Testauksen testaus

Vanhat kuntotestaustulokseni, joita kaipasin edellisessä postauksessani, löytyivätkin Veteraanijuoksijan arkistoista. Erinomainen juttu, koska jos olisin ollut itse ne hävittänyt, en kyllä keksisi, missä ne olisivat. Kannattaa jatkossakin muistaa erilaisten tärkeiden dokumenttien säilytyksen ulkoistaminen. 

Lokakuun 2013 vatsalihas- ja seinäistuntatulokseni olivat armottomat. Olin tehnyt vatsalihasliikkeitä silloin 42 ja istunut seinällä 82 sekuntia. Jäin siis tämän syksyn 39 vatsalihasliikkeelläni noista vanhoista tuloksista. Seinäistuntaa olin onneksi kahdessa vuodessa parantanut melkein 40 sekuntia. 

Ennen tätä tämän syksyn testausta olin kyllä juuri tehnyt alle 45 minuutin lihastreenin, joten vatsalihakset piti testata uudestaan. Testaus oli kuitenkin pettymys. Pääsin taas vain 42 vatsalihasliikettä. Voi tietysti olla mahdollista, että nauroin vatsalihakseni juuri ennen testiä löysiksi, kun kani hyppäsi mahan päälle tarkistamaan, että olen hengissä. 

Tämän mukaan olisin nyt kuluneen syksyn aikana parantanut reisieni ja pakaroideni lihaskuntoa, mutta en vatsalihasteni kuntoa. Alkaa tuntua siltä, että erilaiset testaukset perustuvat todella paljon sattumaan. Minähän en ole tehnyt yhtään mitään jaloilleni, enkä varsinkaan pakaralihaksilleni koko syksynä. Reisilihaksia olen kyllä jonkin verran treenannut, ja käyttämäni painot ovat toki kasvaneet syksystä 2013. Silloinkaan en vielä ollut paljoa lihastreeniä tehnyt. Voisiko se yksistään riittää parantamaan seinäistuntatulosta? Pohjelihasteni kunto on kuitenkin koko lailla nollassa. 

Vatsalihaksia taas olen mukamas treenannut säännöllisesti ja pyrkinyt monipuolistamaankin treeniä. Ihan noita samoja istumaannousuja en ole tehnyt kovin aktiivisesti. Olisiko siinä syy - jos olisin treenannut saman verran istumaannousuja kuin suoria vatsalihaksia toisella tekniikalla, saisin paremman testituloksen? Tai sitten kuntosalitreenistäni ei ole hyötyä, koska se on liian yksipuolista, eikä kehitä. Siinäpä riittää taas miettimistä. 



        

Hiljaa seinällä

Haikailen joskus sitä, että saisin jotain todisteita kuntoni paranemisesta tai muusta edistymisestä liikunnassa. Kun juoksutreeni sujuu, silloin on helppo mitata matkaa ja nopeutta, ja ainakin alkuvaiheessa jopa minä huomasin siinä pientä kehitystä. Nyt kun ei voi juuri juosta, olisi mukava, jos jollain mittarilla voisi mitata vaikka että ryhti ja kehon hallinta on parantunut ja lihaksisto ja verenkiertoelimistö kehittynyt.

Onneksi löysin työpaikan kuntoprojektin tulosvihkosen maaliskuulta 2013. Piti minulla olla tulokset myös lokakuulta 2013, mutta ne ovat kadonneet jonnekin. Maaliskuun tulokset ovat kuitenkin se todellinen lihaskuntoni nollatulos ajalta, jolloin harrastin vain työmatkapyöräilyä, enkä ollut uskaltanut vielä jalallani astua kuntosalille.  

Useimpia testejä, joita tuossa tulosvihkosessa oli, ei voi toistaa kotona. Onneksi kuitenkin pari lihasmittausta, vatsalihastesti ja seinäistunta, onnistuu myös kotioloissa, koska lihaskunto minua juuri nyt kiinnosti. Kestävyyskuntoni tuskin on nykyisin tuolla aktiivipyöräilykauden tasolla, joten siitä en edes halua tietää. 

Vatsalihastestissä piti tehdä minuutin ajan istumaannousuja. Muistan, että ensimmäisellä kerralla en oikein ymmärtänyt, miten testi pitäisi tehdä, ja sain tulokseksi 24. Toisella kerralla lokakuussa 2013 sain paremman tuloksen, mutta kuten sanottu, tulokset ovat hukassa. Tuo 24 on 36-45-vuotiaiden naisten välttävä tulos. Kohtalaiseen tarvittaisiin 29-32, yli keskitasoiseen 33-38, hyvään 39-48 ja erinomaiseen yli 48 istumaannousua minuutissa.  
Seinäistunnassa ollaan selkä seinää vasten, jalat 90 asteen kulmassa, ja istutaan siinä asennossa niin kauan kuin mahdollista. Joku vuosi sitten tyttäreni voitti lajissa luokkansa pojat. Minä sain maaliskuussa 2013 tuloksen 65 sekuntia, joka oli kohtalainen tulos. Hyvä tulos olisi ollut 91-120 sekuntia ja erinomainen yli 120 sekuntia. 

Mies lupautui kellottajaksi. Laskin vatsalihasliikkeet itse, joten tuloksen voi vapaasti kyseenalaistaa. Vatsalihastestiä tehdessä olin juuri tehnyt 45 minuutin lihastreenin, mikä ei tietenkään mahdollista parasta tulosta. Olin kuitenkin tulokseeni, 39, niin tyytyväinen, etten ole välittänyt sitä vielä uusia. Pääsin siis "hyvän" alarajalle. Seinäistunta ei lihastreenin jälkeen oikein onnistunut. Ensimmäinen yritys jäi yhteen minuuttiin, ja halusin uusia sen paremmin voimin. 

Tästä on parannettu ja vielä paranee.

Pari viikkoa myöhemmin lämmittelin hyvin imuroimalla kodin. Sitten paljain jaloin seinälle istumaan. Sanoin miehelleni, että muistaakseni 90 sekuntia oli jokin raja, jonne haluaisin tähdätä. Jossain 30 sekunnin jälkeen kysyin, onko menty jo 20 sekuntia. Kuulemma oli, ja aika pian sen jälkeen mies kertoi, että oli mennyt minuutti. Hän käski lopettaa höpöttämisen, ettei siihen kuluisi voimia. En ymmärrä, miten nainen voisi olla kaksi minuuttia hiljaa, enkä ollutkaan, mutta sen verran istuin seinällä. Tarkemmin sanottuna 121 sekuntia. Pääsin siis juuri ja juuri erinomaisen puolelle.

Olen tuloksiini oikein tyytyväinen, ja varsinkin siihen, että löysin vanhoja tuloksia, joihin verrata nykyistä kehitystä. Vielä jäi varaa parantaa. Pitää varmaan kokeilla vuoden päästä uudestaan.  



  

Juoksuoivallus työmatkalla

Iso-Beltin harmautta.

Purin vähän haluttomasti juoksukamoja matkalaukusta hotellihuoneessa. Olin juuri päässyt perille Odenseen. Sää oli harmaa ja alkoi pimentyä, mutta olin lähdössä lenkille melkein vieraassa kaupungissa. Olinhan raahannut lenkkarit ja juoksuvaatteet mukaan sinne saakka, ja luvannut oikein blogissakin ottaa ensimmäistä kertaa lenkkarit mukaan työmatkalle ja vielä kirjoittaa siitä. 

Odensen katuja.

Toisaalta olisi kiva päästä haukkaamaan raitista ilmaa pitkän matkustamisen jälkeen. Tiesin suunnilleen suunnan, johon kannattaisi lähteä, ja uusien kulmien näkeminen on aina kivaa. 

Kaivoin laukusta esiin juoksukengät, housut, kalsarit, t-paidan, rintsikat ja sukat. Mutta takkia siellä ei ollut, ei, vaikka ravistelin jokaisen vaatekappaleen erikseen. Ei ollut vaikea muistaa, että pakkasin aika kiireellä viimeisen koti-illan päätteeksi. Mitään takin korvaavaa pitkähihaistakaan minulla ei ollut mukana, joten marraskuun +8 asteen tihkusateeseen ei ollut lähtemistä. 

Vedin harmissani hameen takaisin päälle. Heti sen jälkeen tajusin, että voisin kuitenkin tehdä vähän lihasjumppaa hotellihuoneessa. Aikaa siihen ei nimittäin liiemmälti olisi kahden seuraavan päivän aikana. Hame pois ja jumppavaatteet tilalle. Ja sitten sain kuningasajatuksen. Se tuli parhaillaan lukemastani kirjasta. 

Paljasjalkajuoksija.

Lukeminen kuulkaa kannattaa aina. Ei uskoisi, että urheilua voisi opetella kirjoista, mutta kyllä sitä voi. Minä olen saanut urheilukirjoista monta hyvää oivallusta ja paljon rakennusaineita kokonaiskuvaani juoksusta. Mieluiten kuitenkin luen romaaneita, ja tällä kertaa sellaisesta oli hyötyä. Sain nimittäin oivalluksen Jouni Tossavaisen romaanista New Yorkin lentävä suomalainen, jota olen parhaillaan lukemassa. Romaani on tosiasioihin perustuva fiktio viime vuosisadan alun kestävyysjuoksija Hannes Kolehmaisesta, ja siinä kerrotaan, että talvisin huonolla säällä Hannes Kolehmainen harrasti paikallaanjuoksua sisätiloissa. 

Hotellihuoneessa pystyy hyvin harrastamaan paikallaanjuoksua, vaikka huone pieni onkin. Jätin lenkkarit pois, niin tuli kokeiltua samalla paljasjalkajuoksua. Aika suuren osan "lenkistä" hipsuttelin päkiöillä, joten nyt on päkiäjuoksuakin kokeiltu enemmän kuin koskaan. Myös takaperinjuoksua testasin, kun ei ollut kukaan katsomassa ja hulluna pitämässä. Samasta syystä oli helppo huitoa vähän joka suuntaan käsillä ja rentouttaa matkalla jäykistynyttä yläkroppaa. Muutaman kovemman spurtinkin kokeilin, ihan siinä paikallaan. Kokolattiamatto oli aika mukava alusta. Tämä kannattaa pitää mielessä vastaisenkin varalle, jos joskus vaikka on liian liukasta tai muuten ei huvita lähteä ulos. Juoksumatot ovat yliarvostettuja. Varmistin vielä Veteraanijuoksijalta, että treenini oli riittävän lajinomainen. Kuulemma oli. 

Tarpeelliset lenkkarit.

Enkä minä lenkkareitakaan turhaan mukaan ottanut. Näissä kokouksissa on tapana kävellä reippaasti kongressipaikalle aamuisin, ja tällä kertaa matkaa oli kolmisen kilometriä suuntaansa. Oli oikein mukava kävellä se kunnon lenkkarit jalassa. Olin myös ylpeä siitä, että olin päätynyt samaan kenkävalintaan kuin urheilu- ja ulkoilukansalaisina tunnetut norjalaiset kollegat. Sisäinen urheilijani alkaa pikkuhiljaa kehittyä.  

Säätöä ja yritystä

Kun liikkuminen kunnolla nyppii ja tökkii, ei bloggailu oikein huvita. Ainakin vähän pitäisi olla edistystä ja endorfiinia, että kirjoitus kulkisi. Siksi pitää käyttää tilaisuus hyväksi, kun hetkellisesti on lenkin jälkeen hyvä olo. 

Pääasiassa nykyisin yleisesti jalkaan sattuu ja harmittaa. Jänteeseen on palannut jonkinasteinen kipu, joka tuntuu aina kovempana, kun olen tehnyt jalalla jotain. Hölkkäpäivien iltana kipu saattaa olla häiritsevä. Ei kova, mutta kiusallinen. 

Eniten häiritsee, kun tuntuu, etten voi itse tehdä asialle yhtään mitään. Tuntuu, että kaikki muut urheilijat pystyvät aina loukkaannuttuaan tekemään jotain ihanaa ja nautinnollista korvaavaa treeniä, mutta minulla vain koipi kipeytyy jokaisesta yrityksestä. 

Kirjoitin fysioterapeutille, koska olimme sopineet, että otan yhteyttä noin kuukauden kuluttua. Kirjoitin kuitenkin jo pari viikkoa aikaisemmin tämän takkuilun takia. Tein yhteenvedon tilanteesta. Loppukesästä jalka oli hyvässä arkikäyttökunnossa, kävely hitaasti kauppaan ja kirjastoon onnistui, ja ennen kaikkea jalka toimi normaalisti. Kaikki kestävyysurheiluyritykset kuitenkin kipeyttivät jalan uudestaan. Elokuussa fysioterapeutti kielsi kaiken kestävyysliikunnnan. Tein vain lihastreeniä ja fysioterapeutin neuvomia vahvistavia harjoituksia. Reilun kuukauden lepäilyn ja kuntoutuksen jälkeen sain luvan näihin juoksutreeneihin, joita nyt olen yrittänyt harrastaa. Toisaalta lepo oli auttanutkin, ja ensin hölkkäily tuntui alkavan sujua. Hitaasti kyllä, mutta jalka tuntui ikään kuin vahvistuvan. Kolme hölkkäkertaa viikossa hydrobicin lisäksi oli kuitenkin aika paljon, ja jalka alkoi taas kipeytyä.  


Olen kyllästynyt tähän tempoiluun. Välillä epäilen, että jalkakipu on luulosairautta. Välillä taas järki sanoo, että jos sattuu, pitää lepuuttaa. En ole ihan varma, etteikö fysioterapeuttikin luule minun vain lusmuilevan. 

Fysioterapeutti vastasi viestiini ja kehotti keventämään harjoituksia, käyttämään runsaasti kylmää ja kohoasentoa sekä pitämään lepopäivän kaikesta liikunnasta joka kolmas päivä. 

Yritän nyt järjestää kalenteriani jälleen uuteen uskoon. Miltä kuulostaisi hölkkäpäivä, lihaspäivä, lepopäivä ja sitten sama alusta? Hiukan hankalaa tietysti, kun viikossa ei ole kolmosella jaollista määrää päiviä. Toisaalta viikko-ohjelmani ei kovin säännöllinen ole muutenkaan.


Ihan hyvältä tuo joka kolmas lepopäivä on nyt parilla kerralla tuntunut. Viimeisimmillä hölkillä olen fysioterapeutin aiemmin esittämän vaihtoehdon mukaan luopunut kävelypätkistä ja hölkännyt ihan hitaasti 20-25 minuuttia alun viiden minuutin kävelyn jälkeen. Siitä jo irtoaa vähän endorfiineja. Ensi viikolla aion elämäni ensimmäistä kertaa ottaa lenkkarit mukaan työmatkalle. Saa nähdä, antaako päiväohjelma myöten ulkoiluttaa niitä missään vaiheessa, mutta aion ainakin yrittää. Pari hölkkäpäivää osuu tuon viiden päivän matkan ajalle. Siitä lisää matkan jälkeen.