Lenkille tai sitten ei

Viime viikon perjantaina pääsin viimein juoksemaan. Tai uskalsin lähteä. Yskä oli painunut pois,vaikka muistuttikin vielä itsestään ajoittaisena yskänrefleksinä. Välillä oli kuitenkin mennyt monta päivääkin yskimättä.

Joka tapauksessa lähdin lenkille. Aamulla odottelin Hesaria lukien, että olisi toden teolla aurinkoista, koska sitä päivä lupasi. Laitoin lämmintä päälle, osittain sen takia, että ennakoin käveleväni pitempään kuin tavallisesti. Pelkäsin nimittäin, että jalat ottaisivat nokkiinsa äkillisestä iskutuksesta, ja suunnittelin käveleväni hiekkatien alkuun saakka.

Ulos päästyäni selvisi toinenkin hyvä syy kävellä hiekkatielle: oli ollut yöpakkasta, ja asfaltti oli vielä tosi liukas. Melkein olisi ollut nastakenkäkeli, mutta en viitsinyt palata niitä hakemaan. 

Juoksu kulki ihan mukavasti, mutta totta kai herkästi hengästytti. Totaalista taukoa juoksusta oli nimittäin kertynyt viisi viikkoa. Sen lisäksi oli kolmen viikon tauko Etiopian matkasta johtuen. Siis yhteensä kahdeksan viikkoa, joista ensimmäisellä kolmella viikolla juoksin kolmesti. 

Juoksin viisi kilometriä, ja hiekkatien loputtua paluumatkalla vaihdoin taas kävelyyn. Pelkäsin kuitenkin vilustumista, joten päätin pitää lämpöä yllä jatkamalla juoksun ja kävelyn vuorottelua. Jäätikkö oli osittain ehtinyt sulaa, niin että ajoittain asfaltillakin uskalsi hyvin hölkätä. Alkulenkistä temppuillut sykemittarikin toimi taas, ja pyrin vaihtamaan kävelyyn heti sykkeen noustua liian korkealle. Kotia lähestyessä tuli mieleen, että voisin jatkaa tätä toiset viisi kilometriä. Hetken kuluttua tulin kuitenkin järkiini, ja päätin pitää ensimmäisen kunnon lenkkini pitkään aikaan kohtuullisissa mitoissa. Yhteensä olin liikkeellä vähän yli tunnin. Olihan se hieno tunne.

Seuraavana päivänä ei sitten ollutkaan enää yhtä hienoa. Yskin taas. Päätin viimein käydä oikeasti lääkärissä, ja sain ajan maanantaiksi.

Lääkärinkin mielestä oli ihan järkevä tarkistaa tietyt asiat, kun minulla oli taustalla Afrikan matka. Otettiin verenkuva ja keuhkokuva ja mykoplasmatestikin. Kaikki tulokset olivat kunnossa. Mykoplasmaa, tuota urheilijoiden sairautta, minulla ei kuulemma koskaan ole ollut. Diagnoosi oli siis, että minulla on yskä. Kysyin puolikiusallani lääkäriltä, voinko harrastaa kestävyysliikuntaa. Kuulemma sen tietäisi sykkeestä. Kuumeessa ei saisi liikkua. 

Pidin siis matalaa profiilia jälleen muutaman päivän. Torstaina tein puolen tunnin lihastreenin, jonka lopulla muutaman askelkyykyn jälkeen syke yhtäkkiä tuntui nousevan selvästi. Seuraavana päivänä yskin eräässä kokouksessa niin, että tuttu lääkäri totesi: "Sulla on paha yskä." 

Tuli aika epätoivoinen olo. Periaatteessa olen täysin hyväkuntoinen ja työkuntoinen, mikä on tietysti hyvä asia. Mutta ajoittainen köhä jatkuu ja jatkuu, ja liikunnan aloittaminen tuntuu olevan täysin ulottumattomissa. 

   

Tossa-vuorelle Dessiessä, Etiopiassa

Lupasin päivittää tarinan toisestakin Etiopianmatkani (31.8.-12.9.2017) vuorikiipeilystä. Se suuntautui Tossa-vuorelle Dessien kaupungissa.

Kiipeily Asheten Mariam -luostarille Lalibelassa oli siitä jännittävä, ettei voinut olla varma, pääsevätkö kaikki perille ylös ja taas takaisin alas. Toinen kiipeilymme Dessien Tossa-vuorelle olisi kuulemma paljon helppokulkuisempi ja rauhallisempi. Olisimme myös jo tottuneita korkeaan ilmanalaan, koska oli toisen Etiopian-viikkomme loppupuoli. 

Tossa-vuorelta Dessien yliopistolle päin.

Nousu sinänsä olisi suunnilleen yhtä suuri kuin Lalibelassa, jossa nousimme 2600 metrin korkeudesta noin 3150 metriin. Dessiessä nousisimme 2500 metristä lähes 3100 metriin. Matkalla olisi ainakin yksi sopiva etappi, jonne väsähtäneet voisivat jäädä odottelemaan korkeammalle haluavia. 

Tämä vuori oli hyvin tuttu suomalaisille oppaillemme, jotka olivat olleet pitkään lähetystyöntekijänä kyseisellä paikkakunnalla. Heillä oli ennen tapana retkeillä vuorella viikonloppuisin. Molemmat olivat jo eläkkeellä, mutta näiden entisten suunnistajien peruskunto oli vielä kohdillaan. Lisäksi meillä oli mukana kaksi paikallista nuorta miestä, jotka olivat edellisinä päivinä esitelleet meille paikallisen Mekane Yesus -kirkon työtä. 

Tällä kertaa lähdimme nousemaan kivikkoista polkua ilman, että yksikään lapsi lyöttäytyi seuraan. Lalibelassa määränpäämme oli selkeästi turistikohde, jonne nousi säännöllisesti myös ulkomaalaisryhmiä. Lapsilla oli siellä businessideana tarjota opaspalveluja, ja turisteja olikin sen verran, että se kannatti. Dessiessä vuorella ei sinänsä ollut maisemia lukuun ottamatta mitään näkemistä, joten turisteja ei ollut, eikä turistioppaille ollut kysyntää.

Huipulta näkyy kauas.

Minua kuitenkin onnisti oppaan suhteen. Toinen kanssamme kiipeävistä nuorukaisista oli nimittäin ensimmäiseltä koulutukseltaan turistiopas. Sain alkumatkasta hänestä hyvän seuralaisen. Ilman häntä minulta olisi mennyt kokonaan ohi, että alhaalla näkyvät rakennukset olivat Dessien yliopiston rakennuksia. Tai että jonkin matkan päähän polusta kokoontuneet ihmiset olivat muslimeja, jotka viettivät hautajaisia. Juttelimme Etiopian uskontotilanteesta ja ortodoksikirkon ja Mekane Yesus -kirkon eroista. Sain myös selvityksen eukalyptuspuuongelmasta. Eukalyptuspuut eivät ole Etiopian alkuperäisiä puulajeja, vaan ne on tuotu Afrikkaan muualta. Alkuperäinen idea on kai ollut saada nopeakasvuinen puulaji teollisuuden tarpeisiin. Kuulemma Eukalyptuspuun juuret yltävät laajalle alalle ja jopa viiden metrin syvyyteen. Se vie voiman ympäriltään, eikä eukalyptusta kasvavassa maassa voi viljellä muuta. 

Alkumatka Tossa-vuorelle oli kivikkoinen. Vesi näytti vieneen maan polulta ja jättäneen pelkät kivet. Ryhmämme kärki kiipesi melko reipasta tahtia, ja nousu tuntui kohtalaisen raskaalta. Joko heikon kunnon tai vilkkaan keskustelun takia tulin itse hieman hengästyneenä jälkijoukossa. Kiipesin vähän hitaammin kuin 7-kymppinen suunnistaja, joka valitteli, että nousu vuorelle oli rankempi kuin hän muisti sen neljä vuotta aiemmin olleen. 

Joukostamme jäi ensimmäisenä kaksi naista, jotka vilkuttivat iloisesti polun varresta heidät ohittaessamme ja kertoivat jäävänsä alarinteeseen piknikille. Me jatkoimme nousemista, ja saavutimme jonkin ajan päästä hieman ylemmäs lepotaukoa pitämään jääneet ryhmäläisemme. Lepotauko oli tarpeen, samoin vesi, jonka tärkeyden olen kaikkein parhaiten oppinut juuri Afrikassa. Vuorella on äkkiä huono olo ja pää kipeänä, jos vesipullo on liian pieni. Lepotauolla menetin hyvän oppaani, jonka piti lähteä viemään piknikille jääneitä kahta ryhmäläistä takaisin hotellille. Jälkeenpäin kuulin, että hyvä opastus oli jatkunut myös noiden ladyjen paluumatkalla.    

Lepotauon jälkeen nousimme seetrejä kasvavaa rinnettä ylös. Seetri on alkuperäinen etiopialainen laji. Kuulemma kyseisen rinteen seetrit oli istutettu jonkin suomalaisen kehitysyhteistyöprojektin tuloksena. Seetririnteen jälkeen polku muuttui helpommaksi ja leveämmäksi. Kuljimme välillä tietä, jota pitkin olisi hyvin voinut ajaa autolla. 

Viimeinen huippu näkyy.

Vastaantulijoita ei ollut. Vain alarinteessä olimme nähneet muutaman aasin ja ihmisen. Ilma oli raikas, eikä ollut liian kuuma. Leppoisasti jutustellen tulimme etappipaikalle, jossa oli mahdollisuus jäädä odottamaan niitä, jotka nousisivat korkeimmalle huipulle. Koko porukka oli kuitenkin vielä reippaalla tuulella ja valmiita jatkamaan. 

Ensimmäinen nousu etappipaikan jälkeen oli pelkkää ruohikkorinnettä. Rinteen yläpäässä meitä oli vastassa nainen, joka selitti meille pitkät pätkät amharaksi. Joukkomme amharantaitoiset selittivät naisen sanovan, että olisimme voineet tuoda hänelle keksejä, kun olemme tulleet niinkin ylös. Ja että hänen poikansa olisi pitänyt suklaasta. Aivan sattumalta yhdeltä porukastamme löytyi repusta avaamaton suomalainen keksipaketti, ja toiselta iso sveitsiläinen suklaapatukka. Nainen nauroi, kun sai herkkunsa. 

Viimeinen rinne oli melko jyrkkä, mutta matkalla oli hauska tarkastella kasvillisuutta. Bongailin vuorelta oreganoa ja monenlaisia kukkia. Rinteen yläpäässä oli lammaslauma, jossa hallitsi kiukkuisen näköinen pässi, joka ahdisteli lampaita. Arastelin ensin lauman ohittamista, kunnes tajusin, ettei pässi halunnutkaan puskea minua, vaan se oli vain hurmaantunut uuhien tuoksusta.  

Kukkien lajia ei tiedä. 

Huipulle päästessä olimme kiivenneet melkein kaksi tuntia. Huipulla katselimme maisemia ja jaoimme viimeisiä keksejä, sipsejä, karkkeja ja koloja, eli etiopialaisia paahdettuja jyviä. Yhdellä ryhmäläisellämme oli mukana salmiakkilakritsia, joka oli tervetullut herkku reippailun jälkeen. 

Tässä polku on aika hyvä.

Alaspäin lähdimme pienen levon jälkeen samaa ruohikkorinnettä. Sen jälkeen valitsimme toisen reitin, joka kulki seetrien välissä aurinkoisella rinteellä melko kapeita kielekkeitä pitkin. Suomalainen oppaamme muistutti, ettei saa unohtaa katsoa jalkojaan ja kulkea varovasti. Alastulo oli tylsempää kuin ylös kiipeäminen, mutta kesti vähemmän aikaa. 

Näiden molempien Etiopian reissun vuorikiipeilyjen aikana huomasin, että olen toden totta aloittanut liikunnan aika vanhalla iällä. Kivinen polku kysyy tasapainoa ja koordinaatiota. Nostan hattua niille, jotka ovat liikkuneet pienestä pitäen ja pysyneet liikkuvaisina korkeaan ikään saakka. Onneksi minäkin pysyin paluumatkalla 7-kymppisen vauhdissa.

Lääkäri, todistus ja puolimaraton

Yskä ei parantunut Vantaan maratoniin mennessä. Niinpä en juokse minkään mittaista matkaa tänään.  

Juoksutapahtumaan ei ole pakko osallistua, mutta rahojaan osallistumattomuuden takia ei yleensä saa takaisin. Tämä on hyvin ymmärrettävää, koska rahojen palauttaminen aiheuttaisi valtavasti työtä järjestäjille. Joskus järjestäjä tulee vastaan siten, että osallistumisen voi siirtää toiselle juoksijalle tai seuraavaan vuoteen. 

Minä olen viime aikoina tutustunut seuraavaan vuoteen siirtämisen ehtoihin. Haaga Runilla, jonka missasin kaksi viikkoa sitten saman yskän takia, siirron ensi vuoteen olisi voinut tehdä viimeistään viikkoa ennen lääkärin tai sairaanhoitajan todistuksella. Vantaan Maratonilla siirron voi tehdä lääkärintodistuksella viikon sisällä tapahtuman jälkeen. 

Lääkärintodistuksen tarve juoksutapahtumien siirtämisissä on kaksipiippuinen juttu. Järjestäjien kannalta on ymmärrettävää, että kaikenlaisiin muutoksiin on mahdollisimman korkea kynnys. Lääkäriin ei ole ihan helppo mennä, ja aikuisen pitää lääkärikäynnistä yleensä maksaakin jotain. Yksityislääkäriä ei juoksutapahtumien siirtoon tietenkään kannata käyttää. Työterveyslääkäri ei välttämättä maksa työntekijälle mitään, joten voi olla, että lääkäriä kuitenkin hyödynnetään tällaisissakin tilanteissa. 

Totta kai on olemassa tilanteita, joissa lääkäriin on mentävä ihan taudin takia, ei pelkästään juoksutapahtuman siirron takia. Tällöin lääkärintodistuksen kirjoittamiseen ei kulu kovin paljoa ylimääräisiä resursseja. Ja toisaalta tapahtuman siirto seuraavaan vuoteen saattaa olla juoksijalle eduksi. Mutta onko oikein käyttää lääkärin ammattitaitoa ihan pelkästään sen toteamiseen, että juoksijalla on yskä?

Otin asian puheeksi parin lääkärin kuullen erään työkokouksen tauolla. Ammattiliiton edustaja pyöritteli päätään. Olimme yhtä mieltä siitä, että lääkäri joutuu välillä todistamaan asioita, jotka voisi paremmin ja helpommin todistaa joku toinen, tai joista hänellä ei ole aavistustakaan. Lääkärintodistuksia myös vaativat mitä erilaisimmat tahot. Kaverin Facebook-sivulla keskusteltiin taannoin aiheesta. Todistusta oli tarvittu esimerkiksi parisuhdekurssin tarpeen, kasvissyönnin tai pyörätuoliluiskan tarpeen todentamiseen.

Lääke ei riittänyt, vaan tarvittiin todistus.

Juoksutapahtuman siirrossa tietysti todistetaan sairauden olemassaolo. Mutta tavallisen flunssan nyt voisi todistaa kuka tahansa, ei siihen lääkäriä tarvita. Lisääntyisivätköhän juoksutapahtumien siirrot merkittävästi, jos tapahtumat voisi siirtää puolison tai vanhemman tai vaikka kahden naapurin todistuksella? Haaga Runin käyttämä sairaanhoitajan todistuskin olisi kätevämpi järjestää kuin lääkärin, koska sairaanhoitajia on jokaisen lähipiirissä. Minullakin olisi, mutta missasin Haaga Runin siirron siksi, että luin ehtoja päivän myöhässä. 

Luulisi, että sairaista suurin osa juoksisi mielellään, jos voisi. Toisaalta siirto voisi houkutella niitä, jotka kokevat, että treenit eivät ole osuneet ihan kohdalleen. Silti kallistun veikkaamaan, että tässä kohtaa voisi säästää lääkäriresursseja varsin vähin kustannuksin.

Vantaan maratonille nyt kuitenkin tarvittiin lääkärintodistusta. Ensin aioin antaa jutun olla ja ottaa rahojen menetyksen omaan takkiini. Mutta sitten päätin kuitenkin kysyä. Tuttu lääkäri lupasi ystävällisesti kirjoittaa todistuksen ja lähettää sen minulle seuraavana päivänä. Hän totesi yskäni istuttuaan samassa kokouksessa koko aamupäivän. Lupasin, että vastaan diagnoosista ja hoidosta itse, eikä niihin tarvitse ottaa kantaa. Lääkärille jäi siis paperityö, skannaus ja sähköpostin lähettäminen, joiden osuutta ei pidä väheksyä. 

Voin ystäväni avun vuoksi nyt olla iloinen siitä, että minulla on toivoa Vantaan Maratonista ensi vuonna.  

Kaudelta uudelle

Veteraanijuoksija muistutti, että on aika laskea menneen juoksukauden kilometrit. Minulle ei taas ollut tullut mieleen, että kausi vaihtuu syys-lokakuun vaihteessa. Eikä sen minulla pitänyt vielä loppuakaan, koska kauden huipennuksen piti olla ensimmäinen puolimaratonini Vantaan Maraton -tapahtumassa 14.10. 

Sanon "piti", koska alkaa pahasti näyttää siltä, etten silloin juokse puolimaratonia. Yskin edelleen Etiopiasta paluun jälkeen sairastamaani flunssaa. En ole kuuteen viikkoon juossut kuin kolme kertaa, joista kaksi oli puolen tunnin lenkkejä. Toivon vielä, että olisin viikon päästä lauantaina juoksukunnossa, mutta en oikein usko, että edes jaksaisin nyt juosta 21 kilometriä. Parhaalta mahdollisuudelta näytää tällä hetkellä se, että osallistuisin varttimaratonille ihan vain lenkkeilyn takia. Katsotaan, miten käy. Harmittaa monestakin syystä, mutta onhan tässä jo pettymyksen sietoa tullut opittua. Lääkärintodistuksella osallistumisen voisi siirtää ensi vuoteen, mutta en todellakaan aio mennä kertomaan työterveyslääkärille, että minulla on yskä.  


Ne kauden juoksukilometrit kuitenkin laskin. Olen juossut viime vuoden lokakuun alusta tämän vuoden syyskuun loppuun yhteensä 852,8 km.  Voin olla siihen tyytyväinen. Vuosimatka pitenee. Kaudella 2014-15 juoksin 170,6 km ja kaudella 2015-16 triplasin kilometrini ja juoksin 502,2 km. Tällä kaudella jalkavaivani on haitannut juoksemista paljon vähemmän kuin aiempina vuosina.

Vuosi sitten pohdin sitä, ettei ollut ollenkaan itsestään selvää, että voisin lisätä juoksua. Tällä hetkellä en ole jalastani ollenkaan huolissani. Uskon, että olen löytänyt keinoja, joilla sen vaivat pysyvät kohtuullisesti hallinnassa. Tai sitten se on vain parantunut itsestään, kuten jännevaivoilla on tapana. 

Etukäteen ei arvaa, millaisia maisemia avautuu.

Vuosi sitten minulla ei ollut erityisempiä tavoitteita uudelle kaudelle. En juuri uskalla niitä asettaa. Mutta kun katson kauden bloggauksia, huomaan kokeneeni ja oppineeni monenlaista. Olen alkanut juosta nastakengillä. Olen kokeillut polkujuoksua ja osallistunut kuin osallistunutkin yhteen polkujuoksutapahtumaan. Olen alkanut juosta intervalleja ja treenata juoksutekniikkaa ja -koordinaatiota.  Olen kokeillut myös esimerkiksi suppausta, kahvakuulaa, frisbeegolfia ja työmatkajuoksua. Ja olen viimein uskaltanut kerran juosta 21 kilometriä. 

Vuoden aikana ehtii kokea monenlaista, mutta vielä on paljon koettavaa jäljellä. Kunhan tästä yskästä pääsen, alan taas rakentaa pohjaa sille, että juoksisin joskus maailmassa puolimaratonin. Siinä lienee tavoitetta kylliksi ensi kaudelle. En ole edes viitsinyt laskea, monestiko olen aloittanut uudestaan. Jos nyt vielä jotenkin muistan, miten juostaan, voisin pohtia sopivia juoksutapahtumia jo keväälle.