Talviurheilu ja minä

Paloheinässä oli pakkasta.

Tänä talvena kävin kerran hiihtämässä. Oli ihana pakkaspäivän ilta, ja Helsingin Paloheinässä hyvä keli. En tietenkään ole mikään hyvä hiihtäjä, mutta kyllä maalaistyttö siitä huolimatta nauttii hiihtämisestä. Vauhdin hurmaakin koin, vaikka jälkeenpäin huomasin olleeni niin paljon miestäni hitaampi, että harmitti. Kas, kun minulla oli ainakin siinä vaiheessa talvea parempi kunto. 

Luistelusta haaveilin koko talven, mutta niin vain kävi, että lähitekojää suli jo monta viikkoa sitten. Yhden ainoan kerran kävin siellä sukulaislasten ja omien lasten kanssa ennen joulua, mutta minun oli silloin pakko lainata luistimiani tyttärelleni, jonka jalka oli kesän aikana ottanut kiinni minun luistinkokoni. Toki Rautatientorilla pääsee tänään vielä viimeistä päivää luistelemaan ja Paloheinässä hiihdetään edelleen. Miehenikin tavoittelee vielä muutamaa kymmentä hiihtokilometriä tälle talvelle, jotta pääsee sopivaan tasaiseen satalukuun. 

Latua!

Kyllä talviurheilu on ihanaa. Vai onko? Miksi minä en vaihda talveksi hiihtoon ja luisteluun? Miksi en kiidä ladulle ja radalle nytkin vielä, kun pääsisin? Olen oikeasti sitä mieltä, että monikaan endorfiinihyöky ei voita pakkaspäivänä harrastetun liikunnan jälkeistä tuntemusta.  

Minulla kyse lienee siitä, että joudun priorisoimaan, ja mieluummin juoksen sen, minkä liikkumaan pystyn. Juoksun lisäksi pyrin osallistumaan ohjattuun liikuntaan, johon olen sitoutunut. Näiden lisäksi täytyy pitää myös lepopäiviä, jotta koipi kestää. Siinä jää hiihtäminen ja luisteleminen. Tosin voisin priorisoida myös toisin. Voisin talvella keskittyä juoksemisen sijasta vaikka pelkkään hiihtämiseen. Pakko myöntää, ettei hiihtäminen kuitenkaan ole yhtä ihanaa kuin juokseminen. Monella, minullakin, on kouluaikaisia hiihtotraumoja. Mikä olisi ollut kamalampaa kuin koulun hiihtokilpailut ja niissä viimeiseksi jääminen? Muistan myös jonkin hiihtokokeilun joskus 25-vuotiaana aivan liian mäkisessä maastossa. Henkitorvea riipi ja heikotti.

Silti puolustan talviurheilua. Uskon, etten ole omassa sukupolvessani ainut, joka on sitä mieltä, että talviurheilu kuuluu jotenkin yleissivistykseen. Että jokaisen suomalaisen pitää oppia perustaidot luistelusta ja hiihtämisestä. Ja varsinkin, että lapset pitää opettaa hiihtämään ja luistelemaan. 

Minulla on teoria, että juuri edellä mainitun takia talviurheilu voi olla portti liikunnallisempaan elämäntapaan. Minulle se ainakin osittain oli sitä. Minäkin halusin opettaa lapseni luistelemaan ja hiihtämään. Siispä perheen piti luistella ja hiihtää, edes vähän. Sama pätee oikeastaan uintiin. Uimahalliin oli mentävä, jos mieli opettaa lapset kunnolla uimaan. Siihen ei yksin riitä uimakoulu eikä varsinkaan koulun uimaopetus. Ja vaikka itse sanonkin, lapsemme hiihtävät ja uivat paremmin kuin ala-asteen luokkalaisensa keskimäärin, ja luistelevatkin ihan hyvin.

Itse muistan ihanan talviurheilutunteen juuri noiden perheen yhteisten luistelu- ja pulkkamäkireissujen jälkeen, kun lapset olivat jo vähän isompia ja pääsi itsekin kunnolla liikkumaan. Tuollaisella talviurheilulla kerran-pari viikossa ylläpidin edes jonkinlaista kuntoa silloin, kun en vielä harrastanut muuta liikuntaa ja keskeytin työmatkapyöräilyn talven ajaksi. Vähitellen huomasin, että liikunnasta tulee hyvä olo. Ja sitten löysin juoksun, keksin, että sekin tuntuu hyvältä, ja siitä se jotenkin lähti.  

Tietysti on selvää, että nykyisin rakkain talviurheilulajini on juoksu. Voihan sitäkin tehdä lumisessa maisemassa ja pienessä pakkassäässä. Eivätkä Helsingin lumettomat talvet ollenkaan haittaa!   

Paloheinässä voi myös juosta. 

        

Pinkki teippi ja uskon puute

Viimein reilu viikko sitten jalka tuntui rauhoittuneen sen verran, että uskalsin taas kokeilla juoksua. Taukoa tuli kuukausi. Sinä aikana kävelin jonkin verran, kävin kuntosalilla ja hydrobicissa sekä venyttelin paljon. 

Kaikkiaan voisin arvioida jalkani tilan pysyvän aika tasaisesti samanlaisena. Välillä on parempia päiviä. Joskus on ollut sellainenkin päivä, etten enää muistanutkaan sen olleen joskus kipeä. Ja suurimman osan aikaa se on ihan ok. Mutta pieni tuntemus jalassa on lähes koko ajan, ja ikävimmillään tulee jonkinlainen hermokipu. 

Pinkki teippi.

Fysioterapeuttini suositteli jo melkein vuosi sitten kokeilemaan kinesioteippiä. Teipin pitäisi kuulemma kertoa jalalleni, mikä on oikea asento. Lykkäsin teipin ostoa aika pitkään. En alkuunkaan usko teippeihin, koska en ole nähnyt niistä riittävää tutkimusnäyttöä. 

Maaliskuun alussa tulin käyneeksi apteekissa ja ostaneeksi rullan kinesioteippiä. Tietysti pinkkiä. Alan ilmeisesti olla siinä tilanteessa, että voin kokeilla kaikkea, kun ei mikään tunnu muuttavan jalan tilannetta suuntaan eikä toiseen. 

Jälkeenpäin katselin hiukan teippien hintoja netistä. Apteekeissahan niin sanottu vapaan kaupan tavara on yleensä kalliimpaa kuin muualla. Minulle ei vain tullut mieleen, että kinesioteippiä voisi saada urheilukaupoista tai nettikaupoistakin. Pienen googletuksen jälkeen totesin kuitenkin, että tuommoinen perusrulla, jonka ostin, maksaa apteekissa vain euron enemmän kuin XXL:ssä. Sitä vastoin värejä, malleja, leveyksiä, pituuksia ja muita herkkuja löytyy verkkokaupoista paljon enemmän kuin lähiapteekistani. 
  
Tutkimustiedon puute kinesioteipin vaikutuksista häiritsi ja häiritsee kuitenkin edelleen. Teipin ostettuani löysin suomenkielisen katsauksen, jossa oli tarkasteltu kinesioteipin vaikutusta  nimenomaan sensorisen palautteen antajana. Katsauksessa oli mukana 11 tutkimusta, joista yhdeksässä havaittiin jonkinlaista vaikutusta asentotuntoon. Tutkimukset olivat pieniä, niissä oli mukana 4-60 tutkittavaa, ja vain viidessä tutkimuksessa oli vertailuryhmä, joka käytti lumeteippiä. Tutkimuksissa oli myös tarkasteltu eri ruumiinosia ja käytetty erilaisia mittareita. Yhteenvetona katsauksessa todettiin, että tieto on ristiriitaista, mutta jonkinlaisesta vaikutuksesta on viitteitä. 

Mitäs sitten muuta, kuin teippi jalkaan ja lenkille! Onneksi olin aikanaan tallettanut blogiini kuvan fysioterapeutin laittamasta teipistä, ja sain sen avulla oman teippaukseni jotenkuten kohdalleen. 

Ensimmäinen lenkki oli ihanan aurinkoisena päivänä. Euforia tuli jo pelkästä auringonpaisteesta. Voi olla, että se häiritsi teipin vaikutusten havaitsemista. Vaikea sanoa, oliko siitä minkäänlaista apua. Pidin teipin jalassani pari päivää, koska se pysyi kohtuullisesti kiinni ja irtosi vasta hydrobicin jälkeen. Kipua se ei ainakaan juuri ehkäissyt, mutta ei varmaan aiheuttanutkaan. 

Lahjakkaasti unohdin sitten laittaa uuden teipin, kun seuraavan kerran lähdin lenkille. Ja sitä seuraavankin kerran. Muistamista häiritsee edelleen hiukan se, että minulta puuttuu uskoa teipin tehoon.   

  

Cheerleading-tyttönä

Käsi ylös, kenen mielestä cheerleadingista tulee mieleen stereotypia itseään ja vartaloaan miesurheilijoille esittelevistä tytöistä? 

Kun tyttäreni halusi aloittaa cheerleading-harrastuksen, minun oli pakko luopua ennakkoluuloistani. Vähitellen annoin kertoa itselleni, että cheerleading onkin voimaa, notkeutta, akrobatiataitoja ja rytmitajua vaativa urheilulaji, joka ei edes ole niin tapaturma-altis kuin aluksi luulin. 

Tyttäreni ei ole tullut minuun sikäli, että hän on musikaalinen, notkea ja pitää tanssimisesta ja voimistelusta. Etsimmekin hänen urheiluharrastuksekseen ensin jotain tanssillista jumppaa, ja kävimme läpi useiden voimisteluseurojen nettisivuja. Lopulta cheerleading löytyi koulukaverin kautta. Ryhmä, johon tyttäreni liittyi, on parin kilometrin päässä olevalla koululla treenaava 8-13-vuotiaiden alkeisryhmä. Kahden tunnin treenit viikossa maksavat vain 100 euroa lukukaudessa, ja omien treenien lisäksi voi käydä yhteisissä akrobatiaharjoituksissa vaikka kahdesti viikossa.

Voitte uskoa, että vettä kului. 

Tytär on nyt harrastanut cheerleadingia kaksi kuukautta, ja pitänyt sekä lajista että ryhmästä alusta asti. Jokin aika sitten tuli yllättäen kutsu vanhemmille seuraamaan treenejä. Kutsussa käskettiin saapua urheiluvaatteissa. Innostuin heti. 

Tytärtä alkoi treenien lähetessä ilmeisesti hiukan hirvittää, vaikka hän periaatteessa suhtautuikin innostukseeni hyväntuulisesti naureskellen. Hän nimittäin yritti kiristää minulta lupauksen, että jos kenenkään muun vanhempaa ei ole paikalla, häivyn vähin äänin. En luvannut, mutta tytär rauhoittui kuultuaan ennen treenejä WhatsAppissa, että muitakin vanhempia oli tulossa paikalle. 

Tiesin toki jo ennalta, että mitään kärrynpyöriä, kuperkeikkoja, voltteja tai muita hengenvaarallisia temppuja en ala kokeilla. Rajani olen löytänyt tässä jo aikaa sitten. 
Mutta cheer-treeneissä tehdään kaikenlaista muutakin kivaa, ja siihen muuhun aioin kuin aioinkin osallistua.

Pukuhuoneessa ennen treenejä istuimme vaihtamassa kenkiä lähellä toista äiti-tytär-paria, ja astuimme tuon toisen äidin kanssa yhtä aikaa saliin. Vilkaisimme toisia vanhempia, jotka marssivat salin takaseinustalle aikomuksenaan selvästikin istua siellä katsomassa treenejä. Katsoimme toisiimme, ja totesimme, että taidamme saada toisistamme vertaistukea, ja uskalsimme liittyä mukaan tyttöjen riviin. 

Kaksi reipasta ohjaajaa päätti, että lämmittely alkaa pizzaleikillä. Ryhmä jaettiin neljään pizzatäyteporukkaan: kinkkuihin, oliiveihin, ananaksiin ja juustoihin. Toinen äiti tiesi heti olevansa kinkku, ja minä koin itseni sillä kertaa oliiviksi. Yksi tytöistä jäi kiinniottajaksi, ja huusi eri täytteitä vuoron perään juoksemaan ympyrää salin keskelle. Leikissä sai heti juosta aika tavalla. Vaikka hölkkäsinkin vastoin ohjaajien ohjeita ("juoskaa kovempaa", "vauhtia vauhtia") aika hitaasti, oli juoksu kylmiltään minulle silti hiukan arveluttavaa. Nykyisinhän en tavallisesti koskaan juokse askeltakaan ilman jotain muuta lämmittelyä. 

Mutta pahempaa seurasi. Seuraavaksi ryhmittäydyimme kolmen hengen joukkueiksi viestiä varten. Jokaisen joukkueen jäsenen piti vuoron perään suorittaa salin päästä päähän juoksu, tasajalkahyppely, karhukävely, rapukävely, laukka sivuttain ja jälleen juoksu. Vauhti oli niin kova, että lopussa olin ihan läkähdyksissä. Tasajalkahyppelyissä lusmusin, koska se ei totisesti olisi tehnyt hyvää jänteelleni. Mutta mukana pysyin yhtä kaikki. Ja meidän joukkueemme voitti sen toisen äidin joukkueen!

Tässä vaiheessa ohjaajat katsoivat, että olimme lämpimiä, ja vuorossa oli lihastreeni. Se sujui kohtuullisesti, vaikka jälkeenpäin sain tyttäreltä palautetta, etteivät jalkani pysyneet selkäliikkeessä ylhäällä. Nolointa oli punnertaa toisten vanhempien katsellessa, koska en oikeasti osaa sitä vieläkään kunnolla. Tämmöisiä tilanteita varten asia pitäisi varmaan pikkuhiljaa hoitaa kuntoon. Lihastreeniä seurasi monipuolinen venyttely, jonka me molemmat äidit pystyimme suorittamaan puhtaasti, koska ohjelmaan ei sillä kertaa sattunut kuulumaan spagaatia. 

Sitten alkoi varsinainen cheerleading-treeni, ja vuorossa olivat hypyt. Me äidit siirryimme ensin salin laidalle seuraamaan sivusta, koska molempien vammat estivät hyppelyn 40 sentin korkeuteen vauhditta. Hetken katseltuamme tajusimme, että voisimme harjoitella käsiliikkeitä ilman hyppyjä. V, X ja tupla-äx sujuivat meiltä mallikkaasti, ja olimme ylpeitä, että olimme edelleen mukana. 

Cheertreeneissä ei käytetäkään tavallisia jumppamattoja.

Treeni alkoi olla puolessa, ja ohjaajat kehottivat meitä hakemaan matot. Vilkaisimme taas toisiimme kanssaäidin kanssa, ja totesimme, että kyllä me matot osaamme hakea. Olimme väärässä. Emme olisi edes tunnistaneet matoiksi isoja rullia, jotka cheertytöt raahasivat saliin, ja levittivät lattialle. 

Matoilla tytöt tekivät käsilläseisontaa, kärrynpyöriä, kaatosiltoja ja monenlaisia muita liikkeitä, joiden nimiä en edes tiennyt. Arvaatte varmaan, että tässä vaiheessa siirryimme suosiolla seinustalle. Sielläkin oli ihan riittävän jännittävää katsella, miten oma jälkikasvu suoriutui vaikka miten monesta vaikeasta liikkeestä. Lopuksi tytöt harjoittelivat vielä nostoja niin, että neljä nosti aina yhtä. Onneksi oma tyttäreni on ryhmässä vanhimmasta päästä, enkä joutunut katselemaan häntä keikkumassa pyramidin huipulla. Vielä. 

Kysyin yhdeltä katselemassa olleelta isältä, kuka hänen tyttärensä on. "Tuo, joka on moustina tuolla oikeanpuolisessa ryhmässä", vastasi isä. "Okei", vastasin vain. Kotona kysyin sitten omalta tyttäreltäni, mikä mousti*on. Aika monta muutakin uutta sanaa opin. 

Seuraavana päivänä etureiteni olivat totaalisen jumissa, vaikka olin kerrankin onnistunut tekemään samalle päivälle osuneen hydrobicin sopivasti lusmuillen palauttavana treeninä. 
En onneksi tiedä, millaisessa kunnossa olisin ollut, jos olisin tehnyt kaikki nostot, kuperkeikat ja hypyt, joita tytöt tekivät.  

* Takana varmistamassa oleva henkilö, joka on nostossa kaikkein tärkein.

Kammottava vyötärönympärys

Painoindeksini on mainio 20, mutta vyötärönympärykseni (78-79 cm) on vain sentin-pari kapeampi kuin naisten suositeltu maksimivyötärönympärys. Vyötärö-lantio-suhde minulla taas keikkuu juuri terveellisen ja epäterveellisen rajalla (0,80-0,81). Kääk.

Tulin mitanneeksi vyötärönympärykseni, kun osallistuin elämäntapoja kartoittavaan kyselytutkimukseen. Olen kyllä tiennyt, että minulla on korkeahko rasvaprosentti ja erityisesti rasvaa taitaa olla vatsanahan alla.     

WHO todentaa vakuuttavasti tutkimusten perusteella, että vyötärönympärys on painoindeksiä selvästi parempi sydän- ja verisuonitautien riskin, kuolleisuuden ja mahdollisesti myös diabetesriskin ennustekijä. Korkeaa verenpainetta vyötärönympärys ennustaa suunnilleen yhtä hyvin kuin painoindeksi, mutta painoindeksi ennustaa vyötärönympärystä paremmin paksusuolensyövän ja rintasyövän riskiä. 

Näissä lukemissa ei haittaisi, jos tekisin vyötärönympärykselle jotain. Minulla on hiukan kokemusta siitä, että vatsanahka roikkuu enemmän, kun harrastan paljon säännöllistä kestävyysliikuntaa. Uskoisin, että jokapäiväinen tunnin työmatkapyöräily ja 4-5 juoksulenkkiä viikossa veisi sentit vatsaltani. Mutta niin vain on, etten noita määriä voi itse valita, vaan tälläkin hetkellä liikuntani on hyvin lihas- ja venyttelypainotteista ilman ainuttakaan juoksulenkkiä. Enkä vain näe itseäni treenaamassa lihaksia yli kolmea kertaa viikossa, vaikka kuinka juoksu olisi tauolla jalkavaivan takia. 

Ituherkku:
alfa-alfa eli sinimailanen.

Ainoa tapa pyrkiä hallitsemaan vatsarasvaa nyt on siis ruokavalio. Onneksi on paastonaika, ja päätin taas vaihteeksi jättää pois sokerin 40 päiväksi. Se on heikko kohtani, ja samalla jää myös paljon rasvaa sisältävä suklaa. On vain oltava tarkkana, etten korvaa makeita herkkuja liiaksi juustolla. 



Toinen ruokavalioon liittyvä teema on viimeisen vajaan parin kuukauden ajan ollut itsekeksimäni 100 kasvista -haaste. Päätin kokeilla, saisinko maistetuksi sataa eri kasvista, eli vihannesta, juuresta, marjaa tai hedelmää, vuoden aikana. Loppujen lopuksi sata kasvista täyttyi jo viime perjantaina, vaikka en edes laskenut viljoja, siemeniä, pähkinöitä ja sieniä. Kokeilkaapa! Osaksi kasvikset kertyivät näin nopeasti työpaikkani monipuolisen lounasravintolan takia. En taida olla edes listannut kaikkia papu- ja salaattilajikkeita, joita olen siellä syönyt. Toisaalta kiertelin ahkerasti hyllyjä myös paikallisessa supermarketissa ja ostelin kotiin kaikenlaista kokeiltavaa, jotta perhekin pääsisi sadan kasviksen makuun. Heillä on kuitenkin sataan vielä matkaa. 

Saattaa olla, ettei kasvishaaste enää vaikuta vyötärönympärykseeni, vaikka ajattelinkin huvikseni listata kasviksia vielä sadan jälkeen. Tänä vuonna kokeilematta on vielä esimerkiksi sellaisia tavallisia kasviksia kuin raparperi, lakka, parsa ja maa-artisokka. Taidan tykätä listoista vähän liikaakin. 

Keittobanaani ei ollut kovin ihmeellistä,
mutta voileipäkrassista tykkään.

Luulen, että otan vyötärönympäryksen kuitenkin rennosti. Ei tietenkään yhtään haittaa, jos muistan sen silloin, kun mietin, menisinkö salille vai enkö, tai kävelisinkö portaat vai käyttäisinkö hissiä. Mutta turhaa stressiä en siitä toistaiseksi aio ottaa. Ainakaan ennen niitä vaihdevuosia, jolloin vatsarasvan määrä kasvaa. Auts.

Sweetie, tuo vihreä, oli minulle uusi tuttavuus.
Se on paljon makeampi kuin kuvassa myös näkyvä verigreippi.
Suosittelen.