni kipeytyi samalla tavalla äkillisesti. Kipu kesti muutaman päivän ja meni sitten pienellä levolla pois. 

Niinpä lepuutin nytkin heti pari päivää. Mietin, olisiko kyseessä niin sanottu juoksijan polvi  tai jokin vastaava lihaksiston jumista johtuva juttu, ja googlettelin sopivia venytyksiä. Venyttelystä tuskin on haittaakaan, joten ensimmäinen liikuntaan viittaava toiminta viikolla oli puolen tunnin venyttelysessio. Muutenkin yritin venytellä huolella iltaisin. 

Juoksemista en uskaltanut kokeilla, vaikka ei minulla ole mitään todisteita siitä, että polvikipu johtui juuri juoksemisesta. Olen Tibialis posterior -vaivan kanssa ehkä vähän liiankin herkästi oppinut olemaan liikkumatta kokonaan, kun jokin paikka tulee kipeäksi. Välillä on ollut työ ja tuska löytää jotain edes sinnepäin sopivaa liikuntaa, kun kaikki kipeyttää jalkaa.

Keskiviikkoaamuna tuli mieleeni, ettei polvi ehkä ihan kaikesta liikunnasta välttämättä ota nokkiinsa.  Olin parhaillaan matkalla töihin, ja harmittelin mielessäni, että olisin oikeastaan voinut mennä kuntosalille. Sitten tajusin, että minua ei kyllä mikään estä menemästä salille, koska kello oli vasta 6.45. Paitsi oma saamattomuus tietysti. Sen kanssa taistelin hetken, mutta voitin sen, ja menin kuin meninkin salille puoleksi tunniksi. Polvi ei ollut moksiskaan. 

Sammakoilla on notkeat
polvet.

Loppuviikosta tulikin lihaskuntopainotteinen, koska juoksemaan en kuitenkaan uskaltanut. Keskiviikon salikäynnillä keskityin tietysti keskivartaloon. Samana iltana roudasin autonrenkaita renkaita vaihtavalle miehelleni. Ihan mukava kolmen vartin lihastreeni tuli siitäkin, kun sen kombinoi varastokomeron tavaroiden nosteluun edestakaisin. Seuraavana aamuna kehosta tuskin löytyi kivutonta paikkaa, mutta oli kuntosalicircuitin vuoro. Meillä oli ohjaajana sijainen, joka vetikin hiukan tavallista tiukemman treenin keskittymättä turhaan liikeratojen hienosäätöön. Perjantaina oli pakko pitää lihaksille lepopäivä. 

Ei liikkumisesta muuten mitään haittaa ollut. Etenkin kun oli firman liikuntaviikot, joilla pitää saada kokoon tietty määrä minuutteja viikossa, jotta saa osallistua arvontaan. Oli myös hyvä huomata, että polvikipu salliikin muuta liikuntaa, kunhan polvea ei taivuta liikoja.

Tänään uskaltauduin kävelylle, ja se tuntui niin mukavalta, että enköhän ensi viikolla uskalla jo juosta. Loistosää, aurinko, sammakot, leskenlehdet, näsiä, sinivuokot, mustarastaat ja peipposet kruunasivat kävelyn. 

Edistymisen ahneus

Työssäni olen hyvin tottunut saamaan palautetta tekemisistäni. Ei se aina helppoa ole, mutta kuuluu asiaan. Itse muistutan kuulemma palautteen antajana entistä hiukan legendaarista esimiestäni, joka keskittyy yleensä enemmän korjaamaan kuin turhaan kehumaan jo kunnossa olevia asioita. 

Liikunnassa olen totisesti oppinut arvostamaan sitä, että joku auttaa, neuvoo ja ohjaa ihan kädestä pitäen.  Erityisesti olen saanut nauttia tällaisesta ohjatusta liikunnasta kuntosalilla. Pari-kolme ensimmäistä ohjattua kertaa ovat tietysti olleet monen asian oppimisen kannalta tärkeimpiä, mutta oppimista on edelleen paljon. 

Tämän kevään ajan olen osallistunut työpaikan salilla torstaiaamuiseen gym circuitiin, jota ohjaa pirteä ja pätevä opiskelijaneitonen. Meitä on ollut circuitissa vain neljä naista, ja välillä osa on ollut poissa. Olemme siis saaneet todellista yksilöohjausta. 

Ohjaajamme on hurjan mukava, mutta hän tuntuu olevan myös tuon minulle niin tutun korjaavan ja muokkaavan palautteen edustaja. Olen käynyt hänen tunneillaan nyt kolme kuukautta, ja välillä mietin, olenko oppinut yhtään mitään. Aina saan jotain palautetta käsien tai vartalon asennosta. Toki säännöllisesti tulee myös kehuja, mutta yleensä vasta siinä vaiheessa, kun asennon korjaus menee perille. 

Viimeisimmällä tunnilla penkkipunnerruksessa käsieni liikerata ei ollut oikealla kohdalla rinnan sivussa. Ojentajapumppauksessa käteni olivat liian ylhäällä ja unohdin kumartua tarpeeksi. Alavatsalihasten liikkeessä en keskittynyt oikein. Ylätaljassa en saanut kunnon tuntumaa lapojen väliin. Muutenkin joka kerta erityisesti lapatuki meinasi unohtua. Ja kyykky, sen sain lopulta onnistumaan jotenkuten, mutta alemmaskin olisi voinut päästä. 

Tunnin lopulla oli jo aika lannistunut olo. Mietin suorastaan, pitäisikö jo kokonaan lopettaa mokoma lihaskuntotreenaus. Kun en kerran opi yhtään. Painotkin ohjaajamme on minulta minimoinut, kun asennot ja liikeradat eivät ole kohdallaan. Siinäkään en siis näe kehitystä, vaikka syksyllä luulin jo päässeeni käsiksi vähän aiempaa isompiin painoihin. 

On oikeastaan vähän pelottavaa, että saatan hyvässä uskossa käydä salilla viikosta toiseen, mutta mikään ei ehkä kehity mihinkään suuntaan. 

Juuri nyt en näe kehitystä oikein missään. Olen liian laiska salitreenaajaksi, en jaksa innostua siitä riittävän montaa kertaa viikossa. Olisin ihan tunnollinen ja hyvä juoksua tukevan kuntosalitreenin tekijä. Mutta kehityksestä ei oikein voi juoksussakaan haaveilla näin vähillä juoksuilla viikossa. 

Ahneus, kuolemansynti sekin. Ja minä kun luulin, että erityisalaani olisivat kateus, himo ja laiskuus. Jospa se taas tästä. 
  

Jossain varmasti kajastaa.

Juoksun tasapaino

Polut ovat jo sulat.

Olen viime aikoina saanut pidennettyä juoksulenkkiäni ja hiukan jopa lisättyä viikottaisten lenkkien määrää. Olen viimeisen kuukauden aikana onnistunut kahdella viikolla juoksemaan kolmesti viikossa, jälkimmäisellä näistä viikoista jo kuuden kilometrin lenkkejä. 

Välittömästi olen taas päässyt miettimään, mikä on sopiva määrä liikuntaa, jotta jalka ei kipeydy. Ja millaista tuon liikunnan tulisi olla? 

Pääsiäisviikko sisälsi paitsi nuo kolme kuuden kilometrin juoksulenkkiä, myös kolme 45-60 minuutin kävelylenkkiä, kuntosalia ja kehonhuoltoa. Laskin liikkuneeni  tuolla viikolla yli seitsemän tuntia. Se taisi olla jalalle hiukan liikaa, koska se oli pääsiäisen jälkeisellä viikolla taas hiukan kipuileva. Testasin vielä, helpottaisiko kipu juoksemalla, mutta sillä kertaa se ei helpottanut vaan paheni. Don't try this at home. Tämä ei  ole mikään yleispätevä kivunhoitokonsti, mutta oma kokemukseni on, että välillä jalkani kipeytyy juoksematta ja välillä kipu saattaa helpottaa juoksemalla. Ehkä tämä johtuu siitä, että jalassa on jonkinlainen ajoittainen hermopinne. Näin ortopedikin sanoi. Varsinainen jänteen repeämähän siitä on jo parantunut aikaa sitten, näin ainakin toivon.  

Iltaisin on valoa juosta.

Olen nyt pitänyt periaatteessa lepopäivän aina juoksun jälkeen. Pääsiäisviikolla se ei ihan toteutunut, vaikken toki juossut kahtena päivänä peräkkäin. Lisäksi olen tosissani kiinnittänyt huomiota lämmittelyyn. Se on kyllä joskus meinannut unohtua, mutta olen pakottanut itseni lämmittelemään vaikka lenkkarit jalassa ja takki päällä ennen uloslähtöä. Kyykkyjä, jalkojen heilautuksia, pakarakävelyä ja polvennostokävelyä, vähän vaihdellen. Ja sitten ainakin kymmenen minuuttia kävelyä ennen ensimmäistä juoksuaskelta.  Olen myös tavallisten juoksun tai kuntosalin jälkeisten venyttelyjen lisäksi tehnyt liikkuvuusharjoituksia ja venyttelyä 30-45 minuuttia ainakin kerran viikossa. 

Pyöräilykin olisi kivaa.

Jos tästä jänne-episodista pitää etsiä jotain positiivista, niin yksi positiivinen asia on, että olen joutunut pakosta kokeilemaan muitakin liikuntalajeja kuin juoksua. Jotain niistä jalka kestää ehkä paremmin kuin juoksua. Tai sitten tasapainoa pitää hakea viikottaisen liikunnan kokonaismäärästä. 

Juoksun, hydrobicin ja kuntosalin yhdistelmä on viime aikoina pitänyt minut liikkeellä 5-6 kertaa viikossa. Juoksun ja kävelyn lisääntyminen lisäsi liikuntakertoja parilla kerralla viikossa, ja johan jalka kipeytyi. Taidan taas hetken etsiä tasapainoa sekä liikunnan määrään että laatuun. Työmatkapyöräilyäkin ehdin jo kertaalleen kokeilla, mutta voi olla, että joudun priorisoimaan juoksua sen kustannuksella.