Intervalleja ja äänestysaktiivisuutta

Viime viikolla pääsin hyvään alkuun sekä lihastreenin että pitkän lenkin kanssa. Tälle viikolle oli suunnitelmissa edellisviikkoista vähemmän kilometrejä ja vetotreenikokeilu. 

Intervallit ovat olleet minulle melko pelottavia ja vastenmielisiäkin. Nyt ajattelin ottaa ihan pehmeän laskun ja juosta vain vähän kovempaa kuin normaalilla peruskestävyyslenkillä. En ottanut stressiä edes siitä, että juoksisin jollain vakioidulla reitillä tai ylämäkeen tai mitään muutakaan harkittua. 

Jos juoksen iltaisin pimeällä, juoksen yleensä vain tiettyyn suuntaan, jossa aina on muitakin lenkkeilijöitä. Siksi vetotreenipaikka määräytyi tällä kertaa sen mukaan. Viime keväänä Veteraanijuoksija neuvoi minua juoksemaan 3x4 minuuttia. Koin silloin neljän minuutin vedot muutaman kokeilun jälkeen itselleni liian raskaiksi, ja vaihdoin pian kolmeminuuttisiin ja sitten minuutin ylämäkivetoihin Veteraanijuoksijan ohjeen mukaan. 

Tällä kertaa päätin kuitenkin kokeilla neliminuuttisia uudelleen, ja juosta ne vähän maltillisemmin. Ajattelin vallan seurata sykettä mittarista: eihän vauhtikestävyysalueella juostavien intervallien ole tarkoituskaan olla sykkeeltään vauhtikestävyysalueen yläpuolella, tai edes kovin lähellä vk-ylärajaa. 

En ottanut paineita vauhdin kiihtymisestä veto vedolta. Silti olin tyytyväinen, kun toinen veto oli 0,1 km/h ensimmäistä vauhdikkaampi. Heti kolmannella vedolla piti sitten suorittaa, ja kiristää vauhtia vielä lopussa niin, että siitä tuli taas 0,1 km/h toista kovempi. Sykemittarini ei toiminutkaan, niin että sykkeen pysymisestä vauhtikestävyysalueella ei ole mitään tietoa. Sykemittariasia on varmaan pakko ottaa agendalle viimeistään kesällä. Johan tuo mittarini on niin vanhaa malliakin, että mikä tahansa käytettynä tarjolla oleva on parempi.

Ulkomaisema vaihtui
välillä sisämaisemaan.

Sain siis tällä viikolla myös intervallitreenien pään auki. Tästä olisi hyvä jatkaa. Sitäkin harmillisempaa oli, kun parin päivän kuluttua totesin olevani ihan liian väsynyt jatkamaan edellisviikolla hyvin alkanutta lihastreeniä. Väsymys sai selityksensä, kun seuraavana yönä yskä valvotti ja lämpö nousi.

Nyt löhöilen sohvalla kolmatta päivää flunssapotilaan kirjoissa. Onneksi löhöily tuntuu tehoavan, ja lienen huomenna jo ainakin etätyökunnossa. Juoksukunnossa en tietenkään ole ennen kuin kuumeettomia päiviä on ollut ainakin yhtä monta kuin kuumeisia. Ensi viikkoon on siis hyvä asennoitua rennosti ja odottaa rauhassa paranemista. 


Tälle päivälle riittäköön aktiviteetiksi se, että käyn äänestämässä. Ehkä autolla.  

Testissä pitkis ja lihastreeni

Kuluneen viikon aikana olen maistellut ja pohdiskellut, millaista olisi taas aktivoitua tavoitteelliseksi juoksijaksi. Kolme edeltävää viikkoa ovat olleet jo aika lailla liikunnallisia, ja kun katsoo niitä tarkemmin, niissä on jo nousujohteisuuden makua.


Viime viikon blogikirjoituksessa totesin, että minulta puuttuu kunnollisesta juoksutreenistä pitkät lenkit, vauhtikestävyys- ja koordinaatioharjoitukset sekä lihaskuntoharjoittelu.

Lumipoluille puolimaraton mielessä?

Kirjoittaminen saa aina ajattelun liikkeelle, ja joskus vähän muutakin. Pakko oli kokeilla, millaista olisi, jos tekisi edes kerran kunnon lihastreenin. Heti maanantai-iltana aloin tuumasta toimeen, ja käytyäni läpi vinot ja suorat vatsalihakset, kyykyt, maastavedot, selän, kyljet, lonkat, pohkeet ja hiukan lisääkin, huomasin treenanneeni 70 minuuttia.  

Seuraavana päivänä huomasin edelleen treenanneeni, ja sitä seuraavana päivänä vielä enemmän. Ja sitäkin seuraavana, ja vielä sitäkin seuraavana. En muista, että lihaskipu treenin jälkeen olisi ennen kestänyt neljää päivää. Mutta tulipahan aloitettua. Saattaa olla, että nyt kannattaa jatkaa, ettei lihaskipu ole enää seuraavilla kerroilla yhtä paha.

Pitkä lenkki oli seuraava puuttuva palikka, jonka olin jo aiemmin merkannut kalenteriini saman viikon torstaille, jolloin minulla olisi etäpäivä. Olin vähän epävarma, miten pitkän juoksun ottaisin tavoitteekseni. Maanantain lihastreenin lisäksi olin tiistaina juossut 8 kilometrin lenkin ja käynyt keskiviikkona luistelemassa. Torstain vastaisena yönä nukuin surkeasti, ja lisäksi oli luvattu lumimyräkkää. Aivastuttikin, ja pelkäsin flunssan iskevän. Aamupäivällä olin ihan varma, että kroppani kertoo juuri nyt, miten tärkeää olisi jäädä sohvalle ottamaan päiväunet.

Pitkis auratuilla teillä.

Onneksi iltapäivään mennessä kroppani oli taipunut tahtooni ja tuntui jo ihan mukavalta ajatukselta vetää lenkkarit jalkaan ja lähteä hiipuvaan lumisateeseen hölköttelemään. Pidin huolta, että söin hyvin lounaalla, ja iltapäivällä saatuani työt tehdyksi otin vähän evästä mukaan ja lähdin lenkille. Ajattelin juosta vähintään puolitoista tuntia ja 12 kilometriä. Etsiskelin aurattuja teitä, ja lenkistä tuli jokseenkin tylsä, koska aamupäivän lumipyryn jälkiä ei kaikin paikoin ollut ehditty vielä aurata. Sain pidetyksi hitaan vauhdin ja matalan sykkeen, ja lopulta lenkki päättyi 14 kilometrin mittaisena. Siinä vaiheessa olin kyllä aika tiltissä. Olin juossut edellisen pitkikseni elokuun lopulla. Sen jälkeisistä lenkeistä yksikään ei ole ollut yli 10 kilometrin mittainen. Hoipertelin kotiin lenkin raskaudesta vähän hämmentyneenä. Pian lenkin jälkeen piti kuitenkin lähteä kaupungille tapaamaan pitkäaikaista ystävää, jonka olin tavannut viimeksi kymmenen vuotta sitten. Mikä olisi sen parempi palautus kuin kunnon pizza ja hyvä seura? Illalla kotiin päästyäni olin taas virkeä sekä fyysisesti että henkisesti.

 

Loppujen lopuksi juoksukilometrejä tuli tälle viikolle 28. Se alkaa jo melkein näyttää puolimaratontreeniltä. Sen verran fiksu olin, etten yrittänyt tälle samalle viikolle ahtaa kahta puuttuvaa palikkaa, koordinaatio- ja vauhtikestävyystreenejä.


Ai niin, ja ilmoittauduin minä sille puolimaratonillekin. Helsinki City Run toukokuussa.

Treenatako vai ei?

Olen viimeiset kaksi kuukautta kärvistellyt juoksumotivaation kanssa, ja miettinyt alkaisinko taas "treenata", vai liikkuisinko ihan muuten vain. Olen pohtinut sitä, mikä on minulle sopiva kokonaiskuormitus, kun kaikki elämän osa-alueet otetaan huomioon, ja sitä, millainen liikkuminen juuri nyt tuntuu hyvältä. 

Nyt vuodenvaihteessa, kun monet asettavat tavoitteita tulevalle vuodelle, minä olen moneen kertaan todennut, etten itse uskalla ryhtyä sellaiseen. Kuitenkin sisäistä urheilijaani kiehtoo ajatus 1000 juoksukilometristä vuonna 2018 ja osallistumisesta viimeinkin puolimaratonille. Tämä blogikin on oikeastaan aloitettu kertomaan matkastani puolimaratonille. Matka on vain pidentynyt siitä, mitä kuvittelin sen olevan keväällä 2014, kun aloitin blogin kirjoittamisen.  

Katsotaanpa viimeisten kahdeksan viikon liikkumisiani. Ennen joulua tein paluuta liikunnan pariin. Liikuin aluksi noin neljä tuntia viikossa. Jouluviikon jälkeisillä viikoilla olen liikkunut jo noin 6-7 tuntia, yhdellä lomaviikolla jopa 10 tuntia viikossa. 

Tuntuu, että olen joulun jälkeen tehnyt paljon sellaista, mikä on minusta mukavaa. Toisin sanoen olen nauttinut liikunnasta. Suurin osa liikkumisistani on edelleen ollut juoksua, 2-3 kertaa viikossa. Olen kuitenkin yhteensä harrastanut luistelua, sauvakävelyä ja kävelyä enemmän kuin juoksua. Rauhallinen vuorenvarmasti matalan sykkeen liikkuminen tuntuu olleen juuri sitä, mitä olen tarvinnut. Hiukan näyttäisi siltä, että syke pysyy nyt myös juoksulenkeillä matalammalla kuin ennen joulua. 

Jos kuvitellaan, että haaveilisin edelleen puolimaratonista, näyttäisi moni asia liikkumisessani olevan hyvässä kunnossa. Pystyn juoksemaan kolmekin kertaa viikossa, jopa peräkkäisinä päivinä ilman lepopäivää välissä. Harrastan riittävästi matalan sykkeen harjoittelua, mutta minulla näyttäisi viimeisen parin viikon perusteella olevan valmius myös vauhtikestävyysharjoitteluun. Kehonhuolto on edelleen lempipuuhaani, ja käytän siihen lähes viidenneksen liikuntaan kuluvasta ajasta. 

Tällä hetkellä muutama asia kuitenkin puuttuu hyvästä kestävyysjuoksutreenistä. 

Kunnollista pitkää lenkkiä juosten en ole tehnyt sitten loppukesän. Monta viikkoa olen jo ajatellut, että ensi viikolla se tulee mukaan ohjelmaan, mutta aikaa sille ei vain ole löytynyt. Toivoa antaa hieman se, että viime viikolla tein 1,5 tunnin "pitkiksen" luistellen ja tällä viikolla sauvakävelin 1 h 40 minuuttia. 

Uutta valoa treeniin?

Vauhtikestävyystreenistä ei voi juuri puhua. Mitään intervalleja en ole juossut koko syksynä. Parilla viime viikolla olen kyllä tehnyt kummallakin yhden reippaan tasavauhtisen lenkin vauhtikestävyyssykkeellä. Ehkä intervallienkin ottaminen ohjelmaan olisi mahdollista. Vaihteluhan virkistää. 

Koordinaatioharjoitukset ovat myös jääneet. Syksyllä olen tainnut tehdä niitä kahdesti. Sinänsä on lupaavaa, että jalkani tuntuu kestävän ihan kohtuullisesti hyppimistä. 

Viimeisenä ja suurimpana ongelmana on lihastreenin vähyys. Viimeisten kahden kuukauden aikana olen tehnyt varsinaista lihastreeniä 40 minuuttia. Lisäksi olen tehnyt syviä askelkyykkyjä osana lämmittelyjä ennen juoksulenkkejä ja ajoittain roikkunut leuanvetotangossa koko lailla tuloksetta. Nyt alkaa jo juoksulenkkienkin jälkeen tuntua vatsa- ja selkälihaksissa. Ihan selvästi tähän asiaan pitäisi tarttua ja pian. 

Kaikki palaset olisivat tässä nyt olemassa. Enää tarvitsisi yhdistää ne. 

Yllätys yhteislenkillä

Olen tähän asti juossut jokaisen lenkkini yksin, jos ei lasketa sitä, että aloitin juoksun pian viisi vuotta sitten silloin 12-vuotiaan poikani kanssa Couch to 5k -ohjelmalla. Pojan kiinnostus äidin lenkkiseuraksi loppui kuitenkin melko pian, vaikka yhdessä aloittaminen olikin minulle hyvä kannuste. 

Sen jälkeen olen juossut yksin, alussa mielellään pimeässäkin, ja nolostellut hidasta vauhtiani. 

Vähitellen olen oppinut huomaamaan, että jotkut pitävät juoksua sosiaalisena harrastuksena, ja saavat merkittävää motivaatiota lenkkikavereiltaan. Suhteellinen hitauteni on kuitenkin edelleen estänyt minua aktiivisesti etsimästä lenkkikaveria. Toinen syy yksin juoksemiseen on tietysti ollut aikataulun hankaluus, ja helppous lähteä yksin silloin, kun itselle sopii. Kukapa lähtisi lenkkikaveriksi puoli seitsemältä arkiaamuna? Miellyttävämpinä aikoina, kuten aurinkoisina lauantaiaamuna, lähtömotivaatiota löytyy yksinkin. 

Vuosien varrella olen ajoittain katsellut netissä ilmoitettujen yhteislenkkien vauhteja ja todennut itseni liian hitaaksi. Joskus on jollain lenkillä näyttänyt olevan jokin minullekin sopiva vauhti, mutta sitten olen huomannut joko tulkinneeni yksiköt väärin tai lenkki on järjestetty liian kaukana tai minulle sopimattomana ajankohtana. 

Nyt joulun aikaan minun tuli roikuskeltua netissä tavallista enemmän, ja seurasin joitakin keskusteluja Kestävyyttä pintakaasulla - ja Juoksufoorumi-Facebook-ryhmissä. Yhdessä keskustelussa kyseltiin hitaimpien juoksijoiden hitauksia. Totesin, että maailmassa taitaa sittenkin olla yhtä hitaita tai vielä minuakin hitaampia juoksijoita. Keskustelussa pohdittiin, että me hitaat pääkaupunkiseutulaiset voisimme juosta joskus yhdessä. Samassa yhteydessä joku mainosti kaikille Keskuspuistossa järjestettäviä avoimia yhteislenkkejä, joilla hitain ryhmä olisi yhtä hidas kuin oman pk-lenkkini tahti. 

Laitoin tammikuun 7. päivän lenkin kalenteriini, ja aloin henkisesti valmistautua siihen. Aamulla jo jännitti. Mikähän siinä on? Sama juttu aina, kun pitäisi lähteä johonkin tapahtumaan tai muuhun juoksuun liittyvään sosiaaliseen tilanteeseen. Luistelemaan lähtö ei jännitä ollenkaan samalla tavalla.

Hölkkäsin kotoa Pirkkolaan. Tai oikeastaan juoksin lopuksi aika kovaa, koska pelkäsin myöhästyväni. Ehdin kuitenkin paikalle pari minuuttia ennen määräaikaa. Kokoontuminen oli Pirkkolan jäähallin aulassa, sisätiloissa, mikä oli hyvä, koska odottaessa ei alkanut paleltaa. Paikalla oli paljon enemmän juoksijoita kuin etukäteen kuvittelin. Pari tuttuakin näin lähtöä odotellessa. Porukka jaettiin neljään osaan juoksuvauhdin mukaan: suunnilleen viiden, kuuden, seitsemän ja kahdeksan minuutin kilometrivauhtien ryhmiin. 

Itse liityin tietysti kasiryhmään, jossa oli kaksi vetäjää. Ryhmä oli mahdollista jakaa vielä kahteen osaan, jos osa olisi muita hitaampia. Lähdin matkaan ryhmän keskivaiheilla. Lähtöä odotellessa en ollut vielä päässyt puheisiin kenenkään ryhmäläisen kanssa, mutta heti alkumatkasta päätin, että kun kerran yhteislenkillä ollaan, juttuseuraa pitää löytyä. Käyttämäni "opening line" oli koko lailla "käytsä usein täällä" -tasoa, mutta lähinnä minua juokseva nainen alkoi innokkaasti kertoa, että on ollut lenkeillä mukana vähän yli vuoden verran. Hän kertoi olevansa se puhelias tyyppi, joka huolehtii puhumisesta "pitää pystyä puhumaan" -lenkeillä. Se sopi minulle, sillä jonkin aikaa juostuamme aloin huomata, että vauhti oli minulle melko reipas. 

Jäimme juttukaverini kanssa aluksi hiukan jälkeen etujoukosta, mutta lämmettyämme kunnolla saimme sen kiinni, ja jälkijoukko jäi taaksemme. Vaikka totesinkin, että jälkijoukossa vauhti olisi varmaan ollut minulle sopivampi, sisu ei antanut periksi hiljentää. Pysyin siis juttukaverini mukana, ja puhetta riitti koko matkan. Vähän minäkin "pystyin puhumaan", vaikka hiukan liikaa hengästytti. Jossain 45 minuutin kohdalla vilkaisin vähän tahtia kännykästä, ja ihmeekseni se näytti olevan hitaampaakin kuin oli luvattu, reilusti yli kahdeksan. Juoksimme vielä pienen kierroksen, ja takaisin jäähallille päästyämme tunti tuli täyteen juuri täsmälleen. 

Pysähdyttyämme totesin, että oman puhelimeni Sports Trackerin mukaan olimme juosseet noin 7 minuutin kilometrivauhtia. Olin katsonut kilometriä tunnissa -vauhtia, joka oli 8,5. Kysyin varmuuden vuoksi, mitä ryhmän vetäjän kello näytti. Hän oli aika hämmästynyt, kun hänenkin kellonsa lukema oli 7,11 min/km. Olimme siis painelleet melkein samaa vauhtia meitä seuraavaksi nopeamman ryhmän kanssa. 

Vauhti ei sinänsä minua haitannut, koska viikon kaksi juoksulenkkiä olivat olleet hyvin pk-sykkeellä ja lisäksi olin käynyt kahdesti luistelemassa. Eipähän ole tasapaksua jyystämistä tämä juoksuharrastus. Mutta olihan se vk-lenkikseni pitkähkö, 40-45 minuuttia olisi hyvin riittänyt sellaisella vauhdilla. Yksin ei mitenkään olisi tullut juostua noin kovaa noin pitkään. Oikea pohje kipeytyi hieman. Niin kauan, kun kipu ei ole tibialis posterior -jänteessä olen kuitenkin rauhallisin mielin ja toivon, että kyseessä on vain pian ohimenevä lihasjumi. Kotiin kävelin rauhallisesti endorfiinien hyökyessä verenkierrossa. Välillä oli otettava mutama juoksuaskel, jottei alkaisi palella. Tai ehkä se johtui endorfiinien aiheuttamasta leijonafiiliksestä. Roar. 

Uusia avauksia.