Menin ortopedille aika jännittyneenä kuulemaan tuloksia magneettikuvasta. Ortopedi ei ollut ehtinyt katsoa kuvia etukäteen. Niinpä odotin huoneen nurkkia tarkastellen, kun hän klikkaili kuvia auki.
Etukäteen olin ajatellut, että pahinta olisi, ettei kuvissa näkyisi mitään. Tavallaan olikin helpottavaa, kun kuulin ortopedin sanovan: "Täällä on tibialis posterior -jänteen osittainen repeämä ja paha tulehdus."
Repeämä paranisi levolla, sanoi ortopedi. Levon pitäisi kuitenkin kestää kolme kuukautta. Ensimmäiset kuusi viikkoa levon pitäisi olla mahdollisimman täydellistä, ja juoksutauko jatkuisi kolmeen kuukauteen asti. Kysyin, saisinko kävellä bussille, kun menen töihin. Ortopedi vastasi, että jos olisin huippu-urheilija, hän panisi jalkani kipsiin kuudeksi viikoksi. Tämmöinen harrastelijaurheilija saa siis vähän kävellä, mutta mahdollisimman paljon on oltava levossa. Keppejä hän ei minulle kuitenkaan määrännyt. Kortisonia ortopedi ei uskaltanut jalkaan pistää, koska se saattaisi heikentää jännettä entisestään. Sain tulehduskipulääkekuurin kahdeksi viikoksi.
Naureskelin vähän sisäänpäin. Tulehduskipulääkettä ja lepoa. Eikös sitä määrää jokainen terveyskeskuslääkärikin?
Nyt kuitenkin sain lepoa hyvästä syystä ja roppakaupalla. Jänne saattaa katketa, jos se ei nyt ala parantua. Olen tietysti huonontanut tilannetta itse liikkumalla melko paljonkin. On vaikea sanoa, onko jänne repeytynyt heti silloin viime kesänä, vai vasta hoitamattoman tulehduksen myötä myöhemmin.
Oikeastaan vasta kotona tajusin, että jonkinlainen elämänmuutoshan tässä on edessä. Katselin kalenteria ja karsin mielessäni menoja, jotka edellyttävät kävelyä junalle tai bussille. Karsiminen näytti vapauttavan muutamia päiviä etäpäiviksi, jolloin voisin pysyä kokonaan kotona. "Äiti, mitä sä sitten teet, kun joudut olemaan vaan kotona?" kysyi tyttäreni aiheellisesti. "Sekoan, varmaankin" vastasin. Mietimme yhdessä, mitä voisin tehdä. Lukea ja täyttää sanaristikoita tietysti. "Jotain liikuntaa sun pitää keksiä" tytär sanoi. "Tuolijumppaa!" "Ja sitten sä voit leipoa korvapuusteja."
Sain paljon myötätuntoa niiltä, joille kerroin diagnoosistani. Veteraanijuoksija tarjosi minulle kyydin kotiin lääkäristä. Trainerystäväni lähetti kuvia jänteestä ja kehotti juomaan paljon vettä, koska se edesauttaa jännevaivojen paranemista. Mieheni lahjoitti minulle itselleen liian pienen nilkkatuen. Pomo lupasi runsaasti etätyöpäiviä, jotta voisin lepuuttaa jalkaani. Työkaverini olivat myötätuntoisia. Olen tosi onnekas.
Magneettikuvaus järjestyi sujuvasti heti, kun sain tietää sen maksajan. Varasin ajan työterveysfirmani magneettiin maanantaille.
En ollut koskaan käynyt magneettikuvassa tai missään röntgenkuvaa kummemmassa. On kuitenkin aika mielenkiintoista tutustua erilaisiin terveydenhuollon tutkimuksiin. Tai ehkä yritän vain ajatella positiivisesti, kun olen itse potilaana.
Magneettikuvaus perustuu voimakkaaseen magneettikenttään. Siksi magneettikuvaan mennessä piti ottaa pois kaikki vaatteet, joissa oli jotain metallia, kuten farkut ja rintaliivit. Muut vaatteet sai pitää päällä. Kultaiset korvakorut saivat olla korvissa ja sormukset sormessa, mutta kultainen kaulakoru piti varmuuden vuoksi ottaa pois. Oikeaan jalkaan pantiin sairaalasukka ja jalka asetettiin telineeseen ja tuettiin paikoilleen, jottei se liikkuisi hiukkaakaan.
Magneettikuvauslaitehan on vähän niin kuin iso tunneli. Minut työnnettiin tuohon tunneliin vain osittain jalat edellä. Puolet vartalosta jäi siis tunnelin ulkopuolelle. Korville asetettiin kuulosuojaimet, joista kuului musiikkia silloin, kun kone ei pitänyt meteliä. Musiikki vaimeni koneen äänen alle aika tehokkaasti. Sain käteeni hälytyskellon, josta saisi painaa, jos tulisi hätä. Hoitaja sanoi, että kuvaus kestää puolisen tuntia. Ihan niin kauaa siinä ei kuitenkaan mennyt. Torkuin kylläkin kuvauksen aikana melko lahjakkaasti, joten ihan varma en ole. Hoitaja epäili, että päivä olisi jotenkin erityisen nukuttava, koska suurin osa päivän kuvattavista oli torkkunut tai nukahtanut kuvauksen aikana.
Magneettikuvat saadaan valmiiksi jo saman päivän aikana. Pääsen siis ortopedille vielä tällä viikolla.
Illalla kuvauksen jälkeen sain postissa ortopedini saneleman potilaskertomuksen. Luin sitä hiukan kiireisesti. Viimeinen lause oli: "Päädytään tekemään nilkan magneetti, tämän jälkeen uusi jalka." Ei sentään, luin uudestaan: "...tämän jälkeen uusi aika."
Saavutin tähänastisen urheilu-urani huippukohdan. Kävin nilkan alueeseen erikoistuneella ortopedilla, joka hoitaa urheilijoita. Oma fysioterapeutti tai personal trainerkaan ei taatusti tee enemmän urheilijaksi kuin oma ortopedi.
Vastaanotto oli hiukan myöhässä. "Tämä ortopedia on sellainen homma, että joskus tarvitaan aikaa, eikä sitä voi tehdä kiireesti. Mutta nyt olen tässä ja autan sinua. Miksi olet täällä?"
Kerroin tarinani. Jalkaani on nyt kahdeksan kuukautta yritetty hoitaa jumppaamalla ja pohjallisella, mutta apua ei ole löytynyt. Ortopedi paineli jalkaa hiukan, ja käski minun vähän kävellä ja kyykistyä. Lopputulokseen pääseemiseen ei mennyt kauaa aikaa. "Minulla ei ole vielä röntgenkatsetta. Lähetän sinut magneettikuvaan."
Ortopedi varoitti, että vaivan syy saattaa selvitä tai olla selviämättä magneettikuvassa. Hän ei kuitenkaan tiennyt, korvaako juuri minun työterveyssopimukseni magneettikuvan. Lopullista tietoa siitä sainkin jännittää jonkin aikaa, mutta lopulta selvisi, että korvaa kyllä. Jopa niin, että voin kävellä suoraan saman lääkärifirman magneettikuvaan ilman, että minun täytyy maksaa mitään.
Magneettikuvia ottavia firmoja on monenlaisia, ja hinnat vaihtelevat todella paljon. Hintavertailuja löytyy netistä, esimerkiksi täältä. Halvimmillaan magneettikuvauksen omavastuu on tällä hetkellä 138 euroa ja kalleimmillaan 520 euroa. Pääkaupunkiseudulla noita 138 euron kuvauksia tarjoavia firmoja on kaksi, ja yhdessä kuvaus maksaa tällä hetkellä 148 euroa.
Lääkärin mukaan firmojen laitteissa voi olla eroja. Suurin osa kuvaa 1,5 teslan laitteella, ja jossain on tehokkaampi kolmen teslan laite. "Mutta ihmiset ajaa sekä Mersulla että Golfilla. Mersullakin voi ajaa, mutta Golfilla pärjää ihan hyvin", sanoi lääkäri. Työterveyssopimuksen kanssa minua on kyllä todella onnistanut, sillä pääsen nyt magneettikuvauksessa Mersun rattiin. Ainakin noin kuvaannollisesti.
Jostain syystä jalka on nyt kahdessa lääkärissä käynnin jälkeen äitynyt inhottavan kipeäksi. Välillä olen ottanut lääkettäkin. Täytyy kai maistaa tätä urheilijuutta nyt fyysisesti pohjia myöten.
Työterveyslääkärini oli jo asiassani ajan tasalla heti, kun astuin sisään. Hän oli lukenut fysioterapeuttini yhteenvedon jalkani tilanteesta.
"Minä laitan lähetteen ortopedille. Meillä on sellainen hyvä ortopedi, joka on erikoistunut nilkan alueeseen. Varaa sinne aika." Nimi oli sama, jota fysioterapeuttini suositteli.
"Teillähän on aika hyvä työterveyshuollon sopimus, jos ortopedi päätyy ottamaan vaikka kuvia." Olin itsekin jo lueskellut sopimusta, ja ymmärtänyt, että magneettiinkin voi työterveyden piikkiin päästä. "Se lääkäri osaa kyllä nähdä siitä jalasta paljon ilman kuviakin."
Työterveyslääkäri kyseli vielä, millaisessa liikunnassa jalkani kipeytyy ja olenko joutunut ottamaan kipulääkettä, ja totesi, että aika kauanhan tässä on kipeää jalkaa yritetty kuntouttaa. Ennen kuin huomasinkaan, olin jo ulkona vastaanotolta kädessäni lappu, jossa oli ortopedin nimi.
Joskus on mainiota, ettei lääkärin vastaanotolla käytetä liikaa aikaa.
Sain ortopedin ajan jo huomiseksi iltapäiväksi. Mielenkiintoista. Ortopedit ovat minulle aivan uusi tuttavuus.
Loin Sisäiselle urheilijalle omat Facebook-sivut. Ne ovat julkiset, ja löytyvät osoitteesta https://www.facebook.com/sisainenurheilija, vaikket olisikaan itse Facebookissa. Tykkää sivuistani ja kutsu kaverisikin tykkäämään!
Tänään menin fysioterapeutille kertoakseni, ettei tekemistäni liikkeistä ole ollut apua ja että olen varannut lääkäriajan seuraavalle viikolle. Fysioterapeutti kysyi kuulumiseni, ja kertoi päätyneensä samaan lopputulokseen: kuntoutusta on turha tällä kertaa jatkaa.
Olen nyt kahdeksan kuukautta kärsinyt aina uudelleen kipeytyvästä jalasta. Kipukohta paikallistuu oikean kantapään sisäsivulle, jossa kulkee parikin jännettä, tibialis posterior ja flexor hallucis longus. Tuota isovarpaan tienoilta sääreen kulkevaa flexoria tässä on nyt ymmärtääkseni pyritty kuntouttamaan erilaisin liikkein, koska isovarpaan tyvinivelen kontakti maahan on ollut tärkeä osa kuntoutusta. Osa liikkeistä on kipeyttänyt jalkaa lisää, osa tuonut uusia muotoja lantion alueen lihaksiin ja osa muuten vain hengästyttänyt. Juuri minkäänlaista vaivan paranemista en ole fysioterapian aikana huomannut. Olen pystynyt jonkin verran jumppaamaan, vesijuoksemaan ja käymään kuntosalilla. Muun muassa juokseminen, kävely, hiihtäminen ja yleensäkin liikunta ilman lepopäiviä kipeyttää jalan.
Kolme viikkoa sitten jalan taas kipuillessa työnsin sen mieheni syliin sohvalla maatessani. Mies paineli kipeää kohtaa hajamielisesti, mutta terästäytyi sitten äkkiä: "Tässähän on ihan selvä patti. No, minne se nyt katosi?" Unohdin pattiasian joksikin aikaa, kunnes noin viikko sitten painelin jalkaa itse, ja huomasin saman ilmiön: kipeässä kohdassa oli pullistuma, joka sitten luikahti jonnekin ikään kuin piiloon, eikä löytynyt enää. Kerroin ilmiöstä fysioterapeutille, joka oli sitä mieltä, että jänteessä saattaa olla nestekertymää, paksuuntumaa tai jokin muu vaurio.
Fysioterapeutti kehotti minua pyrkimään työterveyslääkärin kautta ortopedin vastaanotolle. Sain yhden jalkoihin erikoistuneen ortopedin nimenkin. Jalka olisi hyvä kuvata. Siitähän on otettu vasta röntgenkuvat, ja nekin varsin alkuvaiheessa, jolloin kaikki vauriot eivät välttämättä näy kuvissa. Fysioterapeutin mukaan enää ei kannattaisi jäädä odottelemaan jalan paranemista itsestään. Olen täsmälleen samaa mieltä. Hiukan minua jännittää, mitä kaikkea työterveyshuolto mahtaa maksaa, mutta kyllä magneettikuviakin kuulemma sen piikkiin otetaan. Eikä ole epäilystäkään, etteikö tämä välillä useinakin päivinä viikosta tuntuva kipu hajoittaisi keskittymiskykyä ja vaikuttaisi mielialaan, vaikka se ei päivittäistä arkiliikkumista haittaakaan. Puhumattakaan siitä, että se estää minua pitämästä itseäni hyvässä kunnossa liikunnan avulla.
Yksi ekstrahauskuus tämänkertaisessa fysioterapiakäynnissä oli (sen lisäksi, että voin nyt laskuttaa neljän fyssarikäynnin rahat takaisin työterveyshuollosta). En saanut uusia liikkeitä. Mitähän nyt keksisin? Jokohan viimein ehtisin tekemään jotain tasapainoa parantavaa?
Pyöräilen tyylikkäällä mummopyörällä, jolla pyöräilyasento on pystympi kuin tavallisella pyörällä. Pysty asento on tarpeen, jotta yläkroppani pysyisi ryhdikkäänä. Ehkä tästä blogista on jo tullut sen verran kuntoutusblogi, että voin kertoa rintarustovaivastani ja miten sain sen hallintaan. En nimittäin ole ainoa tämän tapaisesta vaivasta kärsivä*.
Vajaa kolme vuotta sitten toukokuussa rintalastani oikea sivu kipeytyi yht' äkkiä. Kipu vaikutti tulehduskivulta, tuntui vajaan parin sentin mittaisella alueella, ja oli yht' äkkiä aika tuskallinen ja häiritsevä. Koska oli selvää, ettei kipu ollut sydämen puolella eikä pehmytkudoksissa, en hätääntynyt kummemmin. Kipu oli kuitenkin sen verran terävää, että menin muutaman viikon kärsittyäni ja kipulääkkeitä syötyäni käymään lääkärissä. Minua hiukan nolotti, kun lääkäri määräsi uuden tulehduskipulääkekuurin, ja kipu jäi siihen. Oli jo kutakuinkin kesäloman aika.
Aika tarkalleen vuotta myöhemmin kipu alkoi uudelleen, yhtä inhottavana ja tulehdusmaisena. Söin samaa tulehduskipulääkettä, mutta se ei auttanut kauaa. Menin uudestaan lääkäriin. Työterveyslääkäri otti vakavasti, tutki ja päätti lähettää minut OMT-fysioterapeutille.
Varasin ajan. Fysioterapeutti ihmetteli minua kahden tai kolmen vastaanoton ajan, ennen kuin alkoi oivaltaa, mikä oli syynä. Itse ehdin jo nimetä fysioterapeutin OMG-fysioterapeutiksi, koska tuntui, että aika meni hukkaan.
En mene tässä sen pitemmälle yksityiskohtiin, mutta alkukesän ja alkusyksyn aikana fysioterapeutti pääsi lopulta ongelman ytimeen: yläselkäni vasen puoli, erityisesti selkärankaan kiinnittyvät lihakset, jumittavat. Sitten jumiutuneet lihakset liikuttavat oikean puolen kylkiluita, joista yhden rintarusto erityisesti kipeytyy. Tämä jumiutuminen vaikuttaa olevan yhteydessä muun muassa työmatkapyöräilyyn, koska kipu aktivoitui aina muutamaa viikkoa pyöräkauden alkamisen jälkeen.
Minulle on siis A ja O pitää yläselkä toimivana. Työssä en saa kumartua koneen ääreen, vaan minun on pysyttävä ryhdikkäänä. Pyöräily etukumarassa asennossa jumittaa selkää erityisesti. Siksi vaihdoin toissa syksynä äidin mummopyörään, jota äiti ei enää käytä. Mummopyörässä asento on ryhdikkäämpi. Uskon, että myös juokseminen, lihastreeni ja venyttely on auttanut yläselkääni. Mutta kikka ylitse kaiken on tennispallot sukassa.
Heitin Facebookin chatissa ystävälleni puolihuolimattomasti, että selkävaivaani auttavat sukkaan laitetut tennispallot. Reilua vuorokautta myöhemmin hän kysyi nöyrästi, mitä ihmettä sukkaan laitettava tennispallo oikein auttaa. Hän ei ollut keksinyt, vaikka oli miettinyt päänsä puhki. Nauroin hervottomasti. Sinänsähän tennispallojen sukkaan laittaminen ei auta yhtään mitään. Mutta kun niitä laittaa kaksi, ja solmii sukan kiinni, saa hierontavälineen, joka päällä voi maata selällään. Kun kaksi tennispalloa hieroo selkärankaa molemmilta puolilta, kuuluu sellainen rutina, että kipu pysyy poissa pelkästä säikähdyksestä.
*Luulen, että minulla rintavaiva saattoi johtua osittain siitä, että olen liikkunut vähän ja huonosti ja minulla on ollut heikot lihakset ja huono kehontuntemus. Olen kuitenkin törmännyt samantapaiseen vaivaan enemmänkin liikkuvilla.
Olen vilpittömän kateellinen ihmisille, jotka pystyvät harrastamaan juoksua täysipainoisesti. Oikeastaan olen ajoittain kateellinen jopa yksittäisistä juoksulenkeistä. Välillä jokainen juoksuasuinen vastaantulija tai työpaikan liikuntaseuran ilmoitukset erilaisista juoksutapahtumista kadehdituttavat. Minulla on välillä vaikeuksia myös lukea juoksua käsitteleviä blogitekstejä, lehtijuttuja tai kirjoja, kun harmittaa, etten itse voi tehdä samaa.
Kateus ei yleisesti ole kovin kivana pidetty tunne. Sehän on yksi seitsemästä kuolemansynnistä, joista muut ovat ylpeys, viha, ahneus, laiskuus, ylensyönti ja himo. Löysin netistä kateutta käsittelevän tekstin, jonka oli kirjoittanut Paavalin seurakunnan pastori Elina Koivisto. Tekstissä oli muutamia hyviä pätkiä, joita lainaan alla.
"Aristoteleen mukaan kateus vaivaa erityisesti niitä, joilta puuttuu vain vähän siitä, että omistaisivat kaiken. Kateuteen kuuluu myös se, että se kohdistuu lähellä oleviin tai jollain lailla samassa elämäntilanteessa oleviin. Tavallinen ihminen kadehtii niitä, jotka ovat saavuttaneet jotakin sellaista, mikä olisi ollut kaiken järjen ja varsinkin tunteen mukaan hänellekin mahdollista. "
T
ämä sopii minun juoksukateuteeni täsmälleen. Kadehdin juuri niitä, jotka ovat saavuttaneet yhdenkin juoksulenkin, koska se olisi kaiken järjen mukaan minullekin ihan mahdollista ja toivottavaa.
"Kateuden taustalla voi olla myös täyttymättömiä haaveita ja unelmia"
Saattaapa olla, että olen erehtynyt haaveilemaan jostain täyttymättömästä. Ainakin hämärästi muistelen haaveilleeni joskus puolimaratonista. Nyt se tuntuu hyvin kaukaiselta unelmalta. Silti ihmiset juoksevat niitä ihan joka päivä, minä vain en.
"Kateudesta kärsivälle olisi tervehdyttävää tunnustaa oma ongelmansa - - - Oman likaisen sisimmän avaaminen voi tuntua vaikealta, mutta monesti se on tarpeen, jotta ihminen voisi vapautua kateudesta. "
En tiedä, vapauttaako tämä avautuminen nyt yhtään mistään, mutta kirjoittaminen on hauskaa. En onneksi tunnistanut itseäni ihan kaikista Elina Koiviston tekstin osista. Pahimmillaanhan kateus voi johtaa kiusaamiseen tai jopa väkivaltaan.
"Kateuden tunne on hyvin inhimillinen ja ymmärrettävä, mutta sen ruokkiminen ei ole viisasta."
Pitäisikö minun ehkä sulkea silmäni joka kerta, kun vastaan tulee juoksija? Tai kieltää ystäviäni puhumasta juoksuharrastuksestaan? Ei tilanne sentään niin paha ole. Pystyn kyllä iloitsemaan ystävieni juoksemisesta. Ilo vähentää kateutta.
Joskus kateuskin hellittää. Kerran, kun edellisen kerran pystyin juoksemaan, juoksin jotain tosi hidasta lenkkiä ja minua harmitti kovasti, koska jalkaa oli taas alkanut vihloa. Ja sitten nostin katseeni omista jaloistani, ja näin vanhan miehen ja naisen, jotka peräkkäin taapersivat pitkin pururataa. Rouva käveli kyynärsauvoilla ja herra kulki hitaasti pari askelta edellä, kuin reittiä varmistaen. Oma kateiluni hävetti. Tuolle pariskunnalle en ollutkaan kateellinen. Tai ehkä olisi ollutkin syytä: jos neljänkymmenen vuoden päästä olen yhtä ahkera pururadan käyttäjä, on syytä olla ylpeä!
