Dipattu teini

Teinit lupasivat lähteä tänä kesänä kanssani suppaamaan. Ihme kyllä vielä molemmat. Kaukana ovat ne ajat, jolloin kelpasi ihan vain hiihtäminen, luistelu tai uimahalli. 

Perheemme ei ole koskaan ollut kovin urheilullinen, tai ainakaan emme ole kovin paljoa liikkuneet kaikki yhdessä. Minä löysin koko liikunnan ilon vasta yli nelikymppisenä, ja mieheni aloitti uuden, tuki- ja liikuntaelinvaivojen katkoman aktiiviliikkujan uransa vain paria vuotta ennen sitä. Lapset olivat siinä vaiheessa jo alakoululaisia. Varsinainen liikuntakylpy lapsiltamme on siis puuttunut. Silti olemme pitäneet tärkeänä sitä, että lapset oppivat perustaidot ja että heillä on aina sopivat perusliikuntavälineet.


Ensimmäinen lapsille opetettava laji taisi olla hiihto. Innokkaalle sukset joululahjaksi saaneelle esikoiselle minun piti hiihtää pihaan latu viimeisilläni raskaana. Miehelläni ei ollut juuri silloin sopivia välineitä, kun edelliset monot oli varastettu kellarikomerostamme. Muistan seuraavan päivän aika kivuliaana, vaikka kuopus päättikin pysyä mahassa vielä melkein kolme viikkoa episodin jälkeen. Mutta pääasia oli, että lapsi pääsi hiihtämään. Molempien lasten kanssa hiihtäminen oli luku sinänsä. Itse siinä ei paljoakaan saanut liikuntaa, kun keskittyi nostelemaan kaatuilevia ipanoita pystyyn sukset jalassa. Kumpikin oppi kuitenkin hiihtämään kohtuullisesti, etenkin kun vertaa moniin helsinkiläisiin luokkatovereihin.  

Luistelun esikoisemme joutui opettelemaan vasta esikoulussa. Siinä vaiheessa, kun kuopus oli pieni, ei meillä tainnut olla voimia ja innostusta luistelun opettamiseen. Ei ole kauaa, kun esikoinen sitä vähän harmitteli. Mutta kun muutimme Helsinkiin lasten täyttäessä kolme ja kuusi vuotta, asuimme lähellä tekojäärataa, ja ensimmäiset talvet olivat lumettomia. Niinpä kävimme koko perheellä melko paljon luistelemassa koko lasten ala-asteuran ajan. Kuopus oppi paitsi luistelemaan hyvin, myös solmimaan luistinten nauhat niin tiukalle, että sai auttaa kavereita päiväkodissa ja koulussa solmimaan nauhoja neljännelle luokalle asti. 

Myös uimakoulu tuli ajankohtaiseksi Helsinkiin muuton yhteydessä. Ensimmäisenä syksynä kuljetimme esikoista uimahalliin julkisilla liikennevälineillä kauas toiseen lähiöön. Jo itse liikkuminen kaupungissa oli meille maalaisille suoritus. Lasten kasvettua hiukan yritimme käydä uimahallissa myös yhdessä. Muistan, että se vaati aina hiukan viitseliäisyyttä, mutta jo muutaman kerran jälkeen tulokset alkoivat näkyä. Niihin aikoihin perheessämme vieraili usein uimakukko, joka toi pieniä yllätyksiä, jos lapset kasvattivat kerralla uitua matkaa. Uinti olikin laji, johon panostaminen kantoi ehkä parasta hedelmää. Molemmat osaavat nyt uida erinomaisesti, eikä äidin tarvitse olla liian huolissaan, kun lapset lähtevät kavereiden kanssa uimaan.

Molemmilla lapsilla on ollut myös oma urheiluharrastus. Esikoisella se on jalkapallo, joka tätä nykyä jatkuu valmennuksena, vaikka oma seurassa pelaaminen on jäänyt. Kuopus on erinäisten tanssi- ja telinevoimisteluryhmien jälkeen löytänyt lajikseen cheerleadingin. Yhdessä meidän ei enää juuri tule liikuttua. Siksi olinkin vähän yllättynyt, kun molempia kiinnosti lähteä äidin kanssa kokeilemaan suppausta. 



Suppaus (SUP = Stand Up Paddling) on yleistynyt Suomessa viime vuosien aikana. Siinä liikutaan vedessä laudalla, jonka päällä seistään ja jota melotaan eteenpäin yhdellä melalla.

Me lähdimme ensikokeilullemme Helsingin Melontakeskuksesta, joka sijaitsee Töölön edustalla Rajasaaressa. Olin löytänyt edullisen tarjouksen, ja koko tunnin kestävä kokeilu kolmelle henkilölle maksoi vain 20 euroa, kun normaalihinta olisi ollut 45 euroa. 

Jollain lukemallani nettisivulla ohjeistettiin käyttämään mukavia urheiluvaatteita ja ottamaan mukaan vaihtovaatteet. Ohjeistin myös teinit näin. Saavuttuamme paikalle meitä neuvottiin jättämään reput Melontakeskuksen lukittaviin lokeroihin. Kuulemma kahden euron lokeroiden sijaan kannattaisi käyttää edullisempia lokeroita, jotka maksoivat 20 senttiä.  

Suppilautoja.

Maksettuamme saimme auttaa Melontakeskuksen työntekijää kantamaan suppilaudat laiturille. Ne tuntuivat minusta yllättävän painavilta, vaikka olenkin käynyt kuntosalilla. Kengät jätimme työntekijän neuvosta rannalle, mikä oli hyvä, koska laudalla seistessä sille tuli jonkin verran vettä. 

Saimme hiukan ohjausta siitä, miten melaa pidettäisiin ja miten laudalla seistäisiin. Sitten lähdimme matkaan. Alussa kannattaisi kuulemma meloa polvillaan, ja nousta vasta myöhemmin varovasti seisomaan. Lauta tuntui minusta heti varsin tukevalta. Ihmekös tuo, koska se oli painava. Nousin seisomaan aika pian, vaikka seisoma-asento tunti aluksi hiukan huteralta. Tasapainon säilyttäminen ei kuitenkaan ollut vaikeaa. Hankalinta oli ehkä laudan melominen. Ohjaamiseen emme olleet saaneet vinkkejä, ja minusta tuntui monimutkaiselta vaihtaa koko ajan melan asentoa ja melontapuolta, kunnes ymmärsin, että voisin meloa siksakkia pujotellen ensin yhteen suuntaan ja sitten toiseen.  

Teimme pienen kierroksen merellä Rajasaaren ja mantereen välissä. Suppaus ei erityisemmin tuntunut liikunnalta. Olisi ehkä pitänyt meloa pitempi matka, mutta kovin pitkälle emme reilussa puolessa tunnissa päässeet. Meillä ei tietenkään ollut mukana kelloja tai puhelimia, joten emme tienneet tarkasti, koska meidän piti kääntyä takaisin. Palattuamme laiturin tuntumaan kysyimme aikaa laiturille saapuneilta melojilta. He kertoivat, että tunnin suppausajastamme oli mennyt 35 minuuttia. Kiertelimme vielä kymmenisen minuuttia laiturin lähellä, kunnes kuopus päätti, että on saanut tarpeekseen. Päätimme kaikki palata rannalle. En ehtinyt auttamaan hentoista tytärtäni, ennen kuin hän oli jo nykäissyt painavan laudan laiturille ihan yksin. Samaan aikaan poikani törmäsi hitaassa vauhdissa silta-arkkuun, menetti tasapainonsa ja ehdin juuri nähdä, kun hän liukui mereen. Aika nopeasti hän pääsi kylmästä merestä takaisin laudalle ja meloi sen käsillään laiturille. Minä kävin omalla laudallani pelastamassa karanneen melan. 

Vähän nauratti, koska onneksi ei käynyt pahasti. Vaihtovaatteet olivat kuin olivatkin dipatulle teinille tarpeen. Ja tulipahan kerrankin annettua lapsille kunnon liikuntakylpy.  

Kovan onnen silta-arkku.