Askeleita pimeässä

Sykemittarini temppuili. Valitin miehelleni, jolla on vastuu teknisten vempeleiden korjaamisesta perheessämme. Mieheni tuijotti mittaria. Se alkoi toimia välittömästi ja toimi koko lenkin ajan moitteettomasti.

Paitsi sykemittarin, myös itse sykkeen kanssa on edelleen ollut ongelmia. Se on aina vain liian korkea. Välillä minulla oli liikaa vaatetta, kuten olen aiemmin kertonut. Välillä taas palelin. Jollain kertaa olin stressaantunut ja yhden kerran olin kirjallisuuspiirissä juonut lasillisen viiniä muutamaa tuntia ennen lenkkiä. Korkealle sykkeelle on helppo keksiä muita syitä kuin se varsinainen syy, huono kunto.

Lenkkimotivaationi on sekin ollut melko huono, vaikka olenkin juossut jokaisen kalenteriin merkitsemäni lenkin. En olisi uskonut käyvän näin, koska olen kaivannut juoksemista niin kovasti. Lumeton pimeys ja saman joenrannan tahkoaminen on kuitenkin syönyt motivaatiota. Koska jalkani takia en oikein voi juosta peräkkäisinä päivinä ja joulukiireetkin ovat painaneet päälle, valoisan ajan lenkit viikonloppuisin ovat kortilla.

Nyt parilla viimeisellä lenkillä olen kuitenkin ilmeisesti pystynyt juoksemaan oikealla vaatetuksella, rentona ja selvin päin, koska syke on ollut kutakuinkin pk-tasolla. Toisesta onnistuneesta lenkistä puolet oli jopa koko lailla valoisaan aikaan ja vaihteen vuoksi eri reitillä. Mutta kun syke on pysynyt alhaalla, on vauhtini sitten vastaavasti ollut todella hidas. Ei oikein voi puhua juoksemisesta.

Hitaasti juokseminen vaatii kanttia, muistan sen hyvin viime vuoden marras-joulukuulta. On rassaavaa, kun kävelijät ohittavat. Syke myös pomppaa ylös joka kerta, kun joku tulee vastaan tai kun kuulen askeleita takaani. Yritän vakuuttaa itselleni, että pk-sykkeellä juokseminen on ratkaisevan tärkeää kunnolle. Ja että kunto paranee ehkä jo piankin.

Näin joulunalusviikolla on onneksi taas toivoa siitä, että maailma saadaan valmiiksi 24.12. mennessä. Varmaan siihen kuuluu myös juokseminen.