Kilpailusiedätystä

Koska kilpaileminen tuntuu olevan minulle kovin vastenmielistä, päätin jatkaa siedätyshoitoa osallistumalla johonkin juoksukilpailuun heinäkuussa ja mielellään myös elokuussa ennen syyskuun puolimaratonia. Kisan valinnassa tärkeimpänä kriteerinä oli se, että siellä voi rauhassa juosta huonon ajan herättämättä kohtuutonta huomiota. Sopiva viiden kilometrin kilpailu löytyikin ystävän vinkistä torstai-illaksi 10.7.

Kisapäivänä olin ihmeissäni siitä, miten paljon juoksemisen ajatteleminen jännitti. Päivässä oli olevinaan muutakin jännitettävää, mutta loppujen lopuksi totesin hermoilun johtuvan juuri lähestyvästä juoksusta. Ehdin jo suurin piirtein päättää, että kisa oli viimeinen, johon koskaan aion ilmoittautua.  

Tällä kertaa sää oli paljon miellyttävämpi kuin ensimmäisessä hikisessä juoksukilpailussani. Lämpötila oli +19 astetta ja aurinko paistoi. Juoksureittiä kehuttiin etukäteen yhdeksi Suomen kauneimmista. Mene ja tiedä, mutta ihan varmasti se oli yksi Suomen pahanhajuisimmista: reitin yllä leijaili raikas lehmänlannan tuoksu. Myös lehmät itse laidunsivat reitin varrella.  

Minulla oli etukäteen tavoitteena alittaa suurimmat ajat, noin 38 minuuttia, joita vastaavassa tapahtumassa oli edellisvuosina juostu. Tarkoituksena oli tietenkin ottaa alku rauhallisesti ja kiristää kauniisti kohti loppua. Treenipäivät loppuivat kuitenkin hieman kesken, enkä ennen kisaa ehtinyt ottaa haltuun tuota tasaista vauhdin kiristämistä. Ehdinpä kuitenkin tajuta, mitä pitäisi opetella vastaisen varalle. 

Aloituksen rauhallisuus oli hiukan niin ja näin, vaikken toki ihan täyttä vauhtiani lähtenytkään. Panin merkille, että hengitys tuntui jo melko raskaalta ennen kahden kilometrin kohtaa. Vauhdista en tiedä, mutta syke kyllä kiristyi koko ajan loppua kohti, ja viimeisellä puolella kilometrillä oltiin jo aika lähellä maksimia. Totesin, että sykemittarin vilkuilu aiheutti näinkin lyhyellä matkalla oikeastaan liiaksi turhaa huolehtimista.

Lähdin juoksuun viimeisestä lähtökarsinasta ja käytännössä ihan viimeisenä kaikista juoksijoista. Kun aloin hieman kiihdyttää vauhtia, ohitin muutamia juoksijoita. Suurimman osan matkaa juoksin kymmenisen vuotta minua nuoremman naisen perässä. Viimeistä edellisellä suoralla nainen yht’äkkiä hyytyi, ja tein loistokkaan ohituksen suoraan valokuvaajan kameran edessä. Voitonriemuinen ilmeeni tallentui kuvaan.

Loppusuorasta en juuri muista mitään, mutta kuvittelen yrittäneeni kiristää vielä vauhtia, kun kuulin tyttären kannustushuudon.  Maaliin oli mukava päästä. Olo oli yllättävän hyvä jo melko lyhyen aikaa kisan jälkeen. En kyllä ole varma, saiko minulta mitään järkeviä vastauksia tai kommentteja. Muistan leijuneeni jossain ja kuunnelleeni palkintojenjakoa ja toisten jutustelua.

Leijunta johtui osittain siitä, että olin erittäin tyytyväinen aikaani, 31.01, joka alitti uskaliaimmatkin tavoitteeni. Kisan uuden reittiennätyksen teki SM-tason juoksija Aki Nummela ajalla 15.30. Tästä voi siis päätellä, että vastaan vähintäänkin kahta Aki Nummelaa, vai mitä?  

Varsinainen yllätys koitti aamulla, vaikka olihan se jo illalla ja yölläkin hieman varoitellut itsestään. Oikean jalan akillesjänne kipeytyi. Jälkiviisaana voi sanoa, että ainakin lämmittely oli todennäköisesti puutteellinen. Nyt ei auta kuin odotella, lepuutella ja jäähdytellä. Olisikohan kärsivällisyyttä mahdollista oppia?