Retkellä jossain Helsingissä

Pari viikkoa sitten saimme työpaikan lounaspöydässä kuningasidean: tekisimme linturetken. Meitä oli muutama innostunut suunnittelemassa retkeä, mutta kaikki halukkaat työkaverit kutsuttiin mukaan. 

Kohteeksemme valikoitui Vanhankaupunginlahden luonnonsuojelualue Viikissä. Alue on yksi Suomen tärkeistä lintualueista, ja siellä on useita lintutorneja. Päätimme tavata klo 7.00 Pornaistenniemen lintutornilla, jos ei sataisi. Ehdotin kyllä kello kuutta, mutta en saanut vastakaikua, joten suostuin siirtämään retkeä kello seitsemään. Retkelle löytyi asiantuntijaksi oma työkaverimme, joka harrastaa lintuja ja niiden valokuvausta. 

Eksyksissä ruovikossa.

Aamu valkeni kylmänä, mutta aurinkoisena. Olin itse päättänyt tulla paikalle autolla, koska se vaikutti sujuvimmalta tavalta niin aikaisin aamulla. Yöllä oli ollut pakkasta, ja minun piti raaputtaa auton ikkunat. Sen takia lähtöni myöhästyi hiukan, mutta olin kuitenkin juuri ja juuri ennen seitsemää paikalla, jonne olin suunnitellut jättäväni auton.

Olin etukäteen katsonut kartasta, miten löytäisin lintutornille. Reitti näytti ihan yksinkertaiselta. Ilmeisesti todellisuus ei kuitenkaan ollut yhtä yksinkertainen, koska lähdin vahingossa patikoimaan väärään suuntaan. Kuljin vanhan jätevedenpuhdistusuoman reunaa, eikä uomasta päässyt yli, joten ei auttanut kuin jatkaa polkua pitkin eteenpäin. Lähetin työkavereille viestin, että olen tulossa. 

Lintutorni löytyy viimein.

Kuljin uoman reunaa aika pitkään, mutta lopulta polku kääntyi sinnepäin, missä kuvittelin lintutornin olevan. Kysyin reittiä kahdeltakin vastaantulijalta. Kyllä, lintutorni olisi sielläpäin, minne olin matkalla. Toiveikkaana jatkoin patikointia, kunnes tulin risteykseen, jossa viimein oli viitta lintutornille. Olin jo melkein puoli tuntia myöhässä sovitusta ajasta. Parin sadan metrin päässä näin lintutornin ja kiihdytin vauhtia. Pettymykseni oli melkoinen, kun lintutornilla ei ollutkaan ketään. Havaitsin melkein heti lintutorniin kiinnitetystä kyltistä, että kyseessä on Keinumäen eikä Pornaistenniemen lintutorni. Olin aika pettynyt, kun olin kuvitellut hauskaa yhteisöllistä työhyvinvointiretkeä työkavereideni kanssa, ja vaeltelinkin ypöyksin ympäri Viikkiä. 

Keinumäen lintutorni.

Kiipesin torniin katsomaan maisemaa, ja tähyilin, näkyisikö jossain toinen torni. Sellaista ei näkynyt. Minun ei auttanut muu kuin lähteä tarpomaan takaisin autolle päin. Matkalla tutkin uudelleen karttaa, ja oivalsin viimein, mihin suuntaan minun olisi alunperin pitänyt lähteä. Tajusin olevani yli kilometrin päässä oikeasta tornista. Koska torni kuitenkin oli aika lähellä autoani, päätin yrittää löytää sen. 

Poikkesin polulta pusikkoon pienemmälle polulle vähän ennen auton parkkipaikkaa ja lähdin suunnistamaan sinne, missä kuvittelin tornin olevan. Hetken metsässä kierreltyäni ja kosteikkojen yli loikittuani näin kuin näinkin toisen lintutornin, jossa erotin ihmisiä. Ja se oli oikea torni!

Pääsin vielä näkemään ruskosuohaukan, joka lenteli pellon takana, ja nokikanoja, jotka uiskentelivat lahdella. Kuulin myös, mitä kaikkea työkaverini olivat bonganneet. Lohduttavaa oli, että kahvia oli vielä jäljellä. Eikä hullumpaa ollut sekään, että sain hyvää liikuntaa lintutorneja etsiessäni. Viikkiin voisi tulla toistekin ulkoilemaan. Nyt tiedän ainakin reitit kahdelle lintutornille. Seikkaillessani löysin myös Viikin arboretumin, jossa olisi kiinnostavaa käydä paremmalla ajalla.  

Näkymä oikeasta lintutornista.

Kotimatkalla harhauduin vielä väärälle polulle autoa etsiessäni, mutta se aiheutti vain pienehkön ylimääräisen kierroksen. Lisäksi sekoitin kotiinpäin ajaessani Pohjois-Pasilan ja Pohjois-Haagan, ja seikkailin autolla ainakin kymmenen minuutin ylimääräisen kierroksen pitkin Helsinkiä.

Pari päivää retken jälkeen työpaikalla keskusteltiin Yritysmaratonviestin osallistujista. Joukkueessa olisi vielä tilaa. Minähän haaveilin joskus osallistumisesta, mutta totesin jo viime vuonna, että joukkkueen taso oli noussut ulottumattomiini. Nyt löytyi uusikin syy siihen, ettei minun varmaan kannattaisi osallistua: kuulemma eksyisin kuitenkin matkalla. 

Minuutti vailla ahdistusta

Helmi-maaliskuisen tauon jälkeen palailin muutaman viikon aikana vähitellen peruskestävyysjuoksuun. Työt ovat taas häirinneet vapaa-aikaa ja treenin jatkamista, joten olen viimeisen reilun kuukauden ajan ehtinyt juosta vain pari kertaa viikossa. Ehkä se on vain hyvä, enpähän pääse liian nopeasti takaisin entiseen rasitukseen. 

Olen kuitenkin taas päässyt juoksun makuun. Aloitin lyhyillä pk-lenkeillä ja pidensin varovasti yhtä viikon lenkeistä kymmeneen kilometriin ja yli. Kun muutama pitkis oli takana, alkoi olla aika kokeilla vähän vauhdikkaampaa treeniä, ettei juoksu menisi pelkäksi samanlaiseksi junnaamiseksi.

Joskus ennen juoksutaukoa olin Veteraanijuoksijan ohjeen mukaan juossut neljäminuuttisia intervalleja, ja lyhentänyt niitä sitten kolmeminuuttisiin, kun neljäminuuttiset tuntuivat minulle liian pitkiltä. Veteraanijuoksija ehdotti sen jälkeen, että kokeilisin seuraavaksi minuutin vetoja. 

Juoksutaukoon ja siitä toipumiseen meni toista kuukautta, ja ehdin jo unohtaa, millainen treenin olisi pitänyt olla. Piti kysyä uudestaan. Selvisi, että palautuksen pitäisi olla kolme minuuttia pitkä. Sen verran muistinkin, että vedot olisi hyvä juosta ylämäkeen, ja niiden olisi tarkoitus olla "rennon kovia" ja teknisesti mahdollisimman hyviä. Vetotreenin aloittaminen tässä saumassa palvelisi siis parhaassa tapauksessa myös tekniikka-ajatuksiani.

Yksi ongelma oli ajanotto. Minulla ei ole kunnon juoksukelloa, eikä mitään muutakaan rannekelloa. Kännykkä kädessä on kurja juosta, vaikka neliminuuttisten mittaamisessa olinkin käyttänyt kännykän Sports Trackeria. Minuutti on kuitenkin liian lyhyt aika sen kanssa tuhraamiseen. Ilman kuntosalicircuitia tämäkin ongelma olisi ollut vaikea ratkaista. Tiesin kuitenkin, että siellä ohjaaja käyttää puhelimeen ladattua ajastinta, joka ilmoittaa treeniin ja palautukseen käytettävän ajan alkamisen ja loppumisen äänimerkillä. Etsin sovelluksen yrityksen ja erehdyksen kautta kännykän kaupasta. Muutaman huonon sovelluksen ladattuani ja poistettuani löysin sellaisen, johon pystyin etukäteen näppäilemään minuutin treenit ja kolmen minuutin palautukset. Sovelluksen nimi on Interval Timer X ja se on ilmainen.

Ensimmäisen vetotreenin juoksin ihanan aurinkoisena päivänä. Lämpöasteita ei kuitenkaan ollut montaa, jos yhtään, vaikka oli huhtikuu. Lämmittelin kerrankin kunnolla: tavallisten lämmittelyliikkeitteni ja kymmenen minuutin kävelyn jälkeen hölköttelin vartin.   

Vedot juoksin ohjeen mukaan ylämäkeen, joka ei loppujen lopuksi ollut tarpeeksi pitkä, mutta tulipahan vähän vaihtelua. Yritin kiinnittää huomiota askeleeseen ja miettiä, osuuko jalka ponnistaessa lantion alle. Huomasin, että kädet liikkuivat oikeaoppisemmin, kun vauhtia tuli lisää. Katseellakin tavoittelin tällä kertaa horisonttia enkä pururataa. 

Olin unohtanut sykemittarin kotiin, eikä intervalleja ja palautuksia mitannut kännykkäsovellukseni mitannut matkaa. Minun ei siis tarvinnut millään tavalla kiinnittää huomiota sykkeeseen tai vauhtiin. Se oli varsin vapauttavaa. 

Päätin etukäteen, että juoksen neljä minuutin vetoa. En tiedä, olisiko pitänyt yrittää enemmän jo heti alkuun, mutta ainakaan aloittamisen kynnys ei nyt ollut liian korkea. Ihan hyvän ja reippaan treenin sain noista neljästäkin minuutistani. Hölkkäsin väliin hitaasti kolmen minuutin palautukset.   

Lopuksi hölkkäsin takaisin kotiinpäin viisitoista minuuttia. Olin tyytyväinen treeniin. Minuutit eivät tuntuneet liian pitkiltä, eikä niitä ollut liikaa. Jalkakin tuntui oikein hyvältä. 

Vasta monta päivää jälkeenpäin huomasin, ettei tekemäni treeni tuntunutkaan ahdistavalta. Olen nyt vähän hämmentynyt. Pitäisikö vauhtitreenin tuntuakin hyvältä? Vai jätinkö kynnyksen liian alas, kun saman tekeminen uudestaan ei pelotakaan? Tätä pitää miettiä tai kysyä viisaammilta. 

Teknisesti taitavaa?

Olen jo aika pitkään ollut huolissani juoksutekniikastani. Totuushan on, ettei juoksuani ole moni nähnyt tai ainakaan katsonut sillä silmällä, että korjaisi virheitäni. Edellinen fysioterapeuttini juoksutti kyllä vähän matolla, otti videota ja katseli oikean jalkani asentoa, mutta kokonaisuutta ei hänkään katsonut, eikä pohtinut sen enempää. Itse en voi juoksuani nähdä. Sen kuitenkin tiedän, että useimmilla on jotain korjattavaa, enkä liene poikkeus. Olen kaiken kaikkiaan tehnyt tosi vähän mitään koordinaatio- tai tekniikkaharjoituksia, vaikka tiedän, että varmaan pitäisi.

Menisin mieluusti juoksutekniikkakurssille. Sellaiselle, joka keskittyisi pelkkään juoksutekniikkaan ja kestäisi muutaman viikon. Olen niitä vähän katsellutkin, nyt viimeksi yhtä toukokuussa alkavaa tekniikkakurssia, mutta mikään niistä ei ole sopinut aikatauluihini. 

Jotain pitäisi kuitenkin tehdä. 

Olen minä joskus juoksutekniikkaa googlettanutkin. Googlettamallahan sitä oppii. Pääasiassa olen googlettamisen jälkeen ollut sekaisin siitä, mitä on tekniikka ja mitä on koordinaatio ja onko olemassa erikseen tekniikkaharjoituksia ja koordinaatioharjoituksia. Oma lukunsa on, miten ihmeessä mystisiä tekstikuvauksia tulkitaan. Mitä tarkoittaa vaikkapa "Lantion tulee pysyä ylhäällä ja suoraksi ojentuneena." tai "Lantio ja navan seutu soljuu helposti eteenpäin askeleen osuessa maahan." Lisäksi minua on tietysti ahdistanut se, että kaikenlaisia harjoitteita on tarjolla hirveän paljon ja kaikkea pitäisi tietysti myös ehtiä ja osata tehdä. 

Minun on jo monta viikkoa pitänyt ottaa itseäni tässä asiassa niskasta kiinni ja tarkastella omaa juoksutekniikkaani. Koska aloittaminen on kovin vaikeaa, päätin, etten voi mitenkään ottaa haltuun montaa asiaa kerrallaan tai tehdä jotain harjoitteita seitsemänä päivänä viikossa. Voisin kuitenkin ottaa haltuun yhden ruumiinosan kerrallaan. Sen verran aloin nimittäin googlettamisen ansiosta tai siitä huolimatta ymmärtää, että juoksutekniikassa on kyse eri ruumiinosista ja niiden liikkumistavasta. 

Vähän nettisivusta riippuu, missä järjestyksessä ja miten eri juoksutekniikkaan liittyvät ruumiinosat kuvataan. Täällä on esimerkiksi kuvattu jalkojen eri osien, lantion, polvien, pohkeiden ja nilkkojen liikkuminen erikseen, ja tuoreen (3/2017) Juoksija-lehden artikkelissa taas puhutaan pelkästään keskivartalosta ja askeleesta, mitä tulee vyötärön alapuoleen. Toisinaan puhutaan myös jalkaterien suunnasta, mutta aina sitä ei ole katsottu tarpeelliseksi mainita. Useimmissa juoksutekniikkajutuissa otetaan jalkojen ja lantion lisäksi esiin katseen suunta, käsien asento ja liike sekä hartiat. 

Päätin aloittaa järkeenkäyvimmästä. Otin ensimmäiseksi tavoitteekseni katseen kohdistamisen. Päätin yrittää muistaa, että katse suunnataan muutaman kymmenen metrin päähän eteen, jotta juoksuasento olisi luonnollinen. Luulen, että minulla on ollut tapana juosta hieman liian kumarassa. Ensimmäisellä kerralla muistuttelin oikeasta katseen suuntamisesta itselleni pitkin lenkkiä. Ja aika hyvin onnistuinkin. Tuskin edes huomasin tuliteriä pinkkejä lenkkareitani, jotka olivat jalassa vasta toista kertaa! Muutaman kerran jälkeen katseen suuntaaminen alkoi tuntua jo ihan luontevalta. 

Tietä pitkin, mutta miten?

Toiseksi päätin miettiä käsiä, joiden asentoa pidin jo valmiiksi kohtuullisen hyvänä. Käsien liikkeitä voisin kuitenkin parantaa, koska vaikuttaa siltä, että käteni eivät liiku tarpeeksi edestakaisin. Olen juossut nyt vasta yhden lenkin miettien sekä pään asentoa että käsiä. Liikkuvia osia alkaa olla jo liikaakin. On muistettava, ettei kerralla opi mitään, vaan toistoja tarvitaan useita. 

Hartioiden asentoon vielä pystynen kiinnittämään huomiota itse, mutta askelen, rytmin ja lantion asennon kanssa taidan tarvita apua. Ja varmaan senkin kanssa, miten tekniikkaa parannetaan. Kaikenlaisia juoksua parantavia harjoitteita löytyy netistä miljoona, usein koordinaatioharjoitusten nimellä. En ole koskaan ymmärtänyt, mikä harjoite vaikuttaa mihinkin ongelmaan. Koska harjoitteita on niin paljon, lienee tärkeää tietää, mitä juuri minun kannattaisi tehdä. 

Jotain apua taidan tarvita myös asioiden ymmärtämiseen ja muistamiseen. Luin nimittäin uudestaan ohjeet katseen suuntaamisesta, ja totesin, että katse pitäisikin suunnata horisonttiin, eikä muutaman kymmenen metrin päähän. Kai se on eri asia?  

Palmusunnuntaita!

Tänään palmusunnuntaina olin juuri astumassa lenkkivaatteissa ovesta ulos, kun rappusia tuli ylös naapurin tyttö virpomavitsa kädessään. Silmät loistaen hän virpoi minut niin tuoreeksi ja terveeksi, että varmasti on hyvä juoksuvuosi tästä eteenpäin. 

Eikä lenkillä jalka vaivannut ollenkaan. Huono kunto tosin vähän muistutteli itsestään, kun pitkästä aikaa hölköttelin peräti 11 kilometriä. Mutta aurinko paistoi koko lenkin ajan, ja ensimmäiset leskenlehdet säteilivät ojanpientarella.  

Tehoava kannustus

Juttelimme kuntosalicircuitin jälkeen pukuhuoneessa jumppaohjaajista. Joku kehui toisen salitreenin ohjaajaansa. Minullakin oli sattumoisin kokemuksia samasta ohjaajasta. Käsityksemme eivät olisi voineet olla erilaisemmat. Tuo jumppakaverini sai valtavasti ohjaajan pikkutarkasta neuvonnasta, minä taas lannistuin ja tunsin itseni huonoksi. 

"Eikö ole hyvä, kun on rehellinen?", jumppakaverini kysyi. Rehellisyydestä olin kyllä samaa mieltä. Ja ohjaajan mukavuudestakin. Mutta tämän ohjaajan kanssa törmäsin taas samaan totuuteen kuin monesti ennenkin: minun on parempi tehdä vähän huonommin, hitaammin tai vähemmän, kuin olla tekemättä kokonaan. Jos minulle sopii salitreenissä pieni epärehellisyys, huijaan mieluummin vähän itseäni kuin jään sohvalle makaamaan.

Kyse ei ole siitä, etten tarvitsisi pikkutarkkaakin ohjausta. Tottakai tarvitsen, ja se on ilman muuta antoisaa ja mukavaa. Mutta lisäksi tarvitsen kannustusta ja muistutusta siitä, että pääsen omalta vaatimattomalta pieneltä tasoltani parempaankin. Jos olkapäideni väärästä asennosta muistutetaan kymmenennellä viikolla peräjälkeen, tekee mieli jättää harjoitus tekemättä. 

Kuluneen syys- ja kevätkauden ajan meillä on ollut juuri minulle sopiva ohjaaja. Varsin alussa panin merkille, ettei tällä nuorella naisella ollut kropassaan grammaakaan ylimääräistä rasvaa. Jo sitä voi pitää merkkinä siitä, että hän tekee jotain oikein, ja ehkä myös paljon. Eipä ihme, sillä hänellä on ikäluokkansa Suomen mestaruus street workoutissa. Tiedättehän street workoutin? Se on sitä, josta Facebookissa on videoita, joissa lihaksikkaat miehet punnertavat yhdellä kädellä, heittävät voltteja vauhditta ja vetävät leukaa kroppa vaakasuorassa pomppien rekiltä toiselle. 

Kuulostaa ihan passelilta lajilta minulle, eikö totta? 

Parasta on se, kun teemme harjoituksia kehonpainolla. Tylsät kuntosalilaitteet on niin nähty. En saa niillä treeniin enää mitään mielenkiintoa, vaikka olen harrastanut salitreeniä vasta kolmisen vuotta. Kehonpainoliikkeitä löytyy ohjaajaltamme aina uusia. Ne ovat sekä parhaimpia että pahimpia, eikä etukäteen arvaisi, miten tiukkoja monet niistä ovat. Tuoreimpina muistissani ovat lankku pallon päällä ja shoulder tap. 

Pallolankussa kädet litistävät suorana jumppapalloa kohti maata, ja varpaat ovat maassa. Tässä videossa lankku näyttää ihan helpolta ja se tehdään kyynärpäät pallolla. Minä opin kuitenkin itse kokeillessani aika paljon uutta kehon stabiiliudesta. Se ei ollut ihan yksinkertaista.  Viime kerralla kuntopiirini "kruunasi" shoulder tap, joka sai aikaan aika hirveän olon kolmesti toistettuna. Ohjaaja kannusti tekemään nopeammin. Minuutissa ehdin parhaimmillani 70 kappaletta. Lantion pitäisi pysyä täsmälleen paikoillaan, mutta arvaatte varmaan, miten vaikeaa se oli.  

Narsissit.

Vaikka liikkeet ovat joskus vaikeita, ja tarvitsemme ohjausta, ohjaajamme on myös erittäin kannustava. Hän kannustaa meitä myös kannustamaan toisiamme. Eihän se oikein luontevasti meiltä suomalaisilta käy, mutta välillä yritämme silti. 

Minuun tehoaa hyvin myös se, kun ohjaaja käskee lisätä painoja. Olen uskaltanut tehdä kokeiluja sellaisilla painoilla, joihin en edellisen ohjaajan jäljiltä olisi koskenutkaan. Hän nimittäin kehotti aina vain pienentämään ja pienentämään painoja, jotta saisin puhtaamman tekniikan. Tämän uuden ohjaajan kanssa uskon enemmän itseeni. Ja vaikken jaksaisi isommalla painolla paljoa, voin aina tehdä lyhyemmän tai hitaamman sarjan. Eikä tämä nyt tarkoita sitä, että olisin pullistumassa muodottomaksi lihaskimpuksi, jolle juokseminen on enää kaukainen haave. Se tarkoittaa lähinnä sitä, että treenistä voi joskus huomata jotain tuloksia. Vaikka taitaa olla niin, että muutoksen pulkannarukäsivarsissani huomaavat vain omat narsistiset silmäni. 

Tämän syksyn ja kevään treenisession jälkeen tunnen kuitenkin oikeasti himpun verran kehittyneeni. Olen nimittäin huomannut, että pystyn punnertamaan kolmekin kertaa, ainakin, jos punnerrukset eivät ole liian syviä.