Himourheilija

"Sä kun urheilet niin paljon, niin ootko sä juossut maratonin?" kysäisi tuttavani tällä viikolla. Jäin miettimään, että mistähän kukaan blogiani seuraamaton oikeastaan tietää, miten paljon tai vähän urheilen. Tai tietääkö blogiani seuraavakaan? 

Olen aiemminkin viitannut Aikuisväestön terveyskäyttäytyminen -väestökyselyyn, jonka mukaan 35-44-vuotiaista naisista 10 % liikkuu vähintään puoli tuntia päivittäin ja 22 % 4-6 kertaa viikossa. Itse kuulun kai tuohon 22 prosenttiin, koska pyrin pitämään 1-2 lepopäivää viikossa.  Ei se tunnu kovin paljolta, kun lukee oikeiden urheilijoiden päivityksiä. 

Laatu on kuitenkin usein tärkeämpää kuin määrä. Tärkeintä minusta on liikkua niin kuin tuntuu parhaalta. Jos yrittää tehdä jotain itselle sopimantonta, voi käydä niin, ettei liiku ollenkaan. Tällä viikolla minulla oli niin sanottu hyvä liikuntaviikko. Aikaa riitti sopivasti, sain tehtyä sen, minkä olin suunnitellutkin, eikä jalka kipeytynyt. 

Tällaiselta viikkoni näytti.

Maanantaina aloitin viikon aamulenkillä Töölönlahdella heti seitsemältä. Hölköttelin hitaasti seitsemän kilometriä. Aamulenkki sopii mainiosti sellaiseen päivään, kun illalla on menoa. Tällä kertaa illaksi oli suunnitelma, joka peruuntui, mutta pidin silti kiinni aamulenkistä. Valo ei vielä ihan kajastanut, kun kömmin työpaikalle. Ehkä tulevien viikkojen aamulenkit tehdään jo auringon noustessa.  

Töölönlahti tammikuussa.

Tiistaina tein illalla kotona vähän keskivartalon lihastreeniä sekä vakituiset liikkuvuusharjoitukseni. Olen nyt sopinut itseni kanssa, että yritän jonain alkuviikon iltana tehdä edes vartin core-harjoituksia. Tällä kertaa treeni kesti 25 minuuttia. Ihan hyvä minusta. Core-treenissä varon yleensä rasittamasta jalkaa, jotta jänne saisi lepopäiviä. 

Keskiviikkona oli etätyöpäivä. Se tarkoitti tällä kertaa lenkkiä päivänvalossa, koska aloitin työt aikaisin. Tänä keskiviikkona ohjelmassa oli pitkästä aikaa intervallitreeni, joka oli parilla aiemmalla viikolla jäänyt väliin aikatauluongelmien ja jalan kipeytymisen takia. Kammosin sitä jo etukäteen, mutta sain sen kuitenkin tehdyksi. Säntilliset neljän minuutin intervallit neljän minuutin palautuksella ja alkuun ja loppuun vartin lämmittelyhölkät. Aiemmin lupaavasti kasvaneet vauhdit olivat romahtaneet jonnekin viiden viikon takaisiksi. Ei auta kuin jatkaa harjoittelua, vaikka en olekaan varma, opinko koskaan tykkäämään vedoista. Treenin jälkeen oli kuitenkin euforinen olo.

Vetoja päivänvalossa.

Torstaina oli vakituinen ohjattu kuntosalicircuit. Teimme kaksi kierrosta kahta eri neljän liikkeen sarjaa sekä lisäksi hiukan vatsalihasliikkeitä. Ohjaajamme on reipas nuori nainen, jonka mielestä salilla pitää olla hauskaa. Ihme kyllä hän onnistuu hiukan kultaamaan treeniäni asenteellaan. Salilla on melkein hauskaa. 

Perjantaina oli ihan oikea lepopäivä. En tehnyt mitään, tai ei ainakaan ollut tarkoitus. Päädyin kuitenkin illalla hoitamaan yhden asian pois alta, ja siinä yhteydessä taisi kertyä viitisen kilometriä kävelyä. Viiden minuutin jutustelutauko välissä teki iltakävelystä lepopäivään sopivan. Ehdin lisäksi maata vähän sohvallakin.   

Lauantaina juoksin viikon kolmannen lenkin, joka oli 16 kilometrin pitkis. Se oli jo toinen lenkki samalla viikolla päivänvalossa, vaikka sumuinen sää vähän latistikin tunnelmaa. Jalka ei kipeytynyt tällä kertaa. Palautukseksi paitsi söin hyvin, myös nukuin päiväunet. 

Sunnuntaina hydrobic oli peruttu. Sen tilalle oli tarjolla kehonhuoltotunti, johon osallistuin ilomielin, koska se sopii paremmin kuin hyvin pitkiksen jälkeiseen päivään. Kehonhuollon jälkeen olo oli taas euforinen ja raukea.  

Niin että tästä voi arvioida, liikunko minä paljon. Maratonia en ole vielä juossut.   

Lisää matkaa ja enemmän lepoa

Tuore lumi on parasta.

Loppuvuoden kuukaudet ovat olleet juoksun ja jalan kannalta oikein hyvää aikaa. Lokakuun viimeisellä viikolla palasin pienen kevennyksen jälkeen taas juoksemaan joka toinen viikko kolme kertaa ja joka toinen viikko kaksi kertaa. Hitaasti olen lisännyt myös määrää, niin että raskaammilla viikoilla olen taas juossut 29-30 kilometriä. Myös intensiteetti on lisääntynyt, ja vauhtitreenit ovat tulleet mukaan kuvaan. 

Voin jopa sanoa, että jalka on jo ajoittain tuntunut lähes normaalilta, mikä on viimeisen 2,5 vuoden aikana ollut aika harvinaista.

Tuudittauduin jo tuohon kivaan olotilaan, ja kuvittelin, että olen osannut sopivalla treenimäärällä, venyttelemällä ja jumppaamalla ehkäisemään kipeytymisen. 

Ilmeisesti luulin kuitenkin liikoja. Olin sittenkin kestämäni määrän rajamailla. Olin nimittäin hieman kasvattanut pitkiksenkin matkaa, ja juossut jo muutamalla viikolla joulun aikoihin 15 kilometrin pitkiksiä. Viime viikolla sitten venytin pitkiksen 16 kilometriin. 

Olisi pitänyt tuon 16 kilometrin jälkeen ymmärtää levätä ihan kunnolla. En kuitenkaan malttanut olla pois hydrobicista. Sinne kun on jo rouvaporukan paineenkin takia lähes pakko lähteä. Sitäpaitsi jonain sunnuntaina muutamaa viikkoa aiemmin onnistuin sekä juoksemaan vauhtivedot että käymään hydrobicissa, ja kaikki meni ihan hyvin. Niinpä tälläkin kertaa kuvittelin tekeväni hydrobicin palauttavana treeninä. Hydrobicin luonne vaan on aika reipas, ja jo illalla huomasin, että jännettä poltteli.

Liukkaita kilometrejä.

Piti taas rauhoittua vähäksi aikaa. Mutta näin on käynyt ennenkin, eikä tämä kovin masentavalta tuntunut. Saattaa olla, että oli aikakin taas pohtia sitä, mikä tuntuu hyvältä ja mihin voimat riittävät. Loppujen lopuksi pidin vain kolme täyttä lepopäivää liikunnasta, ja viisi juoksusta. 

Katsotaan nyt, mitä jalka taas kestää. Täytyy myöntää, että paarustaminen pimeässä, kylmässä ja liukkaassa alkaa muutenkin kyllästyttää. Haaveilen jo lenkeistä aamun valjetessa, tai illan hämärtyessä ja mustarastaan viheltäessä, tai keskellä päivää kirkkaassa auringonpaisteessa ja kevään tuoksussa. Yksinkertaisesti siis haaveilen valosta. Mutta saattaa olla, että liian varhainen kevään tulo innostaisi minut taas kasvattamaan juoksumääriä ja vauhteja liikaa. Parasta ehkä, että treeni olisi tylsää vielä ainakin muutaman viikon. 

Unet ja uudenvuodenlupaukset

Jos treeni alkaa maistua puulta, voi kyse olla siitä, että muu elämä on liian stressaavaa, kertoi Hesarin juoksublogi jokin aika sitten. 

Henkisten voimavarojen lisäksi stressi kuormittaa myös kroppaa. Työstressi, kotistressi, vapaa-aikastressi ja unen puute. Olen aina pitänyt itseäni vähän laiskanpuoleisena ja herkkänä löysäämään, jos työ uhkaa stressata. Siksi ei ehkä ollutkaan ennen joulua ihan helppoa huomata, että vapaa-aika painoi liikaa päälle. Iltamenoja kertyi liian kanssa. Ruhtinaallinen 11 päivän joululoma menikin toipuessa. 

Onneksi en sentään tunnistanut itsessäni tuon Hesarin jutun piirteitä kuin joitakin, ja niitäkin vain ajoittain. Eihän minun liikkumisenikaan mitään kovaa treeniä ole, mutta joskus  5-6 liikuntakerran mahduttaminen viikkoon on haastavaa. Siksi nappaan mielelläni aikaa liikunnalle varhaisesta aamusta. 

Olen pohtinut, onko aamutreenaaminen järkevää, jos unet ovat olleet katkonaiset tai lyhyet. Luultavasti se ei sitä aina ole. Aika harvoin olen silti jättänyt lenkin tai salitreenin sen takia väliin. Ennemminkin treeni jää väliin silloin, jos aikaa ei vain yksinkertaisesti ole. Asian toinen puoli on oman ajan priorisointi: mielelläni priorisoin liikunnan, jos se vain muuten sopii. Liikunnalle löytyy siis aikaa lähes aina. Enpä olisi itsestäni uskonut vielä viisi vuotta sitten. 

Joka tapauksessa Hesarin jutun muistutus liikunnan ja muun elämän yhteensovittamisesta jäi mietityttämään. Totesin, että välillä on hyvä viheltää peli poikki ja vähentää menoja vähän joka suunnasta. Tarvitsen viikkooni useita rauhallisia koti-iltoja, jolloin ei tarvitse lähteä ainakaan lähikauppaa pidemmälle. On myös tärkeää, että menonsa saa itse valita silloin, kun se on mahdollista. Jos iltamenona on kiireetön kahvittelu kaverin kanssa tai jotain harvinaista yhteistä aikaa jonkun perheenjäsenen kanssa, se on ihan yhtä virkistävä kuin koti-ilta. Myös etäpäivät katkovat minulla kiireistä viikkoa, kun voikin hoitaa työhommat jo kahteen-kolmeen mennessä iltapäivällä ja loppuaika jää muuhun mukavaan.

Lepo on tärkeä osa liikuntaa. 

Kaiken A ja O on tietenkin hyvä uni, joka löytyy ainakin minulla parhaiten silloin, kun elämä ei ole liian hektistä. Onneksi joululomani auttoi tähänkin ongelmaan, ja olen taas nukkunut yöni niin kuin juoksijan pitää. Päiväunia otan harvoin, koska koen, että ne sekoittavat rytmiäni ja olo on niiden jälkeen tokkurainen. Viime aikoina olen kuitenkin silloin tällöin onnistunut ottamaan puolen tunnin päikkäreitä, joita pidän ihan positiivisena ja myös liikuntaa tukevana asiana.

Teinkin tästä oikein uudenvuodenlupauksen: vähennän kaikkia iltamenoja. Yhden asian otin kuitenkin miehen kanssa tähän liittyen puheeksi, ja onneksi (vaikka kyllä minä sen jo etukäteen tiesin) hän oli kanssani samaa mieltä. Juokseminen ei ole iltameno. 

Nastalove

Olen aiemmin vastustanut nastakenkiä ja pitänyt niitä turhana rahanhukkana, kun ilman niitäkin voi helposti juosta lähes kaikkina päivinä vuodesta. 

Jäätä Keski-Suomessa.

Nyt minusta on tullut täysi käännynnäinen. Olen totaalisen hullaantunut uusiin nastakenkiini, jotka syksyllä löytyivät lähimarketin alehyllystä. Nehän vievät minut uusiin seikkailuihin säästä huolimatta! 

Pientarella ei ole
juoksemista ilman nastoja.

Ehkä tämän talven alussa on kohdalleni osunutkin erityisen monta jäistä päivää. Itsenäisyyspäiväviikonlopun minilomasella Keski-Suomessa käytin nastalenkkareitani melkein joka kerta, kun astuin ovesta ulos, en pelkästään juoksulenkillä. Niistä oli iloa kaupassa käydessä, haudoille kynttilöitä sytyttäessä ja sukuloidessa. Jäätä riittikin teillä silloin niin, että ihan pelotti astua ulos ilman nastoja. 

Marraskuun lyhyen ensitalven jälkeen Pääkaupunkiseudulla oli vaihtelevaa keliä. Välillä juoksureitit olivat peilijäässä, ja nastoista oli paljon hyötyä. Joulun aikaan Pääkaupunkiseudulla oli varsin lämmintä, mutta sitten pakasti taas, ja lätäköt jäätyivät. Juoksemaan oli näppärä lähteä nastoilla, koska ei tarvinnut välittää siitä, mitä liukkauksia ohuen lumiharson alta löytyisi. 

Ehkä nastakenkäni ovat antaneet kaivattua vaihtelua myös jaloilleni. Kipu on pysynyt koko lailla poissa. Tottakai siihen on muitakin syitä kuin kengät, mutta eivät nastat ainakaan huonompaan suuntaan ole jalan tilannetta vieneet. Fyssarinkin ohje oli hankkia toiset kengät.  

Parasta on turvallisuuden tunne, kun uskaltaa juosta samaan tapaan kuin kuivalla kelillä. Toki liukastumisen vaara on olemassa, mutta on se hiekallakin. Vauhtivetojakin olen nastoilla juossut. Sitä en kylläkään osaa sanoa, vaikuttavatko nastat vauhtiini. 

Tuntuu ihmeelliseltä, mutta kuulemma nastarakkauskin voi loppua. Jotkut ovat alkuinnostuksen jälkeen kyllästyneet nastoihin. Juoksu ei vain kulje niillä samoin kuin nastattomilla kengillä. Toivottavasti minä voin suurimman tunnekuohun laannuttua pitää nastakenkiini läheiset ja lämpimät välit niin, että rakkaus muuttuu hyväksi ystävyydeksi.