Maanantaiaamuna olin herännyt varmana siitä, että olen taas sairaana. Kuumemittari näyttikin 37,8 astetta, ja jäin suosiolla kolmeksi päiväksi kotiin lepäilemään. Uusinut flunssa ei ole leikin asia, mutta koska mitään muita jälkitautioireita ei ollut, päättelin flunssan lähtevän levolla. 
Jo torstaina oloni alkoi olla kohtuullinen, ja palasin töihin. Päätin, että jaksan pitää kiinni aiemmin sopimistani sitoumuksista, ja illalla löysin itseni Kauniaisten asemalta yskimästä. Melkein säikähdin lähes 12 000 askeleeseen yltänyttä kävelymäärää ensimmäisenä jalkeillaolopäivänä. Olihan se aika reipas määrä toipilaalle. Olin melkein varma, että lämpö nousisi jo toista kertaa uudelleen. 
Onneksi niin ei kuitenkaan käynyt, vaan pientä yskää lukuun ottamatta olo oli perjantaina jo paljon normaalimpi. Päätin kuitenkin olla urheilematta juoksemisen kanssa. Kuulin melkein korvissani äitini lapsuudessa käyttämän sanonnan "Älä urheile!". Sen kuuli aina silloin, kun tein jotain vaarallisen näköistä.
Tällä kertaa tuo sanonta lienee syytä ottaa vakavasti ja on oltava urheilematta urheilemisen kanssa. Flunssa on nyt saatava levätyksi kuoliaaksi.
Mutta kun kerran jaksoin ensimmäisenä toipilaspäivänä kävellä pienissä pätkissä 12 000 askelta sairastumatta uudelleen, uskalsin jo viikonloppuna varovaiselle kävelylle.
Pukeuduin lämpimästi, ja suuntasin metsikköön ihmettelemään lumen kauneutta ja napsimaan valokuvia. Pidin huolta siitä, ettei kyse vahingossakaan olisi liikunnasta, vaan hyvin hitaasta ulkoilusta. Oli mukavaa päästä ulos, vaikka en vielä päässytkään varsinaisesti liikkumaan.
Yskä ja nuha pysyivät aisoissa. Sunnuntaina uskalsin jättää jo untuvatakin kotiin ja hieman nopeuttaa vauhtiani edellispäivän matelusta. Varovaisena ihmisenä palasin kuitenkin sohvalle istuskelemaan loppuillaksi. Juoksuaskeleita otan vasta sitten, kun yskä ja nuha hellittävät kokonaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti