Urheilua äffällä ja koolla

Kirjaan urheilujani pariin eri palveluun. Toisella olen mukana vain siksi, että se on ystäväni luoma sivusto, jolla on tällä hetkellä viisi aktiivista käyttäjää. Sivuston vahvuuksina on paitsi mukava yhteydenpito pienen kaveriporukan kesken, myös hassu porkkanajärjestelmä kuntoilusuorituksista. Jos kuntoilee kolmella peräkkäisellä viikolla vähintään kolme kertaa, saa kultaporkkanan. Jos kuntoilee kaksi kertaa, saa hopeaporkkanan ja yhdestä kerrasta kolmella viikolla saa pronssiporkkanan. Sivuston kuntoiluvalikoima on laaja. Se käsittää lähes 50 lajia asahista vesijuoksuun. Muutama viikko sitten keskustelimme sivustolla, onko ihmiselle vahingoksi, jos aina harrastaa esimerkiksi vain K:llä ja J:llä alkavia urheilulajeja. Olisiko hyväksi kokeilla välillä vaikka jotain O:lla alkavaa?


Siinä yhteydessä kaivoin esiin Wikipedian suomen- ja englanninkieliset aakkostettuja listoja urheilulajeista. O:lla alkavat lajit olivat kaikki aika omituisia, tai niitä ei ollut. Onneksi sain tervetullutta vaihtelua, kun pääsin jokin aika sitten kokeilemaan F:llä alkavaa urheilulajia firman työhyvinvointipäivässä. 

Liikkumisen kannalta työhyvinvointipäivät ovat parhaimmillaan silloin, kun pääsee kokeilemaan jotain uutta lajia. Ennen en ollut lajikokeiluista kovin innostunut, mutta nykyisin on jännä kokeilla uutta, varsinkin, jos tarjolla on kunnollista opastusta ja neuvontaa. Tarjolla oli frisbeegolfia, kahvakuulaa tai jättipallojumppaa, joista sai valita kaksi. Minä otin frisbeegolfin ja kahvakuulan.

F-lajin F.

Aloitimme F-lajilla. Oletteko koskaan nähneet liikunnanohjaajaa, joka ei olisi reipas? No en minäkään, emmekä nähneet tälläkään kertaa. Reipas, keski-ikäinen naisohjaaja kokosi meidät frisbeegolfkokeilijat yhteen ja jakoi meidät kuuteen kolmen hengen ryhmään heti sen jälkeen, kun oli ensin vahingossa jakanut meidät kolmeen kuuden hengen ryhmään. Sitten hän antoi meille kartat ja pelivälineet, ja vei meidät tutustumaan heittopaikkoihin. Yritin siinä välissä kysyä, voisiko hän kertoa meille, mikä frisbeegolfissa on ideana, mutta hän taisi olla liian kiireinen alkaakseen sitä systemaattisesti selittää. Onneksi pääsimme pian eroon ohjaajasta, ja saimme jatkaa omin päin. Päättelimme itse, että ideana on saada frisbee kummalliseen, ketjuilla varustettuun koriin mahdollisimman vähillä heitoilla. Sen kummempia sääntöjä emme tienneet, mutta pelasimme siitä huolimatta. Raikkaassa syyssäässä oli hauskaa ulkoilla. Kilpailuhenkisyyteni vain ei oikein saanut tyydytystä, koska meillä oli kiire kahvakuulailemaan, emmekä ehtineet laskea pisteitä. Yleensä koriin osumiseen meni meiltä kaikilta kolmelta aika tasaisesti 3-6 heittoa.

K-lajista olen ollut varovaisen kiinnostunut, koska se voisi olla yksi sosiaalinen lihaskuntoa kehittävä laji. Mutta koska en ole kovin kiinnostunut lihaskuntolajeista yleensä, olen tyytyväisenä jättänyt tutustumatta kahvakuulaan. Tällä kertaa saimme hyvää ja huolellista ohjausta, ja myös tietoa siitä, mihin lihaksiin mikäkin liike vaikuttaa. Aluksi käytimme melko paljon aikaa lämmittelyyn, mikä ei ollut ollenkaan huono asia. Aikaa varsinaisille harjoituksille jäi valitettavan vähän, joten pääasiassa harjoittelimme vain etuheilautusta ja kuulan tempaisua ylös suoran käsivarren varaan. Heilautus ja siihen liittyvä kyykky vielä onnistuivat minulta kohtuullisesti, mutta kuulan nostelu ylös tuntui pelottavalta. Olen viime aikoina alkanut hieman varoa olkapäitäni, jotka herkästi kipeytyvät kuntosalilla. Liikkeiden pitää olla rauhallisia ja oikein tehtyjä, eikä kuulailu oikein täyttänyt tätä määritelmää. Kuula tuntui liian raskaalta myös ranteelleni, vaikka tein liikettä tarkoituksella hyvin pienellä kuulalla. Jälkeen päin googleteltuani huomasin, että varmaan minullekin sopivia liikkeitä olisi olemassa, jos niihin saisi tutustua rauhassa omaan tahtiin. Ryhmäliikuntana kahvakuula ei kuitenkaan tunnu minulle sopivalta.




Työhyvinvointipäivän ohjelma täytti silti tehtävänsä. Tuli kokeiltua kahtakin uutta lajia, mikä on aina mielenkiintoista. K-lajeja, kuten kävelyä ja käsilläseisontaa, olen kokeillut ennenkin, mutta F-lajeja en koskaan. Minkähän kirjaimen ottaisi agendalle loppuvuodeksi?

Karo Hämäläinen: Yksin

Luin kirjan.

Luen nykyisin paljon vähemmän kirjoja kuin haluaisin. On ollut pakko tunnustaa, että some vie aikaa siihen keskittymiseltä. Onneksi työpaikalle pari vuotta sitten perustamamme kirjallisuuspiiri lisää laadukkaan kirjallisuuden lukemista ja on tuonut listalleni monta positiivisesti yllättänyttä luettavaa, joihin en muuten olisi koskenut. Mutta välillä on hienoa itse valita lukemisensa.

Sisäistä urheilijaa etsiessäni olen alkanut lukea myös urheiluun ja erityisesti juoksuun liittyviä kirjoja, mieluiten romaaneja. Nyt luin viime vuonna ilmestyneen, Karo Hämäläisen kirjoittaman romaanin Yksin, joka on kirjoitettu Paavo Nurmesta. 

Puoli vuotta sitten luin Jouni Tossavaisen romaanin Hannes Kolehmaisesta. Nyt minulla on siis hanskassa näiden molempien suurjuoksijoiden elämäkerrat sikäli, kuin romaanien faktatieto pitää paikkansa. Selasin myös hiukan Wikipediaa ja muita linkkejä taustaksi. Ainakin Paavo Nurmen elämän pääpiirteet olivat romaanissa todellisuutta vastaavat. 
      

Paavo Nurmen patsas
Helsingissä.

Nurmi kuvattiin kirjan nimen mukaisesti omissa oloissaan viihtyväksi, peräänantamattomaksi ja itselleen ja toisillekin armottomaksi henkilöksi, jota kiinnosti voittaminen ja ahdisti toiseksi jääminen. Kirjailija esitti Nurmen sisäisiksi kipukohdiksi nuoruudenrakkauden täyttymättömyyden väärinkäsityksen takia ja isän kuoleman Nurmen ollessa 13-vuotias.

Nurmen kuvataan laskeneen tarkasti harjoittelunsa, kilpailunsa, osakekauppansa ja kaikki muutkin liiketoimensa. Nurmi osasi kirjan mukaan katsoa oman etunsa, eikä juossut ilman palkkioita. Juoksu-uran jälkeen hän rakennutti taloja Helsinkiin ja perusti vaatekaupan vaativille ja hyvin maksaville asiakkaille. Hän valvoi itse rakennuksiaan ja kauppaansa, eikä luottanut toisiin. Voitoistaan ja liike-elämän menestyksestään huolimatta hän piti kirjan mukaan itseään jollain tapaa epäonnistuneena. 

Kirjastosta lainaamani kirjan oli mahdollisesti lainannut ennen minua joku Paavo Nurmen sukulaissielu. Tällä henkilöllä oli nimittäin mielenkiintoinen tapa merkitä kirjaston kirjaan kaikki kirjoitusvirheet asianmukaisin oikolukumerkinnöin. Virheitä lienee löytynyt tyydyttävän paljon. En laskenut, mutta luultavasti niitä oli lähes kymmenen kappaletta. 

Kirjan edellinen lukija oli tarkka kuin Nurmi itse.

Kirjan teksti oli sujuvaa ja helppolukuistakin. Pidin tästä sen takia enemmän kuin Tossavaisen kirjasta. Jotenkin kirja ei kuitenkaan minusta kuvannut tyydyttävästi Paavo Nurmea juoksijana. Kilpailukuvaukset olivat paikoin aika tarkkoja, erityisesti se, mitä Nurmen pään sisällä tapahtui varsinkin tappion hetkellä. Olisin kuitenkin mielelläni lukenut enemmän Nurmen treenaamisesta. Ehkä siitä ei ole ollut materiaalia tarjolla, eikä kirjailija ole halunnut kuvitella sitä. Mene ja tiedä. Välillä kuitenkin tuli sellainen olo, ettei kirjailija itse ole juoksija. Siinä olin kuitenkin väärässä. Karo Hämäläinen on ultrajuoksija ja käy lenkillä lähes joka päivä. 


    

Helsinki City Trail

Helsinki City Trailin
viitonen oli harjoitusmatka.

Tämä päivä herätti tunteita. Pääsin ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen ja neljään kuukauteen juoksemaan toisten ihmisten kanssa oikeassa juoksutapahtumassa. Sillä ei ollut väliä, että viiden kilometrin matka, jolle osallistuin, oli aloittelijoiden harjoitusmatka, jolla ei jaettu palkintoja. Näytinkin niin aloittelijalta jo edellisiltana numerolappua hakiessa normaaleissa arkivaatteissani, että lapun antaja kysyi, olenko menossa ensimmäistä kertaa polkujuoksemaan. 



Ehkä pahin tunnemyrsky oli aamupäivällä ennen lähtöä, kun jännitys oli pinnassa, ja tajusin, että olen päässyt jonkinlaisen etapin kohdalle matkallani jänteen rikkoutumisen jälkeen. Vaikkei jalka ole kunnossa, voin silti juosta. 

Onneksi jännitys vähän laantui lähtöpaikalle, Laakson ratsastusstadionille, matkustaessa, vaikken ehkä ollut kaikkein puheliainta bussiseuraa. Hiukan tietysti käytännön asioiden selvittely lähtöpaikalla vielä uudelleen lisäsi jännitystä. En tiedä, viitsisinkö paljastaa, että kädet tärisivät, kun pesin niitä viimeisellä vessakäynnillä ennen lähtöä.

Tapahtuman pipo oli hassun näköinen.

Selvisin lähtöviivalle ilman kommelluksia. Jättäydyin tarkoituksella jälkijoukkoon, etten olisi polun tukkeena nopeammille. Oikein hämmästyin, kun pysyin pääjoukon mukana alkuun ihan hyvin. Tuntui tosi hienolta, koska juoksuharrastukseni aikana olen monesti tuntenut itseni yksinäiseksi ja osaamattomaksi. 

Ensimmäisessä isossa nousussa muutama edelläni ollut nainen käveli. Ei kai se polkujuoksussa mitenkään tavatonta olekaan, että välillä kävellään. Minä jatkoin kuitenkin juosten, koska tiedän rytmini säilyvän siten paremmin. Vähäisellä kokemuksellani pohdiskelin, että saatan loppumatkasta päästä vielä ohi noista alussa hyytyvistä. 

Ensimmäisen ison nousun jälkeen tuli tietenkin ensimmäinen iso lasku, jossa nähtiin polkujuoksun haasteellisuutta ja yllätyksellisyyttä. Mäki oli lähes pystysuora pudotus, ja polku jakautui muutamaksi syväksi uraksi, joita piti varovasti taiteilla alaspäin. Kaikkiaan koko reitti oli todella vaihteleva. Ylä- ja alamäkien lisäksi oli tavallista neulaspolkua juurilla ja ilman, kivistä polkua, kuraista polkua ja silkkaa kalliota. Myös metsä ympärillä oli vaihtelevaa. Itse polkujuoksu ei tuntunut ollenkaan yhtä kamalalta kuin ensimmäisellä kerralla, vaan oikeastaan aika mielenkiintoiselta. 

Mitään aikatavoitteita minulla ei ollut, koska eihän niitä oikein polulla voi ollakaan. Se oli vapauttavaa. Aiemmissa kahdessa juoksutapahtumassani minua on eniten ahdistanut pelko nähdä nimeni tulosluettelon viimeisenä, useita minuutteja toisia jäljessä. Ihan tyhmä pelko. Jokuhan joutuu olemaan viimeinen. Miksen se voisi olla minä? Jätinkin tällä kertaa kaikki mittaamiset tapahtuman järjestäjille ja juoksin itse vain fiiliksen mukaan. 

Vähän ennen puolta matkaa totesin jääneeni pääjoukosta, ja aivan edelläni oli enää toinen alussa bongaamistani naisista. Hetken kuluttua en enää nähnyt häntäkään, ja jatkoin matkaa yksin. Noin puolessa matkassa viitosen reitti yhtyi puolimaratonin reittiin, ja takaa alkoi ajoittain tulla ohittajia. Ja miten kohteliaita ohittajia! Lähes poikkeuksetta kaikki kiittivät, kun väistin reunaan tai hiljensin vauhtiani leveässä kohdassa ohituksen helpottamiseksi. 

Kerran minut ohitti nainen. Kuulin takaani miehen äänen kannustavan naista ja lähettävän terveisiä maaliin. Käännyin katsomaan. Takanamme tuli kuvaaja, joka kuvasi meitä ja selitti: "Tässä menee naisten kärki." Hiukan alkoi naurattaa, ja matkaa oli taas hauska jatkaa. Kyseessä taisi oikeasti olla naisten puolimaratonin voittaja. Pääsin siivellä nauttimaan kärkisijan huumasta.   

Vajaata kilometriä ennen maalia huomasin, että olin taas saanut kiinni naiset, joihin kiinnitin huomiota alussa. Hetken kuluttua tuli suurempi nousu, jossa polku muuttui kallioksi, ja ohitukseen oli hyvin tilaa. Vaikka hengästytti, pääsin helposti ohi näistä kahdesta ja vielä kolmannestakin naisesta. Kaikki pysyivät takanani maaliin saakka. 

Mieheni oli huoltojoukkona, ja otti minut vastaan maalissa. Muita tuttuja ei näkynytkään. En ole kovin sisällä juoksupiireissä, mutta alan jo tunnistaa ainakin kärkinimiä. Tällä kertaa käytännössä ainoa tuttu nimi oli ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Kai Mykkänen, joka juoksi puolimaratonin. Polkujuoksijat lienevät hieman eri jengiä kuin sileän maan juoksijat. 

Tulostani en kuullut vielä kisapaikalla, vaan pääsin siihen käsiksi vasta kotona. Aika ei ollut päätähuimaava. Sijoitus oli kuitenkin pienoinen yllätys. Ensinnäkin huomasin ilmoittautuneeni vahingossa N40-sarjan sijasta naisten yleissarjaan. Varsinaisia N40-sarjalaisia oli viitosen tuloslistassa kolme, ja minä sijoituin heidän joukossaan toiseksi. Minunhan taitaa kannattaa lähteä polkuilemaan vielä kolmannenkin kerran!

  

Polkujuoksun pauloissa?

Juuria polulla.

Viikon kuluttua on Helsinki City Trail, jolle jossain ihme mielenhäiriössä tulin ilmoittautuneeksi pari kuukautta sitten. City Trail mainosti viiden kilometrin matkaa, joka kuulemma sopii myös aloittelijoille. Polkujuoksu kuulosti minusta leppoisalta hommalta, joka voisi hyvinkin sopia minulle. Myös polkujuoksun koukuttavuutta on kehuttu usealla taholla, ja senkin halusin testata. 

Tietysti polkujuoksua olisi voinut harjoitella jo vähän ennen kuin näin viikkoa ennen tapahtumaa. Mutta kaikki aika on kulunut muuhun juoksemiseen. En ole juuri malttanut poiketa poluille. Hyvähän sekin tietysti on, että olen juossut minkä olen juossut, vaikka viimeaikainen tauko ei sekään lupaa hyvää polkujuoksutapahtumalle. On kuitenkin hienoa päästä osallistumaan juoksutapahtumaan ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen ja neljään kuukauteen. Tavallaan odotan sitä, vaikka vähän jännittääkin. Ainoa tavoitteeni on osallistuminen. 

Helpompaa maastoa pellolla.

Polkujuoksua kehuvat kertovat, että maaston monimuotoisuus ja tienreunaa mielenkiintoisemmat maisemat houkuttavat. Minäkin tykkään metsästä ja vaihtuvista maisemista. Polulla ei nopeus tai matkan pituus ole ratkaiseva, vaan tekniset härpäkkeet voi jättää kotiin. Sekään ei minua haittaisi, vaikka tykkäänkin seurata sykettä ja matkan tai ainakin ajan kertymistä. Lisäksi polkujuoksu on monipuolista ja tuo vaihtelua monotoniseen tiellä juoksemiseen. Sekin sopisi minulle, kun en ole vielä uskaltanut varioida treeniä millään vauhtivedoilla tai loikilla.

Tänään sitten kokeilin. Lähdin lenkille ihan normaalisti, mutta vakaana aikeenani poiketa polulle heti tilaisuuden tullen ja juosta pitkin polkuja valtaosa lenkistä. 

Helsingin Keskuspuistossa polkuja kyllä riittää. Poikkesin normaalilta lenkkireitiltäni tavalliseen sekametsään, jossa oli neulasten peittämä polku, ihan mukavan näköinen ja kutsuva. 

Kallion päällä.

Yritän tässä kuvata, ettei minulla ainakaan asenneongelmaa ollut. Polkujuoksu osoittautui kuitenkin melkein heti hankalaksi. Polulla risteilevien juurten välissä pomppiminen tuntui vaativan jotain sellaista osaamista, jota minulta puuttui. Tuntui, ettei epäurheilijan aivoistani ollenkaan löytynyt hermoratoja, jotka mahdollistaisivat polkujuoksusta nauttimisen. 

Jäin miettimään, oliko syynä huono koordinaatiokyky, jota puolessa välissä viidettäkymmentä oleva sohvaperuna ei pysty kehittämään kuin tiettyyn rajaan asti. Vai olisiko syynä vain liikuntatauon myötä rapistunut juoksukunto tai yksittäinen heikkovireinen päivä, joista molemmat ovat toivottavasti ohimeneviä ongelmia.

Löysin myös helpompia polkuja, jotka risteilivät pellolla ja pellon reunassa. Niillä juokseminen oli vähän mukavampaa, mutta ei kuitenkaan niin koukuttavaa kuin netissä kehuttiin. Juoksin kokeeksi myös hiukan pitkin tasaista kalliota ja vähemmän juurista neulaspolkua.

En tiedä, mitä ajattelisin. Varoituksista huolimatta en koukuttunutkaan heti, vaikka luulin olevani helppo nakki. Totta kai annan vielä polkujuoksullekin uuden mahdollisuuden, koska olen viikon kuluttua menossa siihen tapahtumaan. 

Mielenkiinnolla odotan myös, herättelikö polkujuoksu uusia lihaksia, ja tuntuuko se huomenna jossain. Jälkeenpäin - tietysti - luin, että polkujuoksukuntoakin pitäisi kehittää varovasti ja aloittaa puolesta tunnista. Minä juoksin tietysti heti tunnin. Onneksi osa siitä oli rehtiä asfalttitietä.