Mutkia matkaan

Flunssan jälkeisestä liikunnasta annetaan paljon ohjeita syvällä rintaäänellä. Olen itsekin antanut. Yksi nyrkkisääntö on, että on oltava liikkumatta yhtä monta kuumeetonta päivää kuin oli kuumetta. Toisaalta kovan kuumeen, esimerkiksi influenssan, jälkeen kannattaa lepäillä pari-kolme viikkoakin. Mutta kun käytännössä alkaa miettiä, joko olen tarpeeksi terve juoksemaan, ei mikään enää olekaan yksinkertaista.



Minullakin oli kuume mennyt ohi jo monta päivää aikaisemmin, kun viime viikolla tein ensimmäisen lihaskuntotreenin ihan vain kotona. Kunto tuntui aika heiveröiseltä, joten
varovaisena jätin treenin vain 30 minuutin mittaiseksi, enkä yrittänyt mitään ennätyksiä. Kun lihastreeni meni hyvin, lähdin seuraavana päivänä 30 minuutin sauvakävelylenkille. En uskaltanut ensimmäisenä kestävyysliikuntana kokeilla juoksemista. Sauvakävely tuntui kuitenkin alusta asti jotenkin raskaalta ja inhottavalta. Kuvittelin sen johtuvan vain huonosta kunnosta, mutta seuraavana aamuna olo tuntui taas flunssaiselta. Ymmärsin tehneeni virheen, kun en ollut kuunnellut kroppaani. Mutta minkäs teet, kun se mumisee niin epäselvästi?


Onneksi tällä kertaa oireet helpottivat päivässä, eikä kuume noussut. Jäin vielä melkein pariksi päiväksi lepäilemään arkiliikkumista lukuun ottamatta, mutta kolmannen päivän iltana päätin lähteä hydrobiciin. Se tuntui hyvältä ajatukselta, koska koin, että sauvakävelyä edeltänyt sisäliikunta oli sujunut ihan kohtuullisesti. Hydrobic tuntuikin hyvältä, suorastaan paremmalta kuin tavallisesti. Toivoin koko 40 minuutin ajan, ettei se vain loppuisi.

Taito ulkoilla pakkasessa on päässyt unohtumaan.

Viime aikoina on ollut aika kova pakkanen, ja sohvailu ja ainainen sisälläolo tuntuu vieroittaneen minut kokonaan talviurheilusta. Hädin tuskin tarkenen villavaatteistani huolimatta kävellä aamulla bussille ja iltapäivällä sieltä takaisin. Kun värjöttelen taas kotona teemukin ääressä, tuntuu, että mikään ei saisi minua lähtemään suksille tai luistimille takaisin pakkaseen.

Onnistuneen hydrobicin jälkeen piti siis keksiä jotain näppärää sisätreeniä.  Alkuviikosta vaihtoehtoina olivat lähinnä firman kuntosalin juoksumatto ja lihastreeni tai jumppa kotona. Viime maanantaina en malttanut jäädä töihin juoksumatolle, joten pelastauduttuani pakkasesta takaisin kotiin päätin kokeilla Hannes Kolehmaisen paikallaanjuoksua toista kertaa elämässäni.

Paikallaanjuoksu ei ehkä välttämättä ole kaikkein hauskin urheilulaji, mutta onpahan kuitenkin edes hiukan juoksun kaltaista sisätreeniä. Niinpä hipsuttelin sukkasillani olohuoneen matolla ja juoksentelin ympyrää asunnossa, kun ketään ei ollut kotona häiriintymässä. En tiedä, mahtoiko töminä kuulua naapuriin. Loppujen lopuksi sain hien pintaan ja olin tyytyväinen. Mutta niin tylsää se oli, että tälläkin kertaa treeni jäi 30 minuutin mittaiseksi.

Seuraavana aamuna en enää ollutkaan yhtä tyytyväinen. Pohkeeni olivat totaalisen jumissa. Luin aamubussissa Hesarin jutun villasukkajuoksusta, ja sieltähän se syykin löytyi: ilman kenkiä tulee vaistomaisesti juostua päkiällä, ja siinä on suurina annoksina ja erityisesti aloitellessa vaarana pohjelihasten jumittuminen.

 

Pidin lepopäivän, vaikka menohaluja alkoi jo olla. Venyttelinkin joka välissä. Sitten keskiviikkoaamuna päätin, että jumi saa lähteä sillä, millä on tullutkin, ja lähdin työpaikan salille. Ensin kokeilin crosstraineria, ja koska se ei ollenkaan tuntunut pohkeissa, uskalsin vartin askelluksen jälkeen siirtyä toiseksi vartiksi juoksumatolle. Se kyllä jo jumitti jalkoja, ja vaihdoin vielä 10 minuutiksi takaisin crosstrainerille. Kuvittelin, että rento ja rauhallinen liikunta avaisi pohjejumia, mutta väärin luulin. Iltapäivällä jalat olivat jo niin jumissa, että kävely, etenkin portaiden laskeutuminen, oli tosi hankalaa.   

Ei auttanut muu kuin uskoa, että lepoa tarvitaan lisää, vaikka tällä kertaa ei flunssan takia. Lepopäiviä tulikin sitten viikonloppureissun takia riittävästi, koska päätin jättää liikuntakamat kotiin. Lauantaina aamupäivällä huomasin, etteivät pohkeet enää ole ollenkaan jumissa.

Onneksi liikunnan voi aloittaa uudelleen useammankin kerran elämässään. Jospa taas ensi viikolle kirjaisin toiveikkaana kalenteriin pari mattojuoksua ja sitä lihastreeniä. Tai mikäpä estäisi aloittamasta jo tänään.