Hyvää uutta vuotta 2018!

Viime uudenvuodenaattona kirjasin blogiini kolme toivetta tulevalle vuodelle: vuoden juoksumatkan kasvattamisen, juoksun sosiaalisuuden lisäämisen ja pariin juoksutapahtumaan osallistumisen.

Ensimmäinen toive toteutui, vaikka ei sellaisena kuin salaa toivoin. Kasvatin jälleen vuoden juoksumatkaa, mutta vain 93 kilometrillä. Vuonna 2016 juoksin 638,9 kilometriä, ja vuonna 2017 yhteensä 732,3 kilometriä. Loppukesästä näytti jo siltä, että saavuttaisin ensimmäisen tonnini, mutta se kaatui syksyn flunssiin ja pitkittyneeseen yskään. Yskä jatkuu edelleen, ja sen aiheuttajaa haetaan, mutta se ei viime aikoina ole estänyt juoksemista. Se on positiivista, että juoksukilometrejä kertyi tänä neljäntenä kokonaisena juoksuvuotenani taas enemmän kuin aikaisempina vuosina. Kun ei liikoja revittele kerralla, niin kehitys pysyy jatkuvasti nousujohteisena.

Sosiaalisuuden lisääminen jäi sikäli haaveeksi, että edelleen juoksin jokaisen lenkkini yksin. Pääsin kuitenkin osallistumaan kolmen kerran juoksukouluun, jossa huomasin, että en ehkä ole enää ihan aloittelija ja pärjään hyvin toisten joukossa. Ensimmäistä kertaa juoksin lyhyitä matkoja ryhmässä. Loppuvuodesta osallistuin somekeskusteluun, jossa suunniteltiin hitaiden yhteislenkkiä Paloheinässä tammikuulle. Saa nähdä, mitä tästä vielä tuleekaan!

Syksylle 2017 ilmoittauduin kahteen juoksutapahtumaan. Molemmat jäivät väliin flunssan ja yskän takia. Näiden suhteen en oikein osaa katsoa luottavaisesti tulevaisuuteen. Keväälle en vielä ole ilmoittautunut mihinkään. Olen löysännyt harjoittelua ja yrittänyt löytää taas nautinnon. Tavoitteellisuus on hakusessa, ja antaa sen vielä ollakin. 

Jotta en vallan masentuisi, lienee hyvä luoda katsaus myös vuoden tilastoihin. Tilastot ovat aina innostavia. 

Voin olla tyytyväinen, sillä olen harrastanut liikuntaa yhteensä 250 tuntia vuonna 2017. Se on melkein viisi tuntia viikossa. Siitä suurin osa on juoksua. Seuraavaksi eniten olen harrastanut venyttelyä ja kävelyä. Venyttelyksi olen kirjannut vain vähintään puoli tuntia kestävät, yleensä myös liikkuvuusharjoituksia sisältävät sessiot. Lihastreenin kanssa olen totisesti lusmunnut: sitä on kertynyt keskimäärin vain puolisen tuntia viikossa. Lisäksi on kertynyt pyöräilyä, hydrobicia, sauvakävelyä, jumppaa, luistelua ja olenpa kerran käynyt soutamassa ja hiihtämässäkin. 

Valoa kohti.

Totta kai aion liikkua myös ensi vuonna. Kenties pääsen tuhanteen kilometriin. Tai ehkä osallistun johonkin juoksutapahtumaan tai juoksen jonkun muun kanssa. Ehkä pääsen uuteen nousuun koordinaatiotreenin ja loikkien parissa. Voi olla, että vedän ensimmäisen leukani tai juoksen viitosen, kympin tai puolimaratonin. 

Jos en noihin pääsisikään, niin toivottavasti ainakin nautin, iloitsen, nauran, haastan itseni ja onnistun.

Hyvää joulua 2017!

Enkelikello on aika hyvä esimerkki liikkujalle: ensin kunnon lämmittely ja sitten vauhtia.

Hyvää, rauhallista ja liikunnallista joulua kaikille lukijoille!

Joulua kohti

Liiallinen kuormitus voi viedä syvälle.

Uusi Juoksija-lehti muistutteli lukijoitaan ylikuormituksesta. Minulle tärkein muistutus oli se, että kaikki elämässä vaikuttaa kokonaisuuteen. Juoksusta palautumisessa on huomioitava paitsi juoksun aiheuttama rasitus, myös muut kuormittavat tekijät, kuten työ, ihmissuhdeongelmat, univaje, ravinnon puutteellisuus ja taloushuolet. Omalla kohdallani lisäisin listaan vielä vapaaehtoistyön ja luottamustoimet.

Minua ei liian kova treeni ole viime aikoina juuri kuormittanut, mutta ehkä se on ollut vain hyvä. Ei tähän syksyyn kovin kovaa treeniä olisi edes mahtunut. Vaikka kaikkea on vain vähän, monessa pienessä purossa on yhteensä paljon vettä. Kaikessa on myös karsimisen varaa, ei vähiten vapaa-aikaa kuormittavissa vapaaehtoishommissa. Onneksi työ on sentään nyt syksyllä kohtalaisen hyvin pysynyt työajan puitteissa.

Kuten olen vähän täällä blogissakin valittanut, juoksu ei oikein ole maistunut, lihastreenistä puhumattakaan. Juoksija-lehden mukaan sekin voi olla merkki liiallisesta kuormituksesta.

Kaikissa viisaissa kuormitusta ja ylikuormitusta käsittelevissä artikkeleissa sanotaan aina, että pitää kuunnella itseään. Ylikuormituksen riskit voi tunnistaa ja kuormitusta voi hillitä ajoissa.

Tänä syksynä ruumiini ja sieluni tuntuvat viestittävän, että minun pitäisi harrastaa rauhallista ja itsestä hyvältä tuntuvaa liikuntaa. Saattaa olla, että nyt kannattaisi kuunnella viestiä.

Jospa antaisin itselleni liikunnallisen joululahjan: luvan harrastaa vain sellaista liikuntaa, joka tuntuu hyvältä.

Ainakin seuraavia voisin joulupukilta toivoa.

Haluaisin...

...ulkoilla päivänvalossa.

...luistella hyvässä seurassa.

...tehdä pitkän sauvakävelyn ja pysähtyä syömään eväitä.

 

...juosta oikein hitaita pk-lenkkejä ja pysähtyä ottamaan mielin määrin valokuvia.

...ärsyttää lihaksiani vain hyvin lyhytkestoisilla harjoituksilla.

...muistaa katsella jokaisella lenkillä maisemia.

Joulurauha alkakoon jo joulunalusviikolla!

 

Luistimet alle

Vastahiottuun jäähän tulee äkkiä jälkiä.

Lapsena kavereiden Ystäväni-kirjojen "Lempiurheilulajini"-kohta mietitytti minua yleensä kovasti. En kai oikein tiennyt, mitä on urheilu. Useimmiten kirjoitin kyseiseen kohtaan "uinti ja luistelu". Minulla oli kai kokemus, että molemmat lajit sujuivat koululiikunnassa aika hyvin, ja lisäksi niitä tuli harrastettua myös vapaa-ajalla ja vapaaehtoisesti. 

Kun olin ala-asteen ensimmäisillä luokilla, pidimme pienemmille lapsille luistelukerhoa, kun läheisen suohaudan vesi jäätyi. Koulun lähellä oli myös oikea luistelukaukalo, jossa tuli käytyä silloin tällöin. Koko koulu-uran ajan lukion loppuun saakka liikuntatunneilla luisteltiin säännöllisesti. Valitsin usein luistelun hiihdon sijasta, jos valinnanvaraa oli. 



Opiskeluaikana luistelu jäi käytännössä kokonaan, ja alkoi uudestaan vasta sitten, kun piti alkaa opettaa omia lapsia luistelemaan. Sekin tapahtui aika myöhään, esikoisen ollessa jo eskarissa. Muutimme asumaan Lassilan tekojään lähistölle, ja luistelu vähän helpotti ensimmäisiä lumettomia talviamme Helsingissä. Niihin aikoihin oivalsin myös, että minulla oli monta vuotta ollut liian pienet luistimet, kun jalkani oli kasvanut vielä lukion jälkeen. Kun löysin paremman koon, luistelu alkoi tuntua entistä mukavammalta. 

Lasten ja perheen kanssa tuli sitten luisteltua monena talvena. Pitkään se olikin lähes ainoa liikuntalajini talvisaikaan. Ei sillä, että siitä nyt olisi kovin paljoa liikuntaa saanut, kun pysytteli hitaasti luistelevien lasten seurassa, mutta olipahan edes jotenkin liikkeellä raittiissa ilmassa. 

Kun lapset sitten kasvoivat, tuli vaihe, jolloin vanhemmille tuli ehdoton kielto lähestyä luistinrataa lasten ollessa kavereiden kanssa luistelemassa. Samaan saumaan osui oma jalkavaivani, jonka aikana mieluummin juoksin silloin, kun pystyin. 

Privaattivuoro.

Tänä syksynä oivalsimme, että luistelukieltomme ei taida olla enää voimassa, ja että Lassilan tekojää on edelleen aivan vieressä. Tekojää aukesi jo marraskuun lopulla, ja me ehdimme sinne ensimmäistä kertaa joulukuun alussa. Parilla kerralla oli taivaallisen kaunista, kun oli satanut uutta lunta, joka ei ollut vielä ehtinyt sulaa puiden oksilta. Sää on vielä kuitenkin lämpöasteiden puolella, joten ilma on suorastaan leppeä.

Näyttää siltä, että moni muukin aikuinen tulee luistelemaan vain lasten kanssa. Aika moni aikuinen tulee olemaan myös luistelematta lasten kanssa. Mahtaisiko tämä johtua siitä, että luistelua ei joko oikein mielletä kunnon liikunnaksi, jos ei kyseessä satu olemaan taitoluistelu tai jääkiekko? Oma kokemukseni tältä syksyltä on, että luistelu voi olla myös hauskaa kestävyysliikuntaa. 

Hitaana juoksijana minusta on hauskaa kokea välillä vauhdin hurmaa. Pääsen luistellen lähemmäs kunnon juoksijoiden nopeuksia. Vaikka kaukalo on pieni, ja sen kiertäminen voi olla tylsää, rikas sisäinen elämä takaa jännityksen säilymisen ainakin oman pään sisällä. Lassilassa luistelu ei edes maksa mitään, vaikka kyseessä on tekojää. Ainoa hankaluus on luisteluvuorojen tarkkailu. Mailat kielletty -vuorot ovat arkiviikolla maanantai-, keskiviikko- ja perjantai-iltaisinklo 16-18.30. Jos työpäivä venyy tai alkuiltaan sattuu muuta menoa, mahdollisuus on menetetty. Toisaalta niillä kerroilla kun olemme jäälle ehtineet, ei ole ollut tungosta.

Luistelu toimii mukavana lisänä juoksulle silloin, kun sen pariin sattuu ehtimään. Toivon, että joululomalla ehdin sekä luistella että juosta useammin kuin nyt. Kulunut viikko toi tullessaan neljä lepopäivää liikunnasta, koska iltamenoa oli niin paljon. Eikä tuleva viikko näytä sen suhteen yhtään paremmalta. Mutta joulun alla on paras ottaa rennosti ja asia kerrallaan. Vielä on pitkään jäätä Lassilassa, ja jospa kohta saataisiin kunnolla luntakin.

Kannustavassa hengessä

Viime viikon lauantain harrastin cheerleadingia. Arvaatte varmaan, että penkkiurheiluahan se oli. Olimme katsomassa tyttären cheerleading-seuran syysnäytöstä. Näytös kesti melkein neljä tuntia, joten omanlaisensa maraton sekin oli.

Kunnon kengät jalkaan lajissa kuin lajissa.

Oman tyttäremme joukkue esiintyi kahden minuutin verran, mutta laji on niin näyttävä ja monipuolinen, että kiinnostuksestani riitti muidenkin esityksille. Joukkueita oli ihan pienten söpöläisten joukkueesta nestorijoukkueeseen, jossa arvioimme vanhimpien olevan iältään 50+. SM-tason joukkueiden taiturointi oli henkeäsalpaavaa katsottavaa, mutta eniten ihailin paracheer-joukkueen esitystä.

Cheerleadingissa minuun tekee erityisesti vaikutuksen sen kannustava henki. Ihmekös tuo, kun koko lajin ideana on kannustaa toisia. Ainakin seuran näytöksessä näytti siltä, että kaikki kannustavat paitsi omiaan, myös jokaista muuta joukkuetta. Tietyt huudot kuuluvat lajiin. Ainakin "kaikki menee!" ja "helppoo!" olen jo kuullut, vaikka vasta opettelen sovittamaan niitä omaan suuhuni.

Yllätyin, kun luin Wikipediasta, että cheerleading on saanut alkunsa jo 1880-luvulla. Sitä paitsi kaikki cheerleaderit olivat alkuun miehiä. Naisia tuli mukaan vasta 1920-luvulla, kun naisten opiskelu yliopistoissa yleistyi. Jotenkin olen kuvitellut, että cheerleading olisi varsin uusi laji. Kilpaileminen yleistyikin vasta 1970-luvulla Yhdysvalloissa, ja Suomeen cheerleading rantautui 1980-luvun alussa. Ensimmäiset cheerleaderjoukkueet Suomessa olivat juuri amerikkalaisen jalkapallon kannustusryhmiä, mikä vastaakin omaa stereotypiaani cheerleadingista. Sittemin cheerleaderit ovat Suomessakin perustaneet omia seurojaan, jotka keskittyvät pääasiassa cheerleadingiin.

Kannustamisen lisäksi toinen asia, joka minuun cheerleadingissa tekee vaikutuksen, on lajin urheilullisuus ja vaativuus. Siinä tosiaan tarvitaan lihasta, koordinaatiota ja ennen kaikkea rohkeutta. Hiukan peloissani olen seurannut oman tyttären taivalta. Ensin hän aloitti pohjana, stunteissa eli nostoissa toisia nostavana urheilijana. Minusta se oli hyvä, koska siinä ei putoa korkealta. Varsin pian hän keveänä kuitenkin vaihtoi päälliseksi, eli juuri sellaiseksi, jota nostellaan yläilmoihin. Pelkoni kuitenkin helpotti, kun opin, että päällisen osa voi sittenkin olla turvallisin. Pohjat nimittäin ottavat aina päällisen kiinni melkein henkensä, tai ainakin sijoiltaan menneen jäsenen, uhalla. Todellisuudessa pohjat ovat niitä, jotka saavat mustelmia ja kolauksia päällisen pudotessa heidän päälleen. Voltit kuitenkin vielä pelottavat minua, ja voi olla, että on hyvä, etten vielä tiedä ihan kaikkea. Mutta olen sentään jo aika rohkea. Ainakin, kun muistaa, mitä tyttäreni sanoi syysloman jälkeen isovanhempien luota palattuaan: "Äiti, mä taisin tehdä pahan virheen. Näytin cheerkuvia mummulle!" 

Lapsi- ja nuorisourheilijan vanhempana on tietysti aina hienoa, kun oma lapsi saa kiitosta ja tunnustusta. Oli upea tunne, kun tyttäremme pokkasi syysnäytöksessä oman joukkueensa hengennostattajan palkinnon. Hengennostattaja kotona ei muutenkaan ole hullumpi asia.

Kannustava henki onkin kaikissa lajeissa tärkeää. Minunkin täytyy ottaa vähän mallia cheerleading-hengestä, sillä kaikkihan menee. Myös lenkit loskassa ja pimeydessä. Kyllä oman itsensä voittaminenkin on hieno tunne.