Tänä viikonloppuna tajusin, että siinähän oli kyse jostain paljon suuremmasta kuin nuorimmaisen siivoamisesta siistillä tempulla pois tieltä. Siellähän saatettiin suorastaan kylvää ensimmäiset siemenet sisäisen urheilijan etsinnälle. Sain olla osana joukkuetta, sellaisella funktiolla, johon itse silloin pystyin.
Kuuntelin viikonloppuna vammaisia lapsia hoitavan
fysioterapeutin luentoa, jossa käsiteltiin muun muassa liikunnallisen elämäntavan
luomista tilanteessa, jossa liikkuminen normaalisti on vaikeaa tai lähes
mahdotonta. Liikkuminen juuri itselle mahdollisella tavalla parantaa kuitenkin
väistämättä toimintakykyä ja johtaa positiiviseen kierteeseen, jossa olo ja
itsevarmuus paranevat ja sairauden aiheuttamat haitat minimoituvat. Perimmäisenä
tavoitteena on pystyä kävelyyn jokaisen omalla tasolla, joko vain kotona tai
muuallakin jokapäiväisessä elämässä, ja pystyä tavalla tai toisella osallistumaan
muun yhteiskunnan toimintaan.
Vammaisella henkilöllä on muutoin liikunnassa samat
tavoitteet kuin fyysisesti terveelläkin henkilöllä. Tavoitellaan voimaa,
tasapainoa, kestävyyttä, nautintoa ja sosiaalistumista yhteisöön. Sosiaalistumisessa avainasemassa on avoin ideointi ja mielikuvitus. Nimittäin, kun mukana on riittävästi mielikuvitusta, voi melkein millä edellytyksillä tahansa olla osallisena mielekkäässä liikunnassa. Lapsi, joka istuu pyörätuolissa, voi harrastaa vaikka yleisurheilukoulussa pituushyppyä. Hän kelaa hyppypaikalle etupyörät ilmassa, ja hypyn pituus lasketaan siitä, kun etupyörä taas ottaa maahan. Tai koripalloon voi osallistua ilman raskasta koripalloa, pomputtamalla kädessään sählypalloa. Sählyssä voi olla mukana voimiensa mukaan, pyrähtää välillä muiden joukossa ja jäädä sitten maila kädessä kentän reunaan tarkkailemaan tilannetta uutta pyrähdystä varten. Kyse on mukaan pääsemisestä ja hyväksynnästä.
Moni asia on mahdollista, vaikka ei uskoisi, eikä koskaan
ole liian myöhäistä aloittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti