Lumilenkillä

Edellinen juoksulenkki, joka löytyy Sports Trackerista, ja on siten varmuudella juostu ulkona, oli päivätty 13.1.2016. Ehti siis mennä 5,5 viikkoa siitä, kun viimeksi juoksin kunnon lenkin. Silloin olin tilanteessa, jossa olin pitkästä aikaa juossut viisi kilometriä, ja lenkkien pituus tuntui jo lupaavalta. Eihän tuo tibialis posterior -vaiva silloinkaan ohi ollut, päinvastoin, jalka oireili ja kipuili melkein joka liikunnan jälkeen. 

Nyt jalka on pitkän levon jälkeen tuntunut niin hyvältä jo monta päivää, että oli oikein positiivinen mieli lähteä lenkille. Koiven temppuillessa kun ei huonoina päivinä usko koskaan pystyvänsä kunnolla juoksemaan, ja parempina päivinä taas uskoo, että kyllä se tästä. Edellinen on tietysti itsessään tylsä ilmiö, ja jälkimmäinen hidastaa avun etsimistä ongelmaan. 

Nyt olen ollut odottavalla kannalla ja vain nauttinut kivuttomuudesta ja siitä liikunnasta, jota olen pystynyt tekemään. Lääkäriin on tuntunut turhalta mennä kivutonta jalkaa näyttämään. 

Tänään en kuitenkaan ottanut stressiä jalan kipeytymisestä. Yöllä oli tullut pari senttiä kosteaa lunta, joka takasi jalkaystävällisen juoksualustan ja poisti kokonaan liukkauden nastattomankin lenkkarin alta. Puhumattakaan siitä, että lumiset puut ovat tosi kauniita. Kun ei tarvinnut olla huolissaan asfaltin kovuudesta, pääsin myös juoksemaan lempireitilleni. 

Päätin, että on aika ottaa taas tosissaan ajatus hitaasta juoksusta, ja ottaa mukaan sykemittari. Tämmöisenä hyvänä päivänä sitä haaveilee myös oikeasti peruskunnon kehittämisestä. Ei se ehkä ihan mahdoton ajatus olisikaan, jos edes pari 45 minuutin lenkkiä pystyisi viikossa juoksemaan ja vähän kävelemään ja hydrobiccaamaan lisäksi. 

Aamupäivä oli niin ihana, että oli melkein käsittämätöntä, miten vähän kanssajuoksijoita tuli vastaan. Mutta Hesari uutisoikin pari vuotta sitten, että lauantai on suomalaisten toiseksi hiljaisin liikuntapäivä heti perjantain jälkeen. Minulla ne taitavat olla juuri niitä vilkkaimpia liikuntapäiviä. Vältänpähän ruuhkat. 

Metsässä oli kaunista ja ilma oli juuri sopivan raikasta. Sykemittari aiheutti aluksi pientä stressiä, kun syke ryöstäytyi ihan liian korkealle. Sitten muistin, että niinhän se aina minulla tekee ensimmäiset kymmenen minuuttia, ja kyllä se tälläkin kertaa juuri siinä tasaantui. Aika lailla pk:n ylärajoilla toki menin, mutta en muuta odottanutkaan. Keli tienpinnassa oli melko pöppyräinen, mikä sekin varmaan nosti sykettä.  

Hipsuttelin loppujen lopuksi menemään melkein tunnin, tai alku- ja loppukävelyineen vähän ylikin. Se johtui tietysti siitä, että oli kivuttoman jalan takia niin positiivinen olo. Kaiken järjen mukaan olisi tietysti pitänyt hillitä itsensä jossain 45 minuutin kohdalla, mutta ei tämä aina ole järjen asia. 

Ja kyllä, sain iltapäivästä esiin pienen hermokihelmöinnin oikeaan sääreen pitkin tibialis posterior -jännettä ja -lihasta. Mutta oli se sen väärtti lenkki!