Keppielämää

Kun sain kepit, luulin, että urheilu loppui siihen. Mutta ei sentään, kepeillä pomppiminen käy kyllä urheilusta jos mikä. 

Työpaikalla minun ei ole onneksi paljoa tarvinnut käydä, mutta joka kerta herätän siellä huomiota ja myötätuntoa. Ensimmäisen työkokouksen mukavin anti oli se, että jätettyäni sauvani nojalleen pöytää vasten, lääkärityökaverini ryntäsi kääntämään ne niin, että ne pysyivät tukevasti paikallaan. Opin siis heti uuden asian kyynärsauvojen käsittelystä. 

Ruokalassa on tietysti helppoa, jos työkaverit ovat mukana. Olen kuitenkin pari kertaa joutunut käymään syömässä yksin. Molemmilla kerroilla jännitti vähän, miten saisin ruoat pöytään. Ruokalassa kävi kuitenkin niin, että auttamishaluiset henkilöt joutuivat melkein kinastelemaan siitä, kuka saa kantaa tarjottimeni. 

Töihin pääsy tai sieltä pois pääsy ei vielä ole minulle ihan itsestään selvää. Olen pari kertaa saanut itseni täysin piippuun bussipysäkille könytessäni. Kaikkien kolmen työpaikalla vietetyn päivän jälkeen on olo ollut kuin pitkän lenkin tai reippaan salitreenin jäljiltä. Onneksi olen pääasiassa tehnyt etätöitä.  

Hirvittää, millaista nyt olisi, jos lihaskuntoni olisi sama kuin pari vuotta sitten. Ihan tarpeeksi hankalaa on nytkin, vaikka varmasti olen paremmassa kunnossa kuin silloin. Tai ainakin olin ennen tämän liikkumattomuuden alkamista.

Liikkuminen helpotti hiukan, kun sain lisäkoulutusta keppien käyttöön sairaanhoitajalta, joka neuvoi tukoksenestolääkkeen pistämistä. Myös lääkärin antama lupa varata kipeään jalkaan puolella painolla helpotti liikkumista.  

Yleensäkin kokemukseni on ollut, että saan valtavasti myötätuntoa ja kannustusta sekä tutuilta että tuntemattomilta. Joku kommentoi, miten nykyaikainen härveli jalassani on. Joku toinen taas totesi: "Jaha, laskettelumono jalassa!" 

Sen verran hankalaa tämä kyllä on, että mieluummin olisin ilman nykyaikaista härveliäni. Enkä ole koskaan edes lasketellut.