Tunnettu paha

Tänään varasin viimein uuden ajan ortopedille. Menen sinne maaliskuun puolessa välissä, samalle ortopedille, jolla kävin vuosi sitten. 

Lähete työterveyslääkäriltä uudelle ortopedikäynnille on odottanut jo tammikuun alkupuolelta asti. Silloin referoin tilannetta työterveyslääkärilleni sähköpostitse nostaen suurimmaksi ongelmaksi sen, että vähän kaikenlainen liikunta saa jalan kipeytymään enemmän tai vähemmän.  Olen tähän mennessä testannut juoksun lisäksi ainakin pyöräilyä, kävelyä, uintia, vesijuoksua, hydrobicia, crosstraineria ja lihastreeniä kuntosalilla. Tunnustettava on, että ihan kaikilla näillä saan jalkani kipeäksi. Venyttely ja aivan makuulla tehtävä jumppa taitavat olla kokeilemistani ainoat, joissa jalka ei kipeydy. Ehkä mielikuvitukseni on puutteellinen, mutta en ole toistaiseksi keksinyt mitään muuta lajia, jolla jalka pysyisi kivuttomana.

Influenssajakso tässä välissä oli myös hyvä osoitus siitä, että täydellisessä levossa vain sisätiloissa tai korkeintaan bussipysäkille liikkuen jalka pysyy kivuttomana. Tähän tarvittiin noin kolmen viikon lepo. Tällä kertaa kipu rauhoittui ilman ortoosia ja keppejä. Kun aloitin normaalin liikunnan harrastamisen uudestaan, jalka kipeytyi taas tutulla tavalla. Se ei kipeytynyt ihan ensimmäisestä liikuntakerrasta, mutta kaksi hyvin hidasta juoksukertaa ja vähän kuntosalia ja hydrobicia riitti hyvin. 

Kyllähän minä olen tuon jalan kanssa hyvin oppinut elämään, mutta onhan hiukan rajoittavaa, etten voi liikkua lähellekään niin kuin haluaisin. Ihan varma en silti ole, että jos vaihtoehto olisi leikkaus, lähtisinkö siihen. Mutta en tietenkään vielä tiedä tarpeeksi, millainen vaihtoehto se olisi. On myös mahdollista, ettei vaihtoehtoja ole, ja että tämän jalan kanssa on vain elettävä. Hyvä olisi kuulla sekin. 

Tässä nimittäin melkein säikähdin, kun oikean sijasta välillä kipeytyikin vasen jalkaterä sen lauantaisen (ajaltaan) pitkähkön juoksulenkin jälkeen. Olen ihan unohtanut, että on olemassa muitakin urheilijan vaivoja, kun minulla on ollut riesanani vain tämä tuttu ja turvallinen. Kuuluisa körttisaarnaaja Aku Rätykin neuvoi joskus kihlaparia puolison valinnassa: "Parempi tunnettu paha kuin tuntematon hyvä." Onneksi se vasemman jalan vaiva tuntuu nyt menneen ohi, ja pystyn jo kävelemään normaalisti. 




   

       

Lumilenkillä

Edellinen juoksulenkki, joka löytyy Sports Trackerista, ja on siten varmuudella juostu ulkona, oli päivätty 13.1.2016. Ehti siis mennä 5,5 viikkoa siitä, kun viimeksi juoksin kunnon lenkin. Silloin olin tilanteessa, jossa olin pitkästä aikaa juossut viisi kilometriä, ja lenkkien pituus tuntui jo lupaavalta. Eihän tuo tibialis posterior -vaiva silloinkaan ohi ollut, päinvastoin, jalka oireili ja kipuili melkein joka liikunnan jälkeen. 

Nyt jalka on pitkän levon jälkeen tuntunut niin hyvältä jo monta päivää, että oli oikein positiivinen mieli lähteä lenkille. Koiven temppuillessa kun ei huonoina päivinä usko koskaan pystyvänsä kunnolla juoksemaan, ja parempina päivinä taas uskoo, että kyllä se tästä. Edellinen on tietysti itsessään tylsä ilmiö, ja jälkimmäinen hidastaa avun etsimistä ongelmaan. 

Nyt olen ollut odottavalla kannalla ja vain nauttinut kivuttomuudesta ja siitä liikunnasta, jota olen pystynyt tekemään. Lääkäriin on tuntunut turhalta mennä kivutonta jalkaa näyttämään. 

Tänään en kuitenkaan ottanut stressiä jalan kipeytymisestä. Yöllä oli tullut pari senttiä kosteaa lunta, joka takasi jalkaystävällisen juoksualustan ja poisti kokonaan liukkauden nastattomankin lenkkarin alta. Puhumattakaan siitä, että lumiset puut ovat tosi kauniita. Kun ei tarvinnut olla huolissaan asfaltin kovuudesta, pääsin myös juoksemaan lempireitilleni. 

Päätin, että on aika ottaa taas tosissaan ajatus hitaasta juoksusta, ja ottaa mukaan sykemittari. Tämmöisenä hyvänä päivänä sitä haaveilee myös oikeasti peruskunnon kehittämisestä. Ei se ehkä ihan mahdoton ajatus olisikaan, jos edes pari 45 minuutin lenkkiä pystyisi viikossa juoksemaan ja vähän kävelemään ja hydrobiccaamaan lisäksi. 

Aamupäivä oli niin ihana, että oli melkein käsittämätöntä, miten vähän kanssajuoksijoita tuli vastaan. Mutta Hesari uutisoikin pari vuotta sitten, että lauantai on suomalaisten toiseksi hiljaisin liikuntapäivä heti perjantain jälkeen. Minulla ne taitavat olla juuri niitä vilkkaimpia liikuntapäiviä. Vältänpähän ruuhkat. 

Metsässä oli kaunista ja ilma oli juuri sopivan raikasta. Sykemittari aiheutti aluksi pientä stressiä, kun syke ryöstäytyi ihan liian korkealle. Sitten muistin, että niinhän se aina minulla tekee ensimmäiset kymmenen minuuttia, ja kyllä se tälläkin kertaa juuri siinä tasaantui. Aika lailla pk:n ylärajoilla toki menin, mutta en muuta odottanutkaan. Keli tienpinnassa oli melko pöppyräinen, mikä sekin varmaan nosti sykettä.  

Hipsuttelin loppujen lopuksi menemään melkein tunnin, tai alku- ja loppukävelyineen vähän ylikin. Se johtui tietysti siitä, että oli kivuttoman jalan takia niin positiivinen olo. Kaiken järjen mukaan olisi tietysti pitänyt hillitä itsensä jossain 45 minuutin kohdalla, mutta ei tämä aina ole järjen asia. 

Ja kyllä, sain iltapäivästä esiin pienen hermokihelmöinnin oikeaan sääreen pitkin tibialis posterior -jännettä ja -lihasta. Mutta oli se sen väärtti lenkki!  

Takaisin baanalle

Siinä meni kolme ja puoli viikkoa, influenssasta toipumisessa. Ei pitänyt paikkaansa mikään ohje lepoajoista flunssan jälkeen. Ei ainakaan se, että pitää levätä yhtä monta päivää kuin tauti kesti: se ei riittänyt mihinkään. Lopulta iski se toinenkin, lievempi virus, ja sekin vaati oman toipumisensa. 

Viime viikolla uskaltauduin ensimmäistä kertaa kunnolla liikkumaan, kun tuli kuntosalicircuitin aika. Olin missannut siitä jo kolme kertaa. Vähän pelotti, onko tunnin ulkoapäin ohjattu salitreeni paras mahdollinen tapa aloittaa, mutta menin kuitenkin. Circuitissa tehtiin yhdeksää eri liikettä 40 sekuntia kerrallaan, ja välissä oli 10 sekunnin palautusaika, jolloin ehti juuri ja juuri siirtyä laitteelta toiselle. Liikkeet oli mietitty niin, että ne tehtiin tietyssä järjestyksessä. Yhdeksän liikkeen sarja toistettiin kolmesti kiertoharjoitteluna. 

Osa liikkeistä oli minulle tuttuja, mutta osa oli sen verran uusia, että meni harjoitteluksi tai piti tehdä helpommalla tavalla. Esimerkiksi ihan tavallinen dippi penkin reunalla: eipä minulta löytynytkään niin paljoa käsilihaksia, että olisin heti pystynyt tekemään sitä jalat suorana. Voi kuitenkin olla, että käsilihasongelma pikkuhiljaa poistuu. Ohjelmassa oli nimittäin ainakin viisi eri käsi- ja rintalihaksiin vaikuttavaa liikettä. Core taas oli vielä tällä kertaa vähemmän huomioitu, ja päätin mielessäni muistaa sen omassa lihastreenissäni. Kyykkyjä ja jalkaprässiä circuitissa tuli kuitenkin tehtyä enemmän kuin mitä olin ennen sairastumistani tehnyt. Siitä ei onneksi seurannut mitään hälyttävää. 

Meitä oli tunnilla vain muutama, joten yksilöllistä ohjausta oli hyvin saatavissa. Minä sain vielä erityishuomiota, kun en ollut ollut tunnilla mukana vielä kertaakaan. Erityisesti sain ohjausta tangolla tehtävään hauiskääntöön ja kahvakuulaheilautukseen. Kahvakuulailu ei meinannut millään onnistua oikealla tavalla, tai ainakin ohjaaja sääti sitä monta kertaa. Enää en kuitenkaan ajattele, että kahvakuula ei olisi minun lajini, vaan paremminkin, että on mukava haaste oppia jotain uutta. Toisella kerralla sainkin jo pelkkiä kehuja heilautuksistani. 

Tulisipa vielä vähän lunta.

Kestävyysliikuntaankin olen palailemassa. Perjantaina ja lauantaina harrastin hieman parisuhdekävelyä, mikä ei ollut hullumpaa sekään, vaikkei sitä ehkä ihan varsinaisesti liikunnaksi kannata laskea. Tähän toipumissaumaan se kuitenkin istuu hyvin. Sunnuntain hydrobic tuntui tosi rankalta. Kyselin kanssajumppaajiltani, oliko treeni heistä rankka. Ei kuulemma ollut ollenkaan. Kestävyyskunnossahan tauko ensimmäisenä tuntuukin, ja hydrobic on ehkä vähän enemmän kestävyyslaji kuin kuntosalicircuit. 

Maanantai-iltana mietin, miten käyttäisin tiistaiaamun saliaikani. Juoksumatto houkutteli yllättäen enemmän kuin lihastreeni, varsinkin, kun tiesin, etten illalla ehdi lenkille. Puolen tunnin tosi hidas hölkkä matolla sisätiloissa oli aika kivaa pitkästä aikaa. Toivon, että lauantaiksi tulee vähän lunta ja liukkaus vähenee, jotta pääsen ihan oikealle ulkolenkille. 

Omituisinta on se, että jalka ei ole vielä kipeytynyt näistä pienistä liikkumisista. Hauskaa ja vähän erikoista olla vaihteeksi terveen kirjoissa senkin puolesta. 

Mertaranta ja legendat

Mertaranta ja legendat -sarjan ensimmäinen osa oli pettymys kahdestakin syystä. Legendat eivät olleet niin legendoja kuin odotin, eikä Mertaranta ollut niin Mertaranta. 

Ensinnäkin ohjelma oli rakenteeltaan ja käsikirjoitukseltaan huonompi kuin odotin. Olin oikeasti toivonut, että ohjelmasta voisi oppia edes jotain Suomen urheiluhistoriasta. Odotin enemmän ja pidempiä nauhoituksia legendaarisista hetkistä. Odotin taustojen selittämistä systemaattisemmin. Legendat eivät saaneet elämää omasta tarinastaan. 

Ohjelmassa oli ensimmäisenä Marja-Liisa Kirvesniemen päivä. Hänestä olisi todellakin riittänyt monenlaista kertomista. Saattoikin johtua juuri asian paljoudesta, että ohjelmassa käsiteltiin monta asiaa todella lyhyesti. Toisaalta ohjelma käytti nykyisen tositeeveen tehokeinoja, jatkuvia toistoja samasta asiasta ja herkistelyä ennen ja jälkeen mainoskatkojen. Joihinkin kipeisiin muistoihin viitattiin vain epämääräisesti, mikä oli tietysti ymmärrettävää, mutta joko edellytti katsojalta aika hyvää muistia tai jätti katsojan epätietoisuuteen siitä, mistä oli kyse. 

Ohjelma ei myöskään toisaalta aiheuttanut sellaista myötähäpeää kuin pelkäsin ja odotin. Urheilijat ovat ilmeisesti jotenkin maanläheisempää väkeä kuin muusikot, mikä ei oikeastaan yllätä minua ollenkaan. Kukaan ei nimittäin itkenyt! Loistavaa! Edes helmikuun 2001 dopingskandaalin muisteleminen ei herkistänyt urheilijoita kyynelehtimään. Herkistyin itse melkein enemmän, jos nyt en itkemään, niin ainakin muistelemaan noita hetkiä. Odotin silloin viimeisilläni esikoistamme, ja seurasimme dopingtapahtumia tuoreella nettiyhteydellämme kotoa käsin. 

Sen enempää ohjelma ei kuitenkaan sykähdyttänyt. Siihen osallistuvista urheilijoista juuri kukaan ei edes urheilijana kiinnosta minua yhtä paljon kuin Marja-Liisa Kirvesniemi. Itse Mertarantakaan ei päässyt olemaan Mertaranta ja loistamaan lohkaisuillaan, vaan pitäytyi ihan tavallisen juontajan roolissa. Voin siis hyvillä mielin jättää jatkon katsomatta ilman, että sisäinen urheilijani menettää mitään.

Mukavuusalueen ulkopuolella

Olen aika huono telkkarin katsoja. Sosiaalisista syistä seuraan ajoittain yhtä tai kahta tv-sarjaa viikossa, ja se on ihan mukavaa, mutta periaatteessa pärjäisin myös kokonaan ilman televisiota.  

Nyt on alkamassa urheilumaailman merkkitapaus, selostaja Antero Mertarannan Vain elämää -formaatin mukainen urheilijoiden (ja katsojien) kidutusohjelma Mertaranta ja legendat. Ei Mertarannassa sinänsä mitään vikaa ole, arvostan tietysti hyvää verbaliikkaa. Vain elämää -formaatti on kuitenkin aina aiheuttanut minussa niin syvää myötähäpeää, että olen mieluummin ollut katsomatta kyseistä ohjelmaa. Uumoilen myös, että yhdistettynä Antero Mertarannan legendaarisimpiin lausahduksiin Vain elämää -tyyppisen ohjelman aiheuttaman myötähäpeän määrä saattaa kasvaa ennenkokemattomiin mittoihin.   

Mieheni, jolla ei ole mitään vaikeuksia katsoa Vain elämää, Wheelers' dealers'ia, ampumahiihtoa tai Marko Paanasen sisustusohjelmia, päätti, että minun on syytä katsoa Mertaranta ja legendat -ohjelmaa kehittääkseni sisäistä urheilijaani. En ole itse ihan yhtä varma, onko se tarpeen. Urheiluohjelmiin suhtaudun kyllä tätä nykyä ihan positiivisesti, välillä katson jonkun pätkän Urheiluruutuakin. Eikä minulla ole mitään sitä vastaan, että joku muu katsoo urheilua, päin vastoin. Mutta miltä tuntuu Vain elämää -formaattiin sullottu ohjelma täynnä itkeskeleviä urheilutähtiä ja vielä ilman musiikkikappaleita, joita sentään jokusen olen alkuperäisestä Vain elämää -ohjelmasta pystynyt katsomaan? 

Olen kuitenkin luvannut katsoa ensimmäisen jakson. Pitänee ottaa se osallistuvan havainnoinnin kannalta. Tänään kello 21 se alkaa.   

Huono sohvaperuna

Olen kohta kolme viikkoa joutunut olemaan käytännössä täysin urheilematta. Se "flunssa", jota toissaviikolla sairastin, osoittautuikin influenssa A -virukseksi. Olin töistä poissa kokonaisen viikon.

Influenssan aikaan oli erittäin kauniit talvikelit, ja ulos olisi sen takia ollut mukava päästä. Muulla tavoin ei tosiaankaan ole tehnyt mieli liikkumaan. Influenssan kuumevaiheen mentyä ohi yskä ja nuha vain jatkui, eikä ollenkaan tehnyt mieli harrastaa mitään kunnon liikuntaa, varsinkaan ulkona. Ulkona liikkuminen kävellenkin tuntui lisäävän yskää. 

Kun yskä laantui ja kuumeen loppumisesta oli melkein viikko, kävin kerran hydrobicissa. Ei sillä, että olisi mitenkään ollut vielä pakko päästä liikkumaan, mutta mukavalta se tuntui. Olo ei ole kuitenkaan koskaan tuntunut niin rankalta hydrobicin jälkeen.


Sitten kuitenkin kävi niin huono säkä, että jokin uusi virus, ehkä ihan tavallinen nuhakuumetta aiheuttava rhinovirus, iski. Nyt on ensimmäisestä sairastumisesta pian kolme viikkoa, eikä vielä tietoakaan siitä, koska uskaltaisin harkita liikuntaa. Influenssan jälkeen jälkitaudit vaanivat, ja on järkevintä pitää hetki matalaa profiilia. Onneksi lämpö tuon toisen viruksen jälkeen tuntuu jo laskeneen. Odotan, että huomaan kyllä omasta olostani, kun liikkuminen alkaa taas kiinnostaa.


Tai eihän sitä tiedä, jos sohvaperunan elämä alkaakin taas kiinnostaa enemmän kuin liikkuminen. Henkisesti on ollut kohtalaisen helppo luiskahtaa lusmuiluun. Hiukan vain takaraivossa häiritsee, että lihaskunto romahtaa aika nopeasti, ja harmittaa, että hyvin alkanut uusi suunta kuntosalilla tyssäsi heti alkuunsa.  


Olen kuitenkin huomannut, että olen aika huono sohvaperuna. Henkisen puolen saan siis kyllä hyvin hanskaan, mutta fyysisessä kestokyvyssä onkin ilmennyt yllättäviä ongelmia. Influenssan aikaan makasin ensimmäiset neljä päivää. Luultavasti makaaminen ei sovi minulle ollenkaan, koska näin on käynyt ennenkin: selkääni iski noidannuoli. Olin menossa ottamaan iltapalaa katetusta pöydästä, kun sain äkillisen yskänpuuskan. Kumarruin nopeasti poispäin pöydästä, ja selkäni nitkahti niin ikävästi, että kirjaimellisesti taju meinasi lähteä. Onneksi selkä vertyi parissa päivässä, kun kuumeen laskettua pystyin palaamaan sisällä liikuskeluun. Nyt toisen viruksen myötä niskani on alkanut jumittaa, vaikka en ole vielä ehtinyt maata paria päivää enempää. Koko ruoto natisee. Pitäisi varmaan edes venytellä vähän.

Hassua kyllä, jalan kunto on parempi kuin aikapäiviin. Se on ollut suorastaan täysin kunnossa jo jonkin aikaa, kun en ole tehnyt sillä mitään.