Hyvää uuttta vuotta 2016!

Jäin pohtimaan, minkätehoista liikuntaa olen kuluneena kalenterivuonna 2015 harrastanut. En ollenkaan sellaista, kuin olisin halunnut, oli pohdintojen lopputulos. Se ei tietenkään ole ollut oma päätökseni, vaikka jossain määrin olenkin ehkä voinut vaikuttaa siihen, etten ole lopettanut liikkumista kokonaan. 

Terveysliikuntasuositukseen olen kyllä keskimäärin päässyt tänäkin vuonna. Liikuntasuorituksia on ollut viikossa 3,8, ja ne ovat olleet keskimäärin 44 minuutin mittaisia. Vuodessa on ollut vain seitsemän viikkoa, jolloin liikunta jäi alle liikuntasuosituksen 150 minuutin, ja suurin osa niistä sijoittui tietysti siihen aikaan, kun jalkani oli ortoosissa. 

Minulle lienee kehittynyt myös jonkinlaista juoksuharrastajan itsekunnioitusta, koska tuntuu todella vaikealta paljastaa kalenterivuoden juoksukilometrien määrä. Se on nimittäin 117,1 juoksukilometriä. Paljastan sen tässä vain siksi, että voisin myöhemmin joskus sen tarkistaa. Luku on niin ahdistava, että mieluummin unohtaisin sen kokonaan. Sovitaanko, ettei muistella sitä enää?

Uudelle vuodelle tehdään monenlaisia lupauksia, jotka ovat oikeastaan haaveita. Minä en taaskaan aio luvata mitään liikuntaan liittyvää, koska tiedän, etten voi. Muistelen sen sijaan vähän menneitä. 

Poimin Itsevalmennus-palvelusta tämän vuoden 21 viimeistä viikkoa, viikot 32-52 sekä vertailukohdaksi parhaan urheilukauteni 21 viikkoa, vuoden 2014 viikot 1-21.   

Valoa kohti on pyrittävä.

Vaikka en enää ole mikään sohvaperuna, olen tämän vuoden lopulla harrastanut liikuntaa vain 64 % siitä ajasta, mitä omassa aktiivivaiheessani. Kalorinkulutuksella mitattuna olen vuoden 2014 viikoilla kuluttanut 15 viikolla yli 2000 kilokaloria, parhaalla viikolla 3800. Tämän vuoden lopulla olen vain yhdellä viikolla kuluttanut yli 2000 kaloria, tuolloin yhteensä 2051 kilokaloria. Lajikirjoni on kuitenkin laajentunut, mikä ei välttämättä ole huono asia. Olen saanut mukaan hydrobicin ja liikkuvuusharjoitukset ja tehostanut venyttelyä.  


Uudenvuodenaattona on tapana katsoa taaksepäin, mikä ei tunnu nyt suorituksia katsoessa kovin hyvältä. On kuitenkin ihanaa, että voin lähteä vuoteen 2016 jotakuinkin juoksevana, ja toivon tilanteen pysyvänkin sellaisena. Tässä vuodenvaihteessa pohdin myös, voisiko jalan tilanteelle tehdä vielä jotain uutta, vai odottaako vain. 

On oikeastaan jännittävää mennä eteenpäin, ja katsoa, mitä uudella urheiluvuodella 2016 on tarjottavanaan! Opinko jotain uutta? Koenko uusia tilanteita ja tapahtumia? Tutustunko uusiin ihmisiin? Ylitänkö uusia rajoja? Katsotaan vuoden saldoa sitten 31.12.2016. 

Tul(vi)koon joulu

Erään kaverini Facebook-sivulla leuhkittiin joulun ylensyönnistä. Kaverin kaveri retosteli, että oli syönyt niin paljon, että yläpaine alkoi kakkosella ja alapaine satasella, kilpaillen elopainolukeman kanssa. Luin tätä ja muitakin tekstejä aika kauhuissani siitä, miten välinpitämättömästi joku voi suhtautua terveyteen.  

Jouluna syödään ja jouluvalmisteluissa stressataan liikaa. Se on ylpeilyn aihe ja kuuluu kuvaan. Jouluna kuuluu valittaa mässäilystä, ylensyönnistä ja ylenliikkumattomuudesta. Mutta eihän joulu kestä kuin kolme päivää. Kyllä sen voisi ottaa valmistelujen kannalta ihan rauhallisesti, eikä siinä ajassa kovin hirveästi ehtisi edes syödä.

Jouluna harjoitettua liikuntaa kutsutaan kinkunsulatukseksi. Minä olen tänä jouluna pysynyt liikkeellä melkein liiankin hyvin. Varsinaiset lepopäivät ovat aaton jälkeen jääneet oikeastaan pitämättä, kun pyhinä tuli luisteltua ja käveltyä. Myöskään hydrobicista ei ollut taukoa, vaan tarjolla oli välipäivien kertamaksullinen jumppa.

Vakituisista hydrobic-kavereistani yksi oli ulkomailla, ja kaksi jäi muuten vain kotiin rentoilemaan. Mietin jo itsekin kotiin jäämistä, mutta lähdin kuitenkin. Oikeastaan hydrobiciin lähteminen on laiskottanut minua vain kerran tänä syksynä: silloin, kun  kelloja käännettiin, ja sisäinen kelloni kertoi, että jumppa alkaisi puoli kymmeneltä illalla. Päiväunien voimalla selvisin silloin siitäkin. Voin siis olla hydrobic-harrastukseen oikein tyytyväinen. Kuntosalille meno on laiskottanut paljon enemmän. Siitä ilosta lähdin myös välipäiväjumppaan, ja ilmoittauduin keväänkin hydrobic-tunneille.     

Hydrobic on vain tehostunut syksyn aikana. Tällä välipäivätunnilla käytimme ensimmäistä kertaa kelluvaa pötkylää, jonka kanssa saikin tehtyä jos mitä hauskaa ja tehokasta. Esimerkiksi pötkylän pyörittäminen veden alla sekä sen työntäminen eteen ja taakse tai ylös ja alas oli aika hyvä käsitreeni. Myös tasapainoa oli aika hyvä treenata polviseisonnassa pötkön päällä ja kädet ilmassa. Lopuksi kisasimme parin kanssa niin, että olimme selät vastakkain, pötköt molempien kainaloiden alla, ja potkimme vettä 30 sekunnin ajan. Enemmän etuperin liikkunut hävisi. Melkein iski liikuntatuntiahdistus, kun hävisin kaksi ensimmäistä matsia. Onneksi sentään voitin kolmannen. 

Vaikka vesiliikunta oli hauskaa ja reipasta, ei minulla ole ollut hirveästi tarvetta erityisempään kinkunsulatukseen. Olemme jo muutamana jouluna sopineet, että jouluruokia syödään kaksi päivää, ja se toteutui tänäkin vuonna. Tytär ehdotti viime jouluna, että tapaninpäivänä syödään salaattia, jonka jokainen saa koota itse tarjolla olevista aineksista. Meistä se oli hyvä ajatus, ja toistimme saman tänäkin jouluna. Sokerinsyönti meni minulta kyllä nytkin överiksi. Kokonaan makeattoman marraskuuni jäljiltä herkkä sokeritoleranssi kasvoi normaalimittoihin ja sen yli joulunpyhien aikana. Nyt ollaan siinä vaiheessa, kun suklaa on aikaa sitten loppunut, ja viimeisestä epäsuositusta kakusta on enää muutama viipale jäljellä. Sitten senkin loputtua hoiperrellaan etsimässä jotain makeaa, kunnes... Totta puhuen luulen, että yritän aika pian palata takaisin lähes sokerittomaan ruokavalioon. Se tuntuu tällä hetkellä hyvältä ja sopivalta.

Facebook on hauska kapistus. Sieltä löytyi myös sopiva otsikko joulun ylensyönti- ja vesiliikuntapäivitykselle. Joulun aikaan yksi työkaveri julkaisi Facebookissa ilmastonmuutokseen sopiviksi uudistamiaan joululaulujen nimiä. En malttanut olla vääntelemättä joululauluja itsekin: Tulvikoon joulu ja Heinillä märkien kaukalon. 

Ilmastonmuutosjoulu.

"Tapaninajelu" jäällä

Tulipa ensimmäistä kertaa melkein kahteen vuoteen käytyä luistelemassa! Viime talven luistelut jäivät kokonaan väliin jalkavaivojen takia, kun aina jalan ollessa parempana yritin ensisijaisesti päästä juoksemaan.

Jostain syystä olen lapsesta pitäen tykännyt luistelusta. Vanhoissa Ystäväni-kirjoissa kysyttiin aina lempiurheilulajia. Eihän minulla sellaista ollut, kun en ollenkaan ollut urheilija. Mutta minulla oli aina tapana kirjoittaa Ystäväni-kirjojen noihin kohtiin "uinti ja luistelu". Molempia kai osasin lapsena kohtuullisesti ja ne olivat minulle tuttuja ja jollain tavalla mieluisia lajeja. 

Pienenä keksin ja järjestin mielelläni kavereideni kanssa erilaisia kerhoja. Yksi näistä kerhoista oli nimeltään 'luistelukerho'. Se kokoontui naapurin maalla olevalla suohaudalla, jossa oli sen verran vettä, että talven tultua sinne syntyi muutaman neliön jää. Suohautaa ympäröivät korkeat pajut ja viereiseltä pellolta raivatut kivet. Meillä oli tapana "jäädyttää" suohaudan jäätä uudelleen hakkaamalla jäähän reikä ja loiskimalla reiästä vettä jäälle, niin että se jäätyi sileäksi. Luistelukerhossa opetimme pienemmille luistelun alkeita. Meillekään ei kukaan ollut opettanut luistelua, joten tulimme harhaopettaneeksi muille, että luistellessa piti potkia vauhtia luistimen kärjillä. Opetuksemme ei tosin ollut sen huonompaa kuin 1. ja 2. luokkien opettajallamme, joka opetti samoin. Vasta 3. luokalla oli sitten edessä oikean luistelutyylin opettelu, mikä oli aluksi hiukan hankalaa, mutta todistettavasti olen jotenkuten omaksunut senkin. 

Yksi oivallukseni luistelusta on ollut, että luistinten pitää olla riittävän isot. 
Luistelen 39 numeron luistimilla, vaikka kenkäni 
muuten ovat kokoa 36-37.

Kouluaikojen jälkeen oli melko pitkä tauko ennen kuin pääsin uudelleen luistimille. Se tapahtui oikeastaan vasta, kun esikoisemme alkoi olla eskari-iässä ja opetella luistelua. Samoihin aikoihin huomasimme, että olimme muuttaneet varsin lähelle tekojäärataa, mikä oli lumettomina talvina liikunnan harrastamisen kannalta erittäin hyvä asia.  Niihin aikoihin ainoa liikuntaharrastukseni oli työmatkapyöräily, joka loppui joka talvi muutamaksi kuukaudeksi kokonaan. Luistelu pari kertaa viikossa koko perheen kanssa oli yksi asioista, jotka saivat minut huomaamaan, että jollakin tavalla ympärivuotinen säännöllinen liikkuminen olisi mahdollista ja ehkä mukavaakin. Juoksu tuli kuvaan joitakin vuosia sen jälkeen. 

Nytkin läheinen tekojäärata on auki, vaikka välillä tulee vettä taivaan täydeltä ja mittarissa on melkein kymmenen astetta plussaa. Luistelumahdollisuutta kannattaa siis hyödyntää, etenkin, kun sen käyttö ei maksa käyttäjälle yhtään mitään. Tänä jouluna "tapaninajelu", eli Tapaninpäivän lenkki korvautuikin joulupäivän luistelulla. Harmi kyllä perheemme parhaan luistelijan, eli mieheni, selkä ei sallinut luistelua, eikä teiniä napannut. Tyttärestäni sain kuitenkin hyvää seuraa ja alibin mennä jäälle. Harva aikuinen ainakaan mailat kielletty -vuorolla käy luistelemassa ilman lapsia, mikä on oikeastaan sääli.  

Tekojää on parempi kuin ei mitään, vaikka
olikin jo aika naarmuilla. 

Oikeasti en tietenkään ole hyvä luistelija, vaikka lapsena aika hyvänä itseäni pidinkin. Tasapainoni on huono, enkä ole ollenkaan rohkea. Nytkin kaikki muut jäällä olevat aikuiset tekivät hienoja kaaria, hyppyjä ja piruetteja. Erityisen ihaillen katselin kahta noin 7-kymppistä miestä, jotka selvästi olivat luistelleet ennenkin, ja pystyneet ylläpitämään paitsi liikuntakykynsä, myös voimansa, taitonsa ja rohkeutensa. Joka kerta tuollaisia liikkujia nähdessäni toivon, että itse pystyisin kolmenkymmenen vuoden kuluttua edes puoliksi samaan. 

Jos unohdetaan taito ja sen myötä hypyt ja piruetit, luistelu menee hyvin kestävyyslajista, ja kierrän mielelläni kaukaloa ympäri. Kuten aina talven ensimmäisellä luistelukerralla, jaloissa tuntui ihan uusissa kohdissa. Parinkymmenen minuutin jälkeen lihakset alkoivat kuitenkin lämmetä. Tällä kertaa innostuin kokeilemaan luistimilla myös kyykkyjä, eli pitkän liu'un aikana kyykistymistä kahdella jalalla mahdollisimman alas, selkä mahdollisimman suorana, minkä uskon pitemmän päälle tekevän hyvää sekä tasapainolle että lihaksille. En uskaltanut luistella puolta tuntia pitempään ensimmäisellä kerralla. Tietenkin jalassa tuntui hiukan samana iltana ja vielä seuraavana aamunakin, mutta se nyt ei ollut uutta. Toivon siitä huolimatta pääseväni pian uudelleenkin luistimille. 

       

Hyvää joulua!

Tänään livahdin jouluvalmistelujen välissä pienelle lenkille. Se oli minulle vähän kuin joululahja, koska aurinko paistoi ja suuntasin pitkästä aikaa lempireitilleni. Näin siellä näin muhkeita joulukuusia.   

Toivotan kaikille lukijoilleni joulun lepoa ja iloa! 

Uusi ihastus

Onnentunne ja euforia! Sisäinen urheilijani värisee. Olen tainnut löytää uuden ihastuksen. Tai en tiedä, onko se niin uusikaan. Olen nimittäin aina pitänyt rauhallisesta venyttelystä. 

Juoksija-lehden lihasketjuvenytykset.

Lenkin jälkeen venyttely on tietysti itsestään selvää, ja se on minusta myös mukavaa. Tänä syksynä olen ottanut viikko-ohjelmaani noin puoli tuntia kestäviä venyttelysessioita. Osittain ehkä sen takia, että olen välillä tehnyt melko yksipuolisesti lihastreeniä, ja olen kokenut kaipaavani lihashuoltoa. 

Näissä pitemmissä venyttelyissä olen tehnyt peräjälkeen kaikki venytykset, jotka osaan, osan kahteenkin kertaan. Jonkin uudenkin venytyksen olen oppinut lapsilta ja joskus seurannut jotain Juoksija-lehden venyttelyohjelmaa. Vähän yli kuukausi sitten keksin liikkuvuutta parantavat lihasketjuvenytykset, joita aloin tehdä Juoksija-lehden vuoden 2015 harjoituspäiväkirjan ohjeilla. Niitä tehdään vain kymmenen sekuntia kerrallaan aina kolme peräkkäin. 

Sitten keksin yhdistää sekä normaalit venytykset että lihasketjuvenytykset, ja huomasin äkkiä venytelleeni melkein tunnin. Siitä tuli mielettömän hyvä olo, melkein kuin endorfiinipölly juoksun jälkeen, vaikka en varsinaisesti harrastanut mitään kestävyysliikuntaa. Ehkä tulin tehneeksi jotain joogan tapaista. Sekin kuulemma panee endorfiinit liikkeelle. Meditointi taisi kuitenkin jäädä välistä, koska pää oli yhtä tyhjä kuin tavallisesti. 

Nämä pitemmät venyttelyt ovat painottuneet minulla lähinnä viikonloppuihin, kun ei ole kiire minnekään. Kiireetön tunnelma lisää hyvää oloa. 

Mutta eihän mikään voita sitä, että on juossut hyvän lenkin, käynyt suihkussa, syönyt, höntsäillyt vähän jotain, ja sitten pääsee venyttelemään kaikessa rauhassa. Viime viikolla juokseminen jäi kokonaan välistä joulukiireiden ja tilapäisesti kipeytyneen polven takia. Tänäänkin ehdin lenkille joulusiivouksen ja yhden hamsterihäkin kyydityksen takia vasta illan jo pimennyttyä, mutta ei se näin talvipäivänseisauksena haitannut. Laskettelin menemään tavallista kovempaa vauhtia ilman sykemittaria, vaikka ei ehkä pitäisi. Hyvältä tuntui kuitenkin. Ja kestoihastukseni, venyttelyn, seurassa oli juoksun jälkeen oikein mukavaa.   

Vaihtaisinko fyssaria?

Lieväksi järkytyksekseni huomasin, että olen käynyt tibialis posterior -jänteeni takia fysioterapiassa pian puolitoista vuotta. Nyt oli vuorossa tämän jakson viimeinen fysioterapiakäynti. Olenkin jo jonkin aikaa ajatellut ottaa fysioterapiasta ainakin pienen aikalisän. Rehellisesti ajateltuna siitä ei tunnu olevan juurikaan hyötyä. 

Hieman yllättäen fysioterapeuttini olikin samaa mieltä. Hän ehdotti, että jos siltä tuntuu, voisin hakea second opinionin urheilulääkäriltä. "Ja jos siihen määrätään fysioterapiaa, älä tule enää minun luokseni, vaan hanki second opinion joltain toiselta fysioterapeutilta", sanoi fysioterapeuttini. Tämä ei kuulemma tarkoittanut sitä, ettei hän enää haluaisi nähdä minua. 

Keskustelimme jatkosta. En saanut enää erityisempiä kuntouttavia jumppaohjeita. "Tee mieluummin toiminnallista harjoittelua, kuin vaikka reisiliikkeitä laitteilla. Kyykkyjä esimerkiksi." Katsoimme, miten askelkyykkyni sujuu. Minua olikin harmittanut, kun olin unohtanut kysyä Veteraanijuoksijan mielipidettä siitä viimeksi marraskuussa nähdessämme. Fysioterapeutin mukaan jalan heikkouden näkee edelleen selvästi. Isovarpaan tyvinivel hakee myös alustakontaktia vaihtelevasti, ja polvi pyrkii taipumaan hiukan sisäänpäin. Tämä ei tullut minulle yllätyksenä. Lihakset ovat edelleen aika heikot, ja niiden lääke on tietysti treeni, maltilla edelleen. Mutta sitten tuli yllätys: "Sulla on hieno kyykkytekniikka! Pumppaat ylös ja alas ihan kuin hissi. Moni taivuttaa lantiota eteenpäin." "No, mä olen katsonut videota", henkäisin hämmästyksissäni. Olen sentään oppinut edes jotain. Siltä videolta vissiin. 

Olen pitänyt jalkani kipeytymistä välillä todella epäloogisena. Fysioterapeutti sanoi, ettei hänestä ole ollenkaan epäloogista, että jalka kipeytyy vasta seuraavan päivän iltana tai vieläkin myöhemmin. "Jänne rasittuu liikkuessa, ja lievän tulehduksen aiheuttajat eivät poistu hyvin, jos seuraavana päivänä on paikoillaan, vaikka toimistotyössä. Urheilijoille ei sovi toimistotyö, koska se hidastaa palautumista. Hyvään palautumiseen sopisi pieni liike." Jotenkin minusta silti tuntuu, ettei tässä nyt enää kuitenkaan ole palautumisen puutteesta kyse. 

Fysioterapeutti painotti edelleen jään käyttöä liikunnan jälkeen. Olen minä kylmäpussia käyttänytkin. Nyt sain ohjeen vetää jännettä pitkin jääpalasen kulmalla. Se voisi kuulemma pitää kivun poissa, jos jänteen käsittelisi heti lenkin jälkeen. (Melkein) kaikkeahan voi kokeilla, ainakin kerran. 

Viimeiseksi fysioterapeutti otti esiin teippirullan. Olen kuullut monenkin urheilijan puhuvan kinesioteipistä. Fysioterapeuttini otti sellaisen nyt ensimmäistä kertaa puheeksi. Hän askarteli teipin kiinni jalkaani jänteen kohdalle. Voisin kuulemma kokeilla lenkkiä teippi jalassa. Sen pitäisi ehkäistä kipua. 

Nyt istun siis kotona teippi jalassa. Olen jo muutaman viikon miettinyt, hankkisinko tosiaankin second opinionin jostain, vai olisinko vain edelleen tyytyväinen siitä, että voin kävellä. Ajatukset saivat uutta struktuuria, ja palaan niihin vielä. Sitä ennen teen jouluvalmisteluja teippi jalassa. Lenkille en ole vielä ehtinyt. 

Teippi jalassa.

  

Väkisinjuoksua

Käyttämätön juoksumatto.

Työkaveri treenasi maratonille. "Voi plääh, taas mun pitää lähteä illalla lenkille. Tulis jo äkkiä se kilpailu, niin ei tarttis enää seurata tuota juoksuohjelmaa, ja vois jäädä rauhassa sohvalle." Kommentti tuli vähän virne suupielessä, mutta tiesin, että oli siinä totta toinen puoli tai ehkä enemmänkin. 

Toinen ystävä, ennen ihan aktiivisesti urheilua harrastanut, oli saanut mieheltään puoli vuotta aikaisemmin lahjaksi kuntosalijäsenyyden. Se maksoi 60 euroa kuussa. Ystäväni oli käynyt salilla kolmesti.  

Ja entäs serkkuni sitten? Hyvissä ruumiin ja sielun voimissa oleva vähän yli viisikymppinen mies. Hänellä on jäsenyys erään ruotsalaisen purjehdusseuran salilla. Jäsenyys maksaa vain 1100 kruunua vuodessa ja sisältää oikeuden käyttää myös saunaa, keittiötä ja oleskelutiloja. Sali sijaitsee ihan meren rannassa vajaan puolen kilometrin päässä serkun asunnolta. Salin ikkunat ovat merelle päin ja maisemat juoksumatolta tolkuttoman hienot. Montako kertaa serkkuni on viimeisen vuoden aikana käyttänyt salia? Kolmesti.  

Näköala serkun juoksumatolta.

Kyllähän minäkin lusmuilun ymmärrän. Ehkä pystyisin helpostikin palaamaan takaisin lähes täydelliseen liikkumattomuuteen. Keväällä vähän kokeilinkin sitä jalkaa sairastaessani, mutta silloin alkoi kyllä aika pian tehdä mieli taas liikkumaan, ihan sen liikkumisen ilon takia. Erityisesti kaipasin silloin juoksemista ja muuta ulkoilua.

Vai olenkohan jotenkin ylitunnollinen? Kun olen tänä syksynä päättänyt käydä kuntosalilla kahdesti viikossa, olen ajoittaisesta pakonomaisuudesta huolimatta käynyt. Kun olen päättänyt käydä kerran viikossa hydrobicissa, en ole jättänyt sitä väliin kuin yhden kerran, jokin aika sitten Tanskassa ollessani. 

Silti, tunnollinen tai ei, juoksemisessa on minulle jotain kummallista hohtoa, jotain erilaista kuin salitreenissä. Juoksemista ei tarvitse tehdä väkisin. Se on minusta houkuttelevaa huolimatta siitä, että nykyisin jalkoihin sattuu, hitaus harmittaa, matka on onnettoman lyhyt, eikä mistään kunnon treenistä voi puhua. En muista montaa kertaa, että lenkille lähteminen olisi ollut vastenmielistä, ainakaan yhtä vastenmielistä kuin joskus on kuntosalille meno. 

Nykyisin lenkille pääsy on suorastaan luksusta, kun se ei ole itsestään selvää. Tänään oli aivan erityisesti luksuslenkki. Ehdin nimittäin lenkille päivänvalon aikaan, mikä jo itsessään on tähän vuodenaikaan harvinaista. Lisäksi aurinko oli eksynyt tänne jostain etelästä ja paistoi koko lenkin ajan. Uskalsin jo toisen kerran tällä viikolla hölkätä 37 minuuttia, ja lisäksi kävelin viisi minuuttia alussa ja lopussa. Ulkoilulle tuli siis sen verran pituutta, että pääsin vähän kauemmas kuin tavallisesti, ja näin muutakin maisemaa, kuin sen tavallisen polunpätkän kelmeässä katuvalossa.

Tuntuu, että juoksulla olisi minulle vielä paljon annettavaa, vaikkei se vielä toistaiseksi ole paljoa luvannut. 

Joulukuun aurinko.

Vähän kuin lenkillä

Viikonloppuna kävin perheen kanssa vanhempieni luona. Kalenteri näytti, että tuona päivänä olisi juoksutreenin vuoro. Pakkasin siis juoksukamat mukaan jo Tanskanreissun tuomalla rutiinilla. 

Hämäystrikoot. 

Ja niinhän siinä kävi, että tällä kertaa kotiin jäivät housut. Muistan kyllä, missä vaiheessa minun piti ne napata kylpyhuoneen kuivaustelineeltä, mutta jotain muuta tuli väliin, ja juoksuhousuista oli mukana pelkät kalsarit. "Mutta kyllähän sä noilla voit mennä", reipas tyttäreni tokaisi. Ja oikeastaan kyllä. Kalsarit ovat ihan virtaviivaiset, ja hämärtyvässä pikkukylässä syrjäpolulla menevät täydestä juoksutrikoina - mikäs siinä! 

Olen viime aikoina hölkkäillyt sellaisia 30-35 minuutin pätkiä, ehkä pari kertaa viikossa. Välillä jänne oli jatkuvasti kipeä, mutta taas useamman päivän juoksutauon jälkeen tuli paremmaksi. Olen myös noin kerran viikossa uskaltanut tehdä vähän jalkakyykkyjä ja kerran jo myös varpaillenousuja. 

En oikeastaan tunne jalan paranemisen erityisemmin edistyneen, mutta ainakin pystyn hölköttelemään edes vähän. Siitä innostuneena lähdinkin lenkille housuitta ja häiriintymättä joulukuun hämärästä, harmaasta sadesäästä.

Päijänteen rantaa menin.

Kotipuolessa hiekka-alustalle pääsee nopeasti oikeastaan vain yhtä reittiä, ja puolen tunnin lenkki on niin lyhyt, että olen jo kyllästynyt juoksemaan aina vain yhteen suuntaan ja takaisin. Haluaisin jo päästä juoksemaan vaikka kymmenen kilometriä, niin näkisin vähän uusiakin maisemia. Siksikin pienen pieni lenkki uusissa maisemissa oli tervetullut. 



Isän ja äidin luota pääsee nopeasti suoraan rantamaisemiin, ja mikäs sen hauskempaa, vaikka säässä oli toivomisen varaa. Nautin kiviaidan reunustamasta pikkutiestä, joka kiemurtelee saaressa peltojen halki. 

Kipeytyikö jalka? Joka juoksukertahan se iltaa kohti kipeytyy, mutta nyt meni kohtuullisesti aamuun mennessä ohi. Lepopäivä on kuitenkin taas paikallaan, koska tänään, juoksua seuraavana iltana, tein lihastreeniä kotona, ja siihen sisältyi sen verran askelkyykkyjä ja muuta pientä rasitusta, että kevyt tulehdustuntemus jalassa taas on. Ehkä kylmäpakkausta voisi käyttää enemmänkin liikkumisen jälkeen.  





Entä tuliko ilman housuja juoksemisesta jotain ongelmia? No, pari pappaa tuli autolla vastaan, mutta kumpikaan ei edes ajanut ojaan.