Aerobicia vedessä?

Tietysti luin uuden hydrobic-harrastukseni tuntikuvauksen vasta jälkeenpäin. Ehkä onneksi, koska en varmaan olisi hyppyjen ja askelsarjojen pelossa uskaltanut ilmoittautua koko tunnille. 

Tuntikuvauksessa lukee "Hydrobic-tunti on rankempi ja haastavampi versio vesijumpasta (kts. vesijumpan tuntiseloste). Hydrobic sisältää enemmän hyppyjä ja sykkeenkohotusta sekä vaativampia lihaskuntoliikkeitä." Hydrobicin vaativuustaso on kuulemma B/C2. Rasittavuustaso B tarkoittaa keskitasoista ja C raskasta. Vaikeustaso 2 tarkoittaa "keskitasoinen, jonkin verran askelsarjoja". 

Kyllä minä pystyn raskastakin jumppaa tekemään, niin ainakin uskon, mutta askelsarjoissa olen varsinainen nolla. Yksinkertaisemmatkin ovat minulle vaikeita, saati sitten, kun pitäisi ottaa kädet mukaan. Pelotti vähän, että 1990-luvun aerobic-traumat nousisivat pintaan. 

Minut hydrobiciin houkutellut kaveri tarjosi kyydin uimahallille ensimmäiselle hydrobic-tunnille. Kuka nyt urheilemaan polkupyörällä menisi? Sovimmekin heti kimppakyydeistä vuoroviikoin koko syksyksi. Matkalla uimahallille muistelin nuoruuttani: olen todellakin harrastanut vesjumppaa aikaisemminkin. Lukioaikana kävin naapurin tädin kyydillä vesijumpassa kotikyläni ainoalla hotellilla, joka tosiasiassa sijaitsi keskellä ei-mitään kymmenen kilometrin päässä kylän keskustasta. Muistan tykänneeni vesijumpasta, ja käyneeni siellä useampana talvena. Tosiaan, minulla on kuin onkin siis ollut melko säännöllinen liikuntaharrastus melkein kolmekymmentä vuotta sitten! 

Hydrobiciin solahtaminen oli helppoa, kun mukana oli vertaistuki, joka tiesi, miten menetellä: minne merkitään osallistuminen, millaista musiikkia on odotettavissa ja mistä otetaan muutaman viikon välein vaihtuva jumppaväline. Nyt alussa meillä on uimakäsineet, jonkinlaiset pehmeät hanskat, joilla voi meloa vettä. 

Altaan reunalla seisova jumppaohjaaja osasi esittää melko havainnollisesti, kuinka meidän pitäisi vedessä toimia. Lisäksi asia oli juuri niin kuin arvelinkin: vedessä oli joka tapauksessa melko mahdotonta pysyä minkään musiikin tahdissa, eikä epätahti näkynyt kenellekään veden alta. Huomasin jo aivan tunnin alussa, että hydrobic on mahdottoman hauskaa. Vedessä voi huitoa ja tanssia koko vartaloa hyödyntäen. Suorastaan huomasin, että vanha aerobic-ahdistus alkoi hellittää. Puolessa välissä tuntia vilkaisin kelloa huolestuneena: Ei kai tämä vielä lopu? Tasapaino löytyi sentään siitä, että lopputunnin pelkäsin jalkani puolesta, jonka kuvittelin alkaneen lievästi aristaa. 

Vesiliikunta on siitä kummallista, että siinä ei tule hiki, eikä vedessä huomaa väsymystä. Ei tuo 40 minuutin sessio väsyttänyt ihmeemmin jälkeenpäinkään. Silti huomasin liikkuneeni. Ja seuraavana aamuna kyllä väsytti, koska tunti on niin myöhään, että rauhoittuminen sen jälkeen otti aikansa. Jalka tuntuu nyt kahden ensimmäisen hydrobic-tunnin kokemuksella kestävän kohtuullisen hyvin. 

Kaikkein hauskinta on kuitenkin se, että pääsin pitkästä aikaa harrastamaan jotain kunnon aerobista liikuntaa. Vai pitäisikö kuitenkin sanoa hydrobista.