Pohkeet elastisiksi

"Toivottavasti ei enää tavata" totesi fysioterapeuttini viimeviikkoisen käynnin päätteeksi. Olimme sopineet, että tämä hoitojakso päättyy tällä erää tähän. 

Jalka on ajoittain ihan hyvä. Toisin ajoin se on vähän jäykkä ja kipuilee juoksemisen jälkeen. Pystyn kuitenkin juoksemaan sen verran, että olen tyytyväinen. Mahdollisesti olen nyt löytänyt sopivat rajat juoksemiseen. 


Lisäksi olen itsekin kehittynyt fysioterapeuttina näinä reiluna kahtena vuonna, joina olen ahkerasti käyttänyt fysioterapeuttien palveluita. Tällä viimeisellä käynnillä esitin nimittäin jalalleni uuden, oman diagnoosin, jonka fysioterapeuttini hyväksyi. Kipeän jalan jalkapohja on ajoittain hieman kipeä kantapään edestä. Se voi viitata jalkapohjan jännekalvon kireyteen. Pahimmillaan tuohon kohtaan voi kehittyä jännekalvon rappeuma eli plantaarifaskiitti.   

Olen itse huomannut, että kipuun liittyy pohkeen jäykkyyttä. Kun kerran luin kunnon kuvauksen plantaarifaskiitista, poimin siitä idean kahden minuutin pitkien venytysten tekoon. Nuo venytykset tuntuvat jonkin verran helpottavan jalan kiputiloja. 

Fysioterapeutti nappasi ideani jännekalvon kireydestä, ja oli jalkaa tutkittuaan samaa mieltä: jalkapohjissa ja pohkeissa on ylimääräistä kireyttä. Sain ohjeen rullailla jalkapohjaa tennispallolla perusteellisesti joka kohdasta parin minuutin ajan useita kertoja päivässä. Liike pitää tehdä seisten, jotta paine jalkapohjaan on riittävä.  Lisäksi sain uuden perehdytyksen kahteen pohjevenytykseen, jotka minulla on kyllä aiemminkin ollut ohjelmassa, mutta joita olen tehnyt hieman laiskasti. Pohkeet pitää kuulemma nyt saada elastisiksi. 

Fysioterapeutti kehotti myös tekemään ylläpitäviä harjoitteita kahdesti viikossa. Näitä ovat minulla nyt varpaille nousut polvet ja varpaat hieman ulospäin käännettyinä sekä hallintaa kehittävät hyppelyt matolle. 

Vähitellen alan siis itsenäistyä fysioterapeuteistani. On jo aikakin. Saattaa kuitenkin olla, etten ihan yllä samaan positiivisuuteen kuin fysioterapeutit. Olen nimittäin vakuuttunut, että positiivisuus kuuluu fysioterapeuttien koulutukseen. Minun pitää vain yrittää pärjätä jonkinlaisella realismilla. 

Liikuntaa romukoppaan?

Heitätkö sinä hyvää liikuntaa roskikseen? Minä heräsin miettimään tätä ihan vähän aikaa sitten. 

Töissä meitä yritetään kannustaa monenlaiseen työpaikkaliikuntaan. Tietokoneelta pomppaa työpäivän aikana monta kertaa taukojumppaohjelma, ja viime viikolla intranet ja portaikkoihin liimatut lappuset kannustivat viettämään Porraspäiviä. 

Minä olen välilllä käyttänyt taukojumppaohjelmaa, mutta viime aikoina kiirettä syyttäen klikannut sen säännönmukaisesti pois. Minusta se ei oikein ole oikeaa liikuntaa. Portaita yritän kyllä kiivetä neljänteen kerrokseen, mutta esimerkiksi väsymyksen, jalkakivun tai kahvikupin kantamisen takia voi helposti antaa itselleen luvan käyttää hissiä. Täytyy sanoa, että entinen työhyvinvointiyhteyshenkilö on tässä hiukan repsahtanut.

Viime viikon alussa päätin, että on selvitettävä, paljonko hyvää liikuntaa tulee työviikon aikana heitettyä hukkaan, kun jättää tekemättä taukojumpat ja kiipeämättä portaat. Päätin tehdä toisin, ja ottaa vaarin jokaisesta portaiden noususta ja taukojumpasta. Pikaisten laskemien jälkeen määrittelin niiden molempien kestoksi noin minuutin, ja aloin pitää tukkimiehen kirjanpitoa.

Maanantai

Porraspäivien mainos
firman portaikossa.

Maanantaina kiipesin portaat edestakaisin kolme kertaa, eli tavanomaiset töihintuloon ja lounaalla käyntiin ja päiväkahvin hakemiseen liittyvät porrasliikkumiset. Päivän koordinaatioharjoituksen sain, kun harjoittelin portaiden kiipeämistä teekupin kanssa. Pukin Pusu on kuulkaa kuuma! Ainakin, kun sen niminen tee läikkyy sormille rappusissa. Taukojumppaohjelma ehti pyörähtää käyntiin kolme kertaa työpäivän aikana. 

Tiistai
Tiistaina oli etäpäivä. Silloin liikkuminen työpäivän aikana on tavallisesti hyvin olematonta. Tällä kertaa minun piti hoitaa asioita kaksikin kertaa päivän aikana, joten kirjasin neljä portaiden nousua ja laskeutumista. Toisaalta taukojumppasaldo jäi koneelta poistumisen takia tänä työpäivänä yhteen.

Keskiviikko
Keskiviikkona ehdin kiivetä työpaikan portaat kahdesti edestakaisin ja taukojumpata kahdesti. Iltapäiväksi lähdin kaupungille palaaveriin, ja jouduin tietysti sen takia väkisinkin liikkeelle. Kerrankin kokous oli kolmen tunnin kestostaan huolimatta varsin kävelevä, koska teimme suunnittelutyötä keltaisten lappujen ja fläppitaulujen kanssa. Kokouksen jälkeen haaveilin, että olisin hypännyt metroon yhdeksi pysäkinväliksi matkalla rautatieasemalle. En kuitenkaan hypännyt, ja kello todisti minun liikkuneen kahdeksan ylimääräistä minuuttia, koska jätin metrokyydin väliin. Kokousiltapäivän takia minulta jäi käyttämättä hyväksi työpaikan yhteistaukojumppa, "keskiviikon venyttelytuokio". En ole koskaan käynyt siinä, mutta ensi viikolla aion osallistua. 

Torstai ja perjantai
Torstaina meillä alkoi työpaikalla kahden päivän kokous, joka esti koneella työskentelyn ja taukojumppaamisen. Kokouksen erilainen tauotus toi kuitenkin päivään ylimääräisiä portaiden nousuja ja laskeutumisia, joita kirjasin molemmille päiville yhteensä kahdeksan. Lisäksi kuljettelin kokouksen keskusteluosuuksissa mikrofonia puheenvuoroa pyytäneille. Siten yhtäjaksoiset istumapätkäni jäivät koko päivän aikana alle puolen tunnin mittaisiksi. 

Mikä sitten oli loppusaldo ja miten paljon hissiä käyttämällä ja taukojumppia pois klikkaamalla jätän hyvää liikuntaa käyttämättä? Tällä työviikolla liikuntaa olisi lentänyt roskikseen yhteensä 36 minuuttia, tai jos toteutumaton metromatkakin lasketaan, yhteensä 44 minuuttia. Ei oikeasti mikään vähäpätöinen aika. Varsinkin, jos portaat liikkuu sen verran reippaasti, että hengästyttää ja tekee taukojumpan venytykset huolella.

Taidanpa yrittää käyttää hyödykseni tämänkin tarjolla olevan liikunnan, enkä enää hyljeksi sitä. 
  

Juhani Peltonen: Elmo

Juhani Peltosen Elmo on alun perin kuunnelma Elmo, urheilija, joka on ilmestynyt vuonna 1977. Seuraavana vuonna 1978 ilmestyi toinen kuunnelma Elmo - Muu maailma, sekä romaani Elmo. 

Elmo-kuunnelmat ovat pääasiassa urheiluselostusta ja sen parodiaa. Itse olen kuullut niistä vain osia, mutta niitä on kehuttu sen verran hauskoiksi, että halusin lukea romaanin. Romaanissa on kolmen kuunnelmissa esitetyn urheilukilpailun, Andien talviolympialaisten, Derwangan kesäolympialaisten ja Elmo vastaan muu maailma -jalkapallo-ottelun lisäksi kuvattu tapahtumia urheilukisojen ulkopuolelta. 

Elmon tarina on tietoisen mahdoton ja hullu. Elmo voittaa kaikki toiset urheilijat aina kaikissa niissä lajeissa, joihin osallistuu. Legendaarisimpia ovat Elmon maailmanennätys 100 metrin juoksussa, jossa hän välillä kaatuu, sekä olympiakulta 50 kilometrin hiihdossa, jonka aikana hän ottaa nokoset. Elmo voittaa myös joukkuelajit, vaikka muu joukkue on haalittu kasaan paikan päällä vastaantulleista suomalaisista. 

Elmo on kulttuurinharrastaja, joka on saanut oppinsa merillä ollessaan L'Ombra di Garibaldi -laivasssa, jonka jokainen merimies rakasti taidetta, klassista musiikkia ja filosofiaa. Elmon suurimpia intohimoja ovat pihkovalaiset sipulikupoliset kirkot ja omenanviljely. Elmon ruokavalio koostuu paitsi Antonovka- ja Lepaan Meloni -omenista, myös pemmikaanista ja rommista. Lisäksi Elmo polttaa piippua, myös urheilukilpailujen aikana, ja juopottelee ajoittain rajusti. Urheilukilpailujen palkintojenjaossa Elmo kieltäytyy Porilaisten marssista ja Maamme-laulusta, ja pyytää soittamaan Järnefeltin kehtolaulun tai Chopinin Nocturnon Cis-mollissa. 

Oikeastaan kirjasta näkyi liian hyvin, että se oli kirjoitettu kuunnelmien pohjalta kursien urheilukilpailujen ympärille lisää uskomattomia ja kummallisia tarinoita, kuten Elmon rakkaustarina ja seikkailut unkarilaisen urheilijaystävä Endre Kissin kanssa kesken Derwangan olympiakisojen. Kirjassa juonenkuljetus ei oikein aina toiminut, ja surrealististen tarinoiden toistuminen tuntui pitkäveteiseltä. Urheiluosiot olivat kyllä hauskoja, mutta suurimman osan muusta olisi hyvin voinut jättää pois. 

Elmon elämässä oli joitakin piirteitä, jotka toivat minulle mieleen Paavo Nurmen, ehkä siksi, että edellinen lukemani urheiluromaani käsitteli Nurmea. Kuten Nurmikin, Elmo oli kilpakumppaneihinsa verrattuna ylivoimainen. Elmokin teki niinkuin itse tahtoi, eikä kuunnellut muita. Ja lisäksi hänen rakkauselämänsä oli traaginen, kuten Nurmen. Elmo ikävöi puolet elämäänsä hevostyttö Aliisaa, jota oikeastaan 15-vuotiaana pakeni merille. Lopulta Elmo ja Aliisa saivat toisensa, mutta vain lyhyen ajan kuluttua Elmo menetti Aliisan. Koko tarinaa leimasivat suomalaisten elokuvienkin juonenkäänteitä eteenpäin kuljettava puhumattomuus ja väärinkäsitykset. Aliisan poistuttua kuvioista Elmon mielenterveys alkoi rakoilla. 

Koko elämänsä Elmo on paitsi legendaarinen, myös hyvin traaginen hahmo. Kirjassa pilkataan diivailevia urheilijoita ja voitoista sekoavia ja kaikki entiset tulokset muistavia urheiluselostajia sekä erityisellä lämmöllä ja intensiteetillä Ruotsia ja Neuvostoliittoa, Suomen rakkaita kilpailijamaita. Mitaleille nousevat vahingoniloisesti sellaiset uudet urheilumaat kuin Sudan, Andorra ja Unkari. Elmon suuruus johtuu paitsi ennenäkemättömistä urheilutuloksista, myös Elmon asemasta toisten yläpuolella omeniaan syömässä ja kupoleistaan ja Aliisastaan haaveilemassa. 

Jäin pohtimaan, oliko Elmolla suomalaisille jokin syvällisempikin tarina kuin naurattaminen. Pyrkikö Juhani Peltonen sivistämään takapajuisia suomalaisia Chopinin Nocturnoilla ja aksolotleilla? Kritisoimaan Neuvostoliiton järjestelmää huumorin varjolla? Muistuttamaan suomalaisille, että puhuisivat parisuhteissaan? Ehkä kaikkia näitä. Silti Elmo toimii parhaiten alkuperäisessä muodossaan, kuunnelmina. Naurakaa niille.  

Talvi yllätti juoksijan

Tänä vuonna seurasin säätiedotusta monta päivää, ja odotin lunta. Talvi ei siis yllättänyt. Paremminkin minut yllätti se, että talvi tuli näinkin aikaisin - ainakin vähäksi aikaa. Moni ei pidä lumesta, mutta minä otan mieluummin talven talvena kuin mustana ja pimeänä, loputtomasti kestävänä syksynä. Kovin kylmästä en pidä, mutta kyllä pakkastakin saa olla, jotta lumi pysyy.

Olen yleensä suhtautunut nastoitettuihin juoksukenkiin aika skeptisesti, ja myös kirjoittanut siitä. Lähinnä skeptisyys liittyy siihen, että hyvin liukkaita päiviä on talvessa täällä Etelä-Suomessa melko vähän. Juoksu onnistuu useimpina päivinä vuodesta ihan normaaleilla lenkkareilla.  

Viime talvena jo vähän joustin nastojen vastustamisesta, ja päätin, että ihmisellä voi olla useammanlaisia lenkkareita. Silloin en kuitenkaan niitä alkanut aktiivisesti etsiä, kun jalkakin vaihteeksi kipuili. 

Merkkikengät.

Tänä syksynä ne kirjaimellisesti pomppasivat vastaan paikallisen kauppakeskuksen tarjoushyllyssä. Olin alkanut etsiskellä uusia juoksukenkiä, ja muistutellut mieleeni, millaisia fysioterapeutti minulle suositteli. Sillä kertaa tarjoushyllyssä oli kaikin puolin juuri minulle sopivat lenkkarit: kiertojäykät, neutraalit, vähän droppia kantapäässä, ja kokokin passasi. Hinta oli puolet ohjehinnasta ja tililläkin oli juuri silloin vähän rahaa. Ainut ongelma oli, että ne olivat merkkivalmistajan nastakengät. Oikeastaan olisin tarvinnut ihan tavalliset juoksukengät. Tarjous oli kuitenkin ohittamaton, ja nastakengät lähtivät mukaan. Ne tavalliset ovat vieläkin ostamatta, koska olen tosi laiska shoppailija.

Ja tänään tuli lunta, ja pääsin nastojani kokeilemaan. Todellisuudessa juokseminen olisi sujunut ihan tavallisillakin lenkkareilla, koska lumi oli märkää. Mutta kun ei nastoja oikein ilman lunta ja liukkauttakaan viitsi käyttää, niin ne olivat odottaneet kokeilua jo aika kauan.

Ensimmäinen ongelma oli se, että olen vähän keskittymätön lähtijä, ja lenkille pukeutuminen vie joskus aikaa ja vaatii muutamia kierroksia tavaroita etsien. Nastakengillä ei oikein voi tallustella sisällä. Joka kerta, kun unohtaa jotain, on siis otettava lenkkarit pois. Tällä kertaa lopputulos oli, että vahingossa lompsin kuitenkin yhden kierroksen eteisestä keittiöön nastoilla, ja unohdin kotiin sykemittarin.  

Uusilla kengillä oli hiukan hankala juosta uudessa lumessa. Kengät ovat kyllä sopivat, mutta luultavasti niiden kiertojäykkyys vaatii hieman totuttelua. Onneksi ne ovat kevyet. Lumi sen sijaan ei ollut kevyttä, vaan sitä oli polulla jo viitisen senttiä, ja se tuntui tekevän juoksunkin raskaaksi. Tosin myös vauhti pyrki aika kovaksi, kun syketason tarkkailu ei sitä hidastanut. Mutta olihan fysioterapeuttikin sitä mieltä, että vaihtelua pitää olla. 

Nastat peilikuvassa.

Eikä nyt ollut mikään kirkas ja kuiva pakkassää, vaan tuuli aika reippaasti ja ennen kaikkea kylmästi. Vähän vielä kestää, ennen kuin totun talveen, vaikka sitä odotinkin. Onneksi minulla on nyt varusteet paremmassa kunnossa kuin koskaan ennen. Talvikenkien lisäksi ostin juuri heijastinliivin iltalenkkejä varten.

Juoksin uusilla kengilläni viisi kilometriä. Jäykkyyden lisäksi ei esiintynyt muita ongelmia, vaan kengät tuntuivat ihan hyviltä. Parhaiten ne tuntuivat pääsevän oikeuksiinsa, kun juoksun jälkeen hiljensin kävelyksi. Nastat rouskaisivat kiinni tiehen tehokkaasti, eikä liukastumista todellakaan tarvinnut pelätä. 
Hiukan minua jännitti, kaadunko pahastikin nastakengilläni, kun tulen lenkiltä kotitalon rappukäytävään, eli joudunko ojasta allikkoon. Kengät tuntuivat kuitenkin pitävän kohtuullisesti myös kivilattialta. Tutkin asiaa netistä, ja totesin, että kivilattialla nastojen on tarkoitus antaa periksi, jolloin kengänpohjan kuminappulat osuvat alustaan ja ehkäisevät kaatumista.   

Lopullisesti aloin uskoa nastoihin, kun myöhemmin illalla olin liikkeellä tavallisilla lenkkareilla näillä samoilla lumilla. Liukkauteen tottumattomana liukastelin aika tavalla ja meinasin kaatua monta kertaa. Ehkä minusta vielä tulee vannoutunut nastojen käyttäjä.     

Lumi on uudempaa kuin kengät.