Asennevamma?

Kuulen aika ajoin kommenttia omasta liikunnallisuudestani. Fysioterapeuttinikin totesi: "Sinä kun olet tuommoinen perusterve liikunnallinen nainen, niin kyllä tämä tästä vielä kuntoon saadaan." 

Kommentit urheilullisuudestani saavat minut aina vähän hämmennyksiin. En oikein tunnista niistä itseäni. Perusterve - onneksi. Nainen - kyllä vain. Liikunnallinen? Hmm.

Minulle on ystävieni kautta tuttua, että jos ihmisen keho muuttuu voimakkaasti, siihen voi olla hyvinkin vaikea sopeutua. Minulla ei itse kehossa ole tapahtunut suuria muutoksia, mutta kehon käytössä kyllä. Tuntuu kummalliselta, jos tituleerataan urheilijaksi tai kehutaan liikunnalliseksi. 

Huomaan olevani jonkinlaisessa välitilassa. Vain kolmannes suomalaisista naisista harrastaa vapaa-ajan liikuntaa vähintään neljä kertaa viikossa, kuten minä nykyisin teen. Omassa ikäryhmässäni osuus on vieläkin pienempi, alle 30 %. Aktiiviliikkujien joukossa olen kuitenkin vielä melko aloittelija ja juoksumääräni ovat pienet. 

Vaikeus pitää itseään urheilijana tuo mukanaan vaikeuden identifioitua urheilijaporukkaan. Työkavereiden juoksemassa yritysmaratonviestissä olin mukana varajuoksijana, jonka ei tarvinnut juosta ollenkaan, hirvitellä vain toisten läkähtynyttä tilaa kahden kilometrin kiihdytyksen jälkeen. Käymissäni juoksukilpailuissa olen hiiviskellyt reunoilla ja taka-alalla ja hämmästellyt toisten urheilullisuutta. Ryhmäliikunnassa olen täysi aloittelija ja ensikertalainen.

Juttelin erään kokouksen yhteydessä miehen kanssa, joka sattui olemaan poikani entisen joukkuekaverin isoisä. Puhuimme lasten urheiluharrastuksista. "Tuleeko teille Urheilusanomat?" mies kysyi. "Eeei", vastasin automaattisesti. "Tai siis tulee pojalle", korjasin. En todellakaan ollut sitä lukenut. Pitäisikö urheilijan harrastaa enemmän penkkiurheilua? Lukea Urheilusanomia ja istua tv:n ääressä ja katsomoissa? 

Pitäisikö minun jotenkin saada todistettua itselleni olevani liikunnallinen? Voisinko vain yrittää sopeutua siihen, että olen liikunnallinen ja urheilija? Vaikka sisäinen urheilijani onkin vielä hakusessa, voisin tarkistaa asennettani. Ehkäpä vain myöntäisin itselleni ja muille, että olenhan minä liikunnallinen. Ne, jotka eivät minua tunne kovin hyvin, uskoisivat sen varmasti. Ne, jotka tietävät, että minulla on asiassa vielä opittavaa, olisivat viisaasti hiljaa tai  parhaassa tapauksessa kannustaisivat eteenpäin.

Sitäpaitsi, onhan olemassa selvä merkki urheilijuudestani: en ole jalkani kanssa montaa tervettä päivää nähnyt viimeiseen puoleen vuoteen.