Kirja kertoi Hannes Kolehmaisesta, joka kuuluu tietysti Suomen huikeaan maratonhistoriaan. En ole erityisen kiinnostunut elämäkerroista, mutta romaanina elämäkerta upposi jotenkuten, vaikka se olikin melko raskas luettava. Minun etuni oli ehkä se, etten voi sanoa erityisemmin tunteneeni Kolehmaisen tarinaa entuudestaan. Kolehmaisen patsastakin Kuopion Väinölänniemellä olen luullut Paavo Nurmen patsaaksi. Siksi kirjassa oli minulle melko paljon uutta ja kiinnostavaa asiaa.
Kolehmaisen elämäntarinaa tai kirjan juonta en tässä ala toistaa. Sen sijaan otan esiin muutaman asian, jotka Kolehmaisen tarinassa kiinnittivät erityisesti huomioni.
Kolehmainen oli syntyjään kuopiolainen. Olen itsekin asunut siellä aika monta vuotta. Savolainen identiteetti - jota minulla ei kuitenkaan ole - oli yksi keskeinen asia Kolehmaisen elämässä. Savolainen itsetunto ilmeni esimerkiksi siinä, että juoksukilpailun voittajista laskettiin savolaisten lukumäärä ennen suomalaisten lukumäärää.
Kolehmaisen parisuhde oli kirjassa kuvattu jokseenkin huonoksi. Kolehmainen nimittäin joutui treenaamaan salaa vaimoltaan, koska oli luvannut tälle lopettaa juoksemisen. Erityistä syytä sille, miksi vaimo halusi tämän miehensä intohimon kahlita, ei kirjassa esitetty. Kolehmainen käveli työmatkansa, hölkkäsi paikallaan lauttamatkoilla ja piilotteli hikisiä treenivaatteita saunansa taakse ja kirjausvälineitään kaappiin. Miesparka. Tapaus lienee vaimoille varoittava esimerkki. Miehille on sallittava jokin kotkotus, kuten erään ystäväni isoäidillä oli tapana sanoa.
Kolehmainen oli selvästi kirjausfriikki, kuten minäkin. Kolehmaisen treenien kirjaaminen oli erittäin säntillistä. Lentävän suomalaisen treenikuvauksista näki, että kirjaukset olivat minuutintarkkoja. Lyhytkin, vaikka yhdeksän minuutin, paikallaanjuoksu tai lihastreeni kelpasi kirjattavaksi. Minulta jäävät kyllä niin lyhyet liikkumiset kirjaamatta. Samoin pyrin aina pyöristämään kirjaukset täysiin viisiin minuutteihin, mutta Kolehmainen kirjasi aivan minuutilleen. Yhtenä syynä Kolehmaisen kirjaamisaktiivisuuteen lienee ollut se, että edeltä Amerikkaan muuttanut valmentajaveli Viljami käski New Yorkista käsin "kirjaa paperille", jotta pystyi ohjaamaan treeniä kaukaakin.
Yksi Kolehmaisen samaistumiskohde oli, hassua kyllä, kani. "Rabbit, jonka kumimaisesta loikasta" Kolehmaisen oli käsketty ottaa mallia. Kolehmainen otti kaneista mallia myös kasvissyönnissä. "Juoksijalla niinkuin rappilla pitää olla kovat sisäelimet". Minäkin olen kiinnostunut kasvissyönnistä, vaikka syön kyllä lihaakin. Olen esimerkiksi lähes täydellinen työpaikkakasvissyöjä. Myös vegaaniruokia olen kokeillut.
Ehkä yllätyksellisin paljastus kirjassa oli se, että Kolehmaisen kerrottiin käyttävän juoksun apuna farmakologiaa, tai ulkomaan kielellä sanottuna dopingia: juoksun viimeistä mailia varten valmisteltiin "pommi", pesusieni, johon pumpattiin kahvin, oopiumin ja pirtun sekoitusta. "Siitä kun siivun imaisi, tie alkoi vetää." Myrkkypommin raato paiskattiin tienvarteen, josta Viljami-veli kävi sen hakemassa. Konstia ei pitänyt käyttää kuin viimeisellä maililla. Jos sitä käytti jo silloin, kun maaliin oli vielä kaksi mailia, vaikutus oli päinvastainen, ja juoksijaa alkoi väsyttää. "Pommin" käyttö haluttiin myös salata muilta kilpakumppaneilta, jotta keinolla saatava etu säilyisi. Siihen aikaan ei kiellettyjä aineita tainnut olla.
Jollain tavalla tunnen ymmärtäväni Kolehmaista, kun hänen suuhunsa on kirjassa pantu sanat:
"Juoksu on paikan valloittamista ajassa kävelyä vilkkaammalla tavalla. Käpälän alla omistan kengänpohjallisen verran maallista oman aikani. Hetkeksi saan palan verran maata ja valtaan kokonaisen maailman edellisten askelvalloitusteni kantaessa muistoja mukanaan."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti