En ole taas ollenkaan varma, mikä on jalalle hyväksi ja mikä ei. Edellisviikolla kävin kahdesti kuntosalilla ja kerran jumpassa, hiihtämässä ja vesijuoksemassa. Minulla ei ole aavistustakaan, olivatko ne hiihto ja vesijuoksu, jotka kipeyttivät jalkaa uudestaan, vai johtuiko kipuilu vanhemmista tekemisistä tai kenties fysioterapeutin määräämistä harjoitteista.
Nyt kuluvalla viikolla kävin kerran kuntosalilla ja sen jälkeen pieni flunssanpoikanen pelasti jalkani muilta liikuntayrityksiltä ja ylirasittumiselta. Se verran pieni flunssa se oli, että jos olisin pystynyt juoksemaan, olisin taatusti käynyt karistamassa sen kimpustani lähtemällä lenkille. Nyt piti vain kärvistellä.
Mutta vaikka en ole juossut tai liikkunut muutenkaan neljään päivään fysioterapeutin määräämiä liikkeitä lukuun ottamatta, jalka muistuttelee silti itsestään.
Takapakki panee miettimään. Ehkä en oikeasti pystykään juoksemaan niin paljon kuin haluaisin? Olisiko minun aika ymmärtää se, ja lopettaa haikailu? Kun jalka tästä taas toipuu, pitäisikö vain tyytyä vaikka kahteen juoksukertaan viikossa ja yrittää keksiä jotain muuta liikuntaa sen lisäksi? Ja silti: miten tyhmää miettiä juoksemista, kun ei juokse.
Ehkä fysioterapeuttini on väärässä, kun uskoo toipumiseeni? Olen itsekin varma, että hän on löytänyt oikean ongelman, mutta onko hän löytänyt siihen oikean ratkaisun? Minusta tuntuu siltä, että olen nyt palannut takaisin jonnekin alkusyksyyn, jolloin yritin selvittää, mitä liikkumista jalkani kestää. Selvää on, ettei jalka ole nyt yhtä kipeä kuin heinäkuussa, mutta taas olen saman ihmettelyn edessä: kipeyttääkö vesijuoksu, jumppa vai hiihto?
Kuulostiko masentuneelta? Sitä se olikin. Ulkona paistoi aurinko ja lupaili kevättalvea ja hyviä juoksukelejä.
Koska ulkoiluun ei ollut terveitä jalkoja, oli pakko tehdä jotain edes sisällä. Laitoin YouTubeen hetken mielijohteesta hakusanan 'pilates' ja löysinkin jonkun 'pilates for beginners' jumppavideon, jossa kaikki liikkeet tehtiin makuulla. Olin jumppaamassa sitä läpi kolmatta kertaa, kun mies tuli kotiin hiihtämästä ja totesi, että olen löytänyt amerikkalaisen Anne Sällylän. Olihan se tosiaan aika järkyttävä.
Mutta sitten se ihme: siinä lattialla kieriessä asiat tuntuivat taas asettuvan jonkinlaiseen tärkeysjärjestykseen. Ihan sama, mitä jalalleni tai juoksemiselleni käy. Minulla oli vain hyvä olo ja mainio fiilis jatkui koko illan. Olisin voinut lähteä lentoon. Kai ne sitten olivat niitä endorfiineja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti