Keppielämän edut

Välillä meinaa epätoivo vallata. On vaikea luottaa siihen, että tästä joskus vielä paranisi, varsinkin silloin, kun jalka yhtäkkiä äityy kipeäksi lääkityksestä huolimatta. 

Silloin on yritettävä miettiä, että onhan tässä sairastamisessa positiivisiakin asioita. Niistä joitakin sain listattua sen lisäksi, että alan jo pikkuhiljaa tottua tähän jalkahärveliin, vai ortoosiko sen nimi nyt oli.

Seuraavassa on ortoosilla hoidettavan jalkavaivan hyviä puolia:

1. Toiset tekevät kotityöt puolestani. (Tämä on erityisen vahva hyvä puoli. Silti en vaihtaisi sitä terveeseen jalkaan.)

2. Saan mennä bussissa istumaan invapaikalle. (Jos niitä on vapaana - aika yllättävää, millainen ruuhka niillä on.) 

3. Minun ei tarvitse koskaan etsiä sukalleni paria. (Toisessa jalassahan on tukisukka.)

4. Saan tuoreita valkovuokkoja takapihalle köpötellessäni. (Ilman keppejä ei koskaan ole aikaa poimia kukkia, ei nykyisin enää lapsillakaan.)

5. Sain käyttöoikeuden tyttäreni mustaan hiuslenkkiin, jota tarvitsen kepeillä kulkiessani, etteivät hiukset roikkuisi silmillä. (Muuten mustat hiuslenkit ovat tyttäeren omaisuutta, eikä niistä keskustella.)

6. Ihmiset avaavat minulle kohteliaasti oven. (Enkä yritä työntää heitä ovesta edelläni.)

7. Ihmiset tarjoilevat minulle kahvia. (Ja teetä.)

8. Kaikki kysyvät, miten voisivat auttaa. (Siihen on joskus vaikea vastata. Miltä kuulostaisi "Kantaisitko minut"?)

Konservatiivista hoitoa

Jalassa vain tuntuu tulehdus jylläävän huolimatta konservatiivisesta hoidosta, eli  ahkerasta sohvalla makaamisesta. Turvotus pysyy poissa vain, jos itse pysyn kotona. Syön edelleen säännöllisesti tulehduskipulääkettä, jo viidettä viikkoa. Yhtenä päivänä jätin lääkkeen pois, mutta jalka oli iltaa kohti melkoisen kipeä. Melkeinpä kipeämpi kuin silloin, kun vielä liikuin. 

Alkuviikosta keksin, että voisin käyttää tulehduskipulääkegeeliä säännöllisesti. Sitä minulle oli määrännyt ensimmäinen lääkäri, jonka vastaanotolla jalan takia heinäkuussa kävin. Tarkistin, että geeliä voi käyttää neljäkin kertaa päivässä, ja niin olen viimeiset kolme päivää tehnytkin. Geeliä levittäessä hieron aina jalkaa hiukan, ja se tuntuu aika hyvältä. Tukisukkaa pidin pois yhden päivän, mutta paremmalta tuntuu pitää se jalassa. Myös kylmäpakkausta käytän muutaman kerran päivässä. Viimeisen reilun vuorokauden ajan on jopa tuntunut siltä, että jalka on vähän parempi kuin edellisenä päivänä.

Tosin ei ole ollenkaan varmaa, että kipu jalassani johtuu nimenomaan tulehduksesta. Luin juuri eräästä jo kymmenen vuotta vanhasta Lääkärilehden artikkelista (Kannus P, Järvinen T, Järvinen T, Parkkari J, Järvinen M. Jänteiden rasitusvammojen konservatiivinen hoito. Suomen Lääkäril 2004:59(45):4369-4372) seuraavaa: "kroonisissa, kivuliaissa jänteissä ei useimmiten ole klassisia inflammaation merkkejä, vain degeneraatiota" eli rappeumaa. Kroonisen jännekivun esitetään johtuvan mekaanisesta tai biokemiallisesta ärsytyksestä, eli että jänteen kipureseptorit ovat yliherkistyneet puristukselle, venytykselle, paineelle, tärinälle tai kivun välittäjäaineille. En ihmettelisi ollenkaan, jos tässä olisi käynyt niin. Tosin näkyihän siinä magneettikuvassa tulehdusreaktiokin silloin neljä viikkoa sitten.

Toisaalta artikkelin mukaan pitkän aikavälin ennuste on ihan hyvä: "rasitustyyppiset jänneongelmat useimmiten lievittyvät tai häviävät kokonaan riippumatta siitä, mitä hoitoa oli aikanaan annettu". Olenkin jo tottunut hoitamaan tätä vaivaa odottelemalla. Eihän tässä tarvitse odottaa kuin muutama vuosi lisää. Kymmenen kuukautta täyttyy jo ensi kuussa.  

Mieheni on suhtautunut konservatiiviseen hoitooni kärsivällisesti. Hän on ottanut hallintaansa huushollin pidon käytännössä kokonaan. Laitan kuitenkin jonkin verran ruokaa, mutta siivoaminen, kaupassa käynti, pyykinpesu ja tiskaus on miehen vastuulla. Olen ruuanlaiton lisäksi myös yrittänyt suunnitella, mitä syömme, koska se on normaalistikin minun hommani. Mutta kun käy itse kaupassa, saa helpommin kaikenlaisia ruokaideoita. Kotoa käsin ruokalistoista tulee välillä vähän yksipuolisia. Kerran sanoin miehelleni, että tämä voisi katsella kaupassa vähän itse ympärilleen ja yrittää keksiä jotain ruoaksi. Mies huokasi: "Se on ihan mahdotonta. Yritäpä itse kuunnella autolla ajaessa, kuuluuko siitä jotain omituisia ääniä!"

Koti on kuitenkin ajoittain paljon siistimpi kuin terveenä ollessani. Miehen ei kuulemma koko ajan tarvitse pohtia, miten kotityöt jaetaan oikeudemukaisesti, vaan hän voi rauhassa tehdä, miten itse haluaa.

Keppielämää

Kun sain kepit, luulin, että urheilu loppui siihen. Mutta ei sentään, kepeillä pomppiminen käy kyllä urheilusta jos mikä. 

Työpaikalla minun ei ole onneksi paljoa tarvinnut käydä, mutta joka kerta herätän siellä huomiota ja myötätuntoa. Ensimmäisen työkokouksen mukavin anti oli se, että jätettyäni sauvani nojalleen pöytää vasten, lääkärityökaverini ryntäsi kääntämään ne niin, että ne pysyivät tukevasti paikallaan. Opin siis heti uuden asian kyynärsauvojen käsittelystä. 

Ruokalassa on tietysti helppoa, jos työkaverit ovat mukana. Olen kuitenkin pari kertaa joutunut käymään syömässä yksin. Molemmilla kerroilla jännitti vähän, miten saisin ruoat pöytään. Ruokalassa kävi kuitenkin niin, että auttamishaluiset henkilöt joutuivat melkein kinastelemaan siitä, kuka saa kantaa tarjottimeni. 

Töihin pääsy tai sieltä pois pääsy ei vielä ole minulle ihan itsestään selvää. Olen pari kertaa saanut itseni täysin piippuun bussipysäkille könytessäni. Kaikkien kolmen työpaikalla vietetyn päivän jälkeen on olo ollut kuin pitkän lenkin tai reippaan salitreenin jäljiltä. Onneksi olen pääasiassa tehnyt etätöitä.  

Hirvittää, millaista nyt olisi, jos lihaskuntoni olisi sama kuin pari vuotta sitten. Ihan tarpeeksi hankalaa on nytkin, vaikka varmasti olen paremmassa kunnossa kuin silloin. Tai ainakin olin ennen tämän liikkumattomuuden alkamista.

Liikkuminen helpotti hiukan, kun sain lisäkoulutusta keppien käyttöön sairaanhoitajalta, joka neuvoi tukoksenestolääkkeen pistämistä. Myös lääkärin antama lupa varata kipeään jalkaan puolella painolla helpotti liikkumista.  

Yleensäkin kokemukseni on ollut, että saan valtavasti myötätuntoa ja kannustusta sekä tutuilta että tuntemattomilta. Joku kommentoi, miten nykyaikainen härveli jalassani on. Joku toinen taas totesi: "Jaha, laskettelumono jalassa!" 

Sen verran hankalaa tämä kyllä on, että mieluummin olisin ilman nykyaikaista härveliäni. Enkä ole koskaan edes lasketellut.

Nykynaisen kuntokirja

Lepäilyjaksolla pitää yrittää urheilla virtuaalisesti. Sitäpaitsi on hyvä varautua siihen, että jatkossa on keksittävä muutakin liikuntaa kuin juoksemista. Kirjastosta tarttui taannoin mukaani Sam Murphyn Nykynaisen kuntokirja. 

Nykynaisen kuntokirja on kirjoitettu aivan aloittelijoille, sellaisille, jotka vasta miettivät kuntoilun aloitusta. Itse huomasin lukiessani oppineeni jo jotain liikuntaurani aikana. Kirjassa kannustetaan ja annetaan vinkkejä arkiliikunnan lisäämiseen sellaisille, joiden liikkuminen on lähes nollassa. Kirjassa on aika itsevarma sävy, ja siinä jaellaan reippaasti yksityiskohtaisia ohjeita.  

Kirjassa oli yhdeksän lukua, joissa käsiteltiin liikkumisen lähtökohtia, suunnittelemista, energiankulutusta, lihaksia, ryhtiä, syömistä, liikunnan pitkäjänteistä jatkamista, naisen elämänvaiheita ja urheiluvälineitä.

Yhteen kirjan ideaan en muista selkeänä ohjeena törmänneeni ennen. Jonkinlainen kehonhallinnan kehittäminen on keskeinen asia liikuntaa aloittaessa. Kirjassa oli paljon ohjeita liikkeistä ja siinä kerrottiin, että kuntoilijan pitää kehittää selän, vyötärön ja vatsan lihaksia, yleistä tasapainoa ja kehon hallintaa. Näin liikuntasuoritus on paljon tehokkaampi ja miellyttävämpi. Itsekin olen huomannut, että kuntosalitreenistä ja kehonhallintajumpasta on oikeasti hyötyä. Onneksi olen matkan varrella saanut hyviä ohjeita ja sattumalta löytänyt kehonhallintajumpan. Mutta vasta nyt luin selkeän kuvauksen siitä, mitä aloittelevan kuntoilijan olisi liikkumisessaan hyvä ensinnä kehittää.

Painonhallinta on monelle ongelma, ja se muodostikin ison osan kirjasta. Itse yritän aina lukea painonpudotusohjeita käänteisesti, jotta saisin vähänkin painoni pidettyä. En oikein osaa arvioida, olisiko kirjan laihdutus- ja rasvanpoltto-ohjeista hyötyä. 

Mikä kirjassa sitten oli pelkästään naiselle suunnattua? Siinä oli yksi luku naisen hormonitoimintaan liittyvistä asioista, kuukautisista, raskaudesta ja synnytyksestä sekä hormonitoiminnan vähenemisestä ja vaihdevuosista. Kirjan tiedoista voi hyvinkin olla hyötyä kyseisissä elämänvaiheissa. Itseäni kiinnostavat näistä eniten jo ikääntymiseen liittyvät asiat. Niistä käsiteltiin laajasti lähinnä vain osteoporoosia ja painonnousua vaihdevuosissa sekä kehotettiin muistamaan riittävä palautumisaika. Lisäksi kirjassa oli yksittäisiä esimerkkejä naisten ja miesten liikuntaan liittyvistä eroista ja sykekaava pelkästään naisille. Olenkin ajatellut, että kunhan oikea kaava löytyy, saan sykkeeni kohdalleen. Tämän kirjan kaavalla sain 70 %:n sykerajakseni viisi pykälää korkeamman lukeman kuin aiemmin. Sillä kelpaa juosta, sitten jos taas... 

Kirjan ohjeet juomisesta harjoittelun lomassa olivat minusta omituiset. Ohjeen mukaan ennen harjoittelua tulisi juoda 2,5-5 desilitraa ja harjoittelun aikana 1-2 dl vartin välein. Harjoittelun jälkeen tulee juoda vähintään 5 dl, paitsi jos harjoittelee tunnin tai enemmän, niin pitää juoda vähintään litra. Yli tunnin treenin aikana suositeltiin myös käytettävän urheilujuomia. Minä saan tästä yhteenlaskulla tunnin treenin juomiksi jopa 5 dl + 8 dl + 10 dl = 2,3 l. Huhhuh. Järki kai tässäkin saa olla mukana. En minä ainakaan tunnin lenkin aikana ehdi juoda, enkä varmasti lipitä kokonaista litraa myöskään lenkin jälkeen. Ja silti väitän ymmärtäväni, että riittävä juominen on tärkeää. 

Kirjassa viitattiin usein tutkimuksiin, mikä on aina hyvä. Parissa asiassa, joita tunnen, huomasin virheitä. Siitä jää aina epäilys, mahtaako virheitä olla muissakin tutkimusviittauksissa. Kaikkiaan kirja oli kuitenkin hyvä kokonaisuus, ja uskon, että se kannustaa yrittämään liikunnallista elämänmuutosta.    

Kirjan nimi oli käännetty huonosti. Englanniksi se on "Real womans personal trainer". Olisi kai tuosta tosinaisen PT:stä saanut keksittyä jonkin osuvammankin nimen kirjalle.

Turbomummo tukisukissa

Jalkatuen eli ortoosin, kuten härveliä oikeaoppisesti nimitetään, käyttöön oton jälkeen jalkani alkoi turvota enemmän kuin ennen. Turvotus lisääntyi iltaa kohti, mutta laski aamuksi. En ollut ihan varma, onko se normaalia. 

Kirjoitin sähköpostia ortopedilleni, jolla tiesin olevan tapana lukea ja vastata nopeasti. Sain viestin keskelle työpäivääni: "Tule käymään vastaanotolla klo 9-14 välillä." 

Vapaita aikoja ei ollut, mutta menin silti käymään vastaanotolla, joka oli taas minulle uudessa paikassa.  Ortopedini on liikkuvaista sorttia. 

Ortopedi otti minut vastaan potilaiden välissä. Kuorin jalkani esiin ortoosista. Ortopedi silmäili jalkaani, ja pyysi sitten ottamaan esiin myös toisen jalan. Vasta sitten hän näki selvästi, että oikea jalka oli turvoksissa. Painellessa ihoon jäi jälki.  

"Mieluiten lähettäisin sut ultraan. Jalassa voi olla tukos. Olet kuitenkin nainen, ja se on riskitekijä. Maksaako sun työterveys?" En ollut varma. Ortopedi otti puhelimen ja soitti heti työterveyslääkärilleni. Sain lähetteen ultraan, joka pystyttiin tekemään saman tien samalla lääkäriasemalla. 

Ultrassa näkyi, että suoneni olivat auki ja veri virtasi hyvin. Ortopedi halusi kuitenkin määrätä minulle veren hyytymistä ehkäisevää lääkettä varmuuden vuoksi. Sen annosteluun sain ohjausta sairaanhoitajalta. Lääke pitää pistää itse ihon alle mahan alueelle. Inhottavaa, mutta selviän siitä. 

Lisäksi sain ohjeeksi heilutella varpaita ahkerasti. Itse luulen, että turvotuksen suurin syy lienee passiivisuus ja mahdollisesti kuumuus ortoosin sisällä. Nyt ortopedi antoi luvan varata puolella painolla kipeälle jalalle. Elän toivossa, että varpaiden heiluttelu ja jalan osittainen käyttäminen vie turvotuksen pois. 

Ortopedi kehotti myös käyttämään jotain sidosta ortoosin sisällä. Kun soitin äidilleni, ja kerroin turvotusongelmasta, hän kysyi heti, käytänkö tukisukkia. Eipä ollut sellainen mummojen konsti ennen tullut mieleen, mutta ideahan oli oikeastaan hyvä: ortopedin suositteleman sidoksen voisi korvata tukisukalla. Minulla sattui nimittäin lojumaan käyttämättömänä olleet tukisukat kaapissa. 

Lueskelin netistä Terveyskirjaston artikkelia turvotuksesta ja minusta alkoi entistä enemmän tuntua, että oman jalkani turvotus johtuu liikkumattomuudesta. Artikkelissa nimittäin sanottiin, että laskimoperäiselle turvotukselle tunnusomaista on sen väheneminen yön aikana. Artikkelissa suositeltiin myös tukisukkia. Myös vaaka- tai kohoasento on suositeltava. 

Nyt alkaa tukisukka jalassa tuntua aika mummomaiselta. Turvotus näyttäisi kuitenkin olevan laskemaan päin. 

Uudenlaista liikuntaa

Ensimmäiset päivät totaalilevostani sujuivat siis flunssan kourissa, ja sitä seuraavat päivät selkäkivussa. Selkäkivun alettua ymmärsin, että jollakin tavalla olisi hyvä pysyä liikkeessä, etteivät paikat kokonaan jumittaisi. Yritin siis liikuskella sisätiloissa kahdella jalalla. 

Mutta sitten kävi niin, että jalassa alkoi taas tuntua ikävältä, kun piipertelin kotona ympäriinsä. Pääsiäisvalmistelut saivat lopulta jalan lähes yhtä kipeäksi kuin juoksulenkki. Päätin, että lepo on nyt aivan välttämätöntä, ja kävin päivystyksessä pyytämässä itselleni kyynärsauvat. Olin yhteydessä myös ortopediini sähköpostitse, ja hän suositteli jalkatuen käyttöä seuraavat kuusi viikkoa. 


 Mieheni kyyti minut sauvoja hakemaan lääkäriin autolla. Hän naureskeli seuratessaan yrityksiäni liikkua uusilla sauvoilla. "Sä taidat tarvita personal traineria." 


Personal trainerhan minulla jo on, mutta keppikoulutusta varten mieheni oli paremmin saapuvilla ja osoittautui erittäin päteväksi. 

"Älä hypi sillä terveellä jalalla. Saat sen kipeäksi. Kepeillä liikkuminen perustuu heiluriliikkeeseen." Niinpä niin. Sauvat eteen, ja jalkojen heilautus niiden varassa eteenpäin. Varaus terveellä vasemmalla jalalla, joka kyllä mukavasti ensimmäisenä päivänä kipeytyi. Ja taas sauvat eteen ja heilautus. 

Olin aivan hikinen, kun ensimmäisen kerran selvitin itseni sauvoilla autolle. Olisihan mies toki voinut ajaa auton oven eteenkin, mutta halusin harjoitella. "Liikuntaahan sä kai halusitkin?" Sitä liikuntaa tässä nyt tuntuu olevan tiedossa näiden keppien kanssa ponnistellessa. On tämä ainakin ihan mukavaa vaihtelua  sohvalla makailulle. 

Ihmettelin, missä  mies oikein oli oppinut noin päteväksi kyynärsauvojen käyttäjäksi, kun en yhdessäoloaikanamme muistanut hänen kertaakaan käyttäneen sellaisia. Hän alkoikin muistella armeija-aikoja. Hän oli vähän ennen palvelusajan päättymistä käynyt jalkaleikkauksessa, mutta ei saanut sairauslomaa sen takia kuin viikon. Hänen piti siis käyttää kyynärsauvoja kasarmilla. Ruokalaan selviytyminen oli kuulemma ensin tuntunut aivan mahdottomalta, koska matka oli pitkähkö. Lopulta hän oppi niin taitavaksi sauvojen käyttäjäksi, että kiiti niillä kaikkien muiden edelle. 

Sellaista taitoa minäkin tässä nyt vähän odottelen. 

Hyvää pääsiäistä!

Oikein ihanaa ja hyvää pääsiäistä kaikille lukijoilleni, niin tutuille kuin tuntemattomillekin! Hiljentykää, rauhoittukaa ja syökää paljon suklaata - ja urheilkaa minunkin puolestani!

Itsetutkistelua ja (l)epäilyä

Huh, huh. 

Luin vanhaa postaustani vamman alkuajoilta heinäkuulta: "Olen kuntouttanut sitä viimeksi kuluneina tiivisohjelmaisina päivinä useilla eri tavoilla: ryntäämällä pelastamaan liian hyvän kiipeilytaidon omaavaa kolmivuotiasta korkeasta liukumäestä, talsimalla vanhan Porvoon mukulakivikatuja, kiipeämällä rappusia Imatrankoskea katsomaan Imatran Valtionhotellin kohdalta, uiskentelemalla ainakin kolmessa eteläkarjalaisessa järvessä sekä harjoittamalla tasapainoa Olavinlinnan tornien hämärissä portaissa." 

Muistan, miltä jalkani tuolloin ensimmäisinä päivinä tuntui. Se oli paljon kipeämpi kuin nyt. En näköjään silloin ymmärtänyt levätä kipua pois. Luulin ehkä, että pelkkä juoksemattomuus parantaa jalan. Muistan myös, että tuo kuvaamani kesäreissu ystäviemme kanssa oli sellainen, etten millään voinut enkä halunnut jäädä autoon istumaan muiden lähtiessä katselemaan nähtävyyksiä. 

Silloin ainakin tein virheen. Sitten muistan lepuutelleeni jalkaa muutamankin kerran ainakin parin viikon jaksoja. Kuusi viikkoa olisi tuntunut ihan omituisen pitkältä. Mieheni huomautti, että kuuden viikon lepo on urheilussa ihan tavallinen. Mistä minä senkin olisin voinut tietää? Ensimmäinen reaktio oli klassisesti syyttää muita. Valitin miehelleni: "Eihän mun ympärillä olevat ihmiset edes tajua, kuinka vähän mä näistä ymmärrän." Mietin hetken. "Mutta niin, pahahan se on kenenkään mennä sanomaan, että tee näin tai noin." Johon mies, muka kaiken kokeneena: "Niin, etkä sä tee niin, vaikka joku sanoiskin."

En kommentoi. Mutta nyt täytyy saada toinen ääni kelloon ja tosissaan uskoa, mitä ortopedini sanoi.  Lepuuttelemaan siis.  

Ensimmäisenä iltana diagnoosin jälkeen yritin hyppiä yhdellä jalalla kipeää oikeaa jalkaani säästääkseni. Sillä seurauksella tietenkin, että sain vasemman jalkani kipeäksi. Ymmärsin, että on ehkä järkevää käyttää molempia jalkoja, mutta mahdollisimman vähän. Makailin paljon sohvalla ja juoksutin miestä ja lapsia. Muutaman päivän jälkeen pahin kipu jalassa hellitti. Samalla iski flunssa, joka piti minut tehokkaasti paikoillani jonkin aikaa. - Liiankin tehokkaasti, sillä noin viikon liikkumattomuuden jälkeen alaselkäni  kipeytyi aivan ennenkuulumattomalla tavalla. Köppäilin kotona ympäriinsä ja yritin saada jumiutuneen selän auki varovaisilla liikkeillä ja kolmenlaisilla lääkkeillä. Kun selkä alkoi helpottaa, jalka ryhtyi taas ilmoittelemaan itsestään.

Tällä hetkellä tuntuu vähän absurdilta. Kaikki, mitä teen, tuntuu menevän vikaan. Ei kai auta kuin pitää pää matalalla, eikä tehdä enää uusia äkillisiä muutoksia.