Fysioterapiakäynti ei kestänyt viittätoista minuuttiakaan.
Tulin ulos aika pöllähtäneenä.
Ei, en ollut edistynyt hiukkaakaan edellisestä kerrasta,
totesi fysioterapeutti. Olin selvästikin lusmuillut harjoitteiden teossa.
Sen saatoin kyllä myöntääkin. Olinhan minä lusmuillut, ihan
kokonaisia päiviäkin. Olin vain juoksuhurmassa kuvitellut, että jalka on
parempi.
”Tuollaisia te urheilijat olette”, fysioterapeutti paasasi.
”Sanotte vaan, että ’kun mä vaan vähän vedin, ei se niin kovin pahalta tuntunut’.
Ja että ’kyllähän se on jo melkein kunnossa’. Ette usko omia tuntemuksianne.
Jos vähän tuntuu pahalta, niin juostaan vaan. Ja sitten se kipeytyy oikein
kunnolla.”
Myönnän, etten oikein ole uskonut, että välillä jalka
kipeytyy juostessa. Olen kuvitellut, ettei se oikeastaan ole kipua, vaan pientä
puutumista, polttelua tai pistelyä. Välillä minusta on tuntunut, että jalka on
parempi juoksun jälkeen, tai viimeistään seuraavana päivänä. On ollut päiviä,
että se tuntuu ihan normaalilta. Olen jopa kuvitellut, että olen tavallaan jo
aloittanut juoksutreenin. Katin kontit. Vai pitäisikö sanoa kanin.
Fysioterapeutin mielestä jalka ei edelleenkään toimi niin
kuin sen pitäisi. Kävimme läpi vanhat harjoitteet. Ilmeisesti minun olisi
pitänyt tehdä niitä edelleen. Ja minä kun luulin, että pelkkä venyttely ja
hieroskelu riittäisi, ja kohta pääsisin jalkapohjan treenaamisesta kokonaan.
Ei, nyt tehdään minulle tukipohjallinen! Sen saa tehdyksi
yhdellä fysioterapiakäynnillä ja se maksaa 129 euroa sisältäen arvonlisäveron. Työnantaja
kustantaa kyllä jatkofysioterapiaa, mutta pohjallisen hinta on jotenkin kaivettava
omasta pussista.
Ainoa valopilkku oli se, että fysioterapeutti sanoi minua
urheilijaksi. Nyt siihen on tosin aika vaikea uskoa. Viimeisin lenkkikin oli
taas äärettömän turhauttava. Syke huiteli ihan missä sattuu, enkä ollut osannut
edes pukeutua, vaan meinasin jäätyä viimassa. Sisäinen urheilija halusi talviunille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti