Ahaa-elämyksiä

Mitä enemmän luen, sitä enemmän alkaa tuntua siltä, että olisinpa lukenut näitä jo viime syksynä. Viimeisellä lomaviikolla tavailin ruotsalaisen juoksijan ja maratonvoittajan Ingmarie Nilssonin kirjaa Juoksijan treeniopas ja suomalaisen valmentajan ja juoksijan Jari Hemmilän kirjaa Lentävä lähtö – kuntojuoksijan käsikirja, jotka nappasin kirjaston hyllystä. Suurimmat ahaa-elämykset tulivat Nilssonin kirjan äärellä, koska luin sen ensin.

Opin uutta ainakin seuraavista asioista:

Suunnitelmallisuus ja tavoitteet

Tavoitteisiin törmään uudelleen ja uudelleen. Nilssonin kirjassa aloitettiin tosi perusasioista: ”Mieti, miksi haluat harrastaa juoksua?” Hemmilä huomautti, että on olemassa harjoittelutavoitteita ja kilpailutavoitteita, mikä selvensi asiaa entisestään. Siinähän niitä tavoitteita oli hyvä mökkilaiturilla lumpeenkukkia katsellessa ja kuikkia kuunnellessa mietiskellä. Päädyin siihen, että tavoitteeni ei ole yksi puolimaraton. Ensinnäkin haluan kehittyä juoksijana ja toisekseen kokeilla kaikenlaista juoksuun liittyvää ja kenties ylittää hiukan rajojani. Kilpaileminen voi olla siinä mukava lisämauste, jossa todellakin ylitän niitä rajoja. Sisäisen urheilijan löytyminen ja aktiivisen liikkumisen vakiinnuttaminen elämäntavaksi on tietysti kaiken takana. Nilssonin kirja haastoi miettimään myös, millä aikavälillä tavoitteeseen on päästävä ja miten aion tavoitteeni saavuttaa. Toisaalla kirjassa huomautettiin, että tavoitteet kannattaa pilkkoa pieniin osiin, vaikkapa päivän, viikon ja kuukauden mittaisiksi. Jalkakremppa hidastaa nyt hiukan kisatavoitteiden asettelua ja harjoittelun konkretisoimista. Minähän haaveilin puolihulluudesta jo syyskuun lopussa, mutta taidan olla vielä liian viisas siihen. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että sohvaperunaksi on liiankin helppo palata.

Nousujohteisuus ja kevyet viikot

Olen kuullut, että juoksuohjelman pitäisi olla toisaalta nousujohteinen ja toisaalta sisältää kevyempiä ja raskaampia jaksoja. Oikeastaan olen ihmetellyt jo pitkään, mitä tämä käytännössä pitää sisällään. Nyt sen vasta kuvittelen ymmärtäneeni Nilssonin kirjan esimerkkien avulla. Yksinkertaista: joka kolmas tai neljäs viikko saa olla kevyempi kuin muut ja silloin palaudutaan aiemmasta lisääntyneestä rasituksesta. Mutta mistäpä tuonkaan olisi pystymetsästä tulija tiennyt.

Harjoituspäiväkirja

Nilsson kehotti pitämään harjoituspäiväkirjaa. Olenhan minä työnantajan suosittamaan nettipalveluun merkkaillut treenejäni ja sieltä näkeekin mukavasti kertyneet kilometrit ja kulutetut kalorit, mutta harjoittelun fiiliksiä ja sisältöjä sinne ei saa. Lepopäivät ja niiden sisällötkin olisi Nilssonin mukaan hyvä kirjata. Vanha kunnon ruutuvihko alkoi kiehtoa. Pitänee kokeilla, saisinko joskus sellaista ylläpidettyä.

Kaiken yhdistäminen

Olen myös ihmetellyt ja pohdiskellut, miten kummassa ihminen voi ehtiä treenata tekniikkaa, liikkuvuutta, lihaksia ja sitä juoksemista sekä harrastaa arkiliikuntaa ja vielä levätäkin yhden viikon aikana. Nilssonin kirja antoi toivoa siitä, että näitä erilaisia treenejä voi yhdistää. Kirjassa oli myös hyviä käytännön vinkkejä tähän.

Virheet

Erityisen antoisa minulle juuri tällä hetkellä oli Nilssonin kirjan luku ”Järkevä harjoittelu, sairastaminen ja vammat”. Siinä kuvattiin tarkalleen, mitä tein kuukausi sitten väärin. Harjoittelua pitäisi järkevästi lisätä vain 10 prosentilla viikossa. Lenkkien pituutta ja tehoa ei myöskään milloinkaan pitäisi lisätä yhtä aikaa. Samaa vakuutteli Hemmilä. Minäpä lisäsin lenkkien pituutta, harjoittelun tehoa ja lihaskuntotreeniä kaikkia reippaasti samaan aikaan. Olen tehnyt samansuuntaisen liikkeen kerran ennenkin, ja silloin kipeytyivät polvet. En näköjään oppinut yhdellä kertaa. Pakko on ottaa viimein lusikka kauniiseen käteen ja uskoa oikeasti, että minulla on ikää ja olen edelleen varsin epäurheilullinen.  Eipä mitään, Nilssonin kirjassa käskettiinkin selvittää omat rajansa, ja sen olen ainakin nyt tehnyt.

Hemmilä muistutteli, että neljänkympin ohittaneen juoksijan tulee tunnustaa ikääntymisensä ja vähentää viikosta yksi treenipäivä jokaista kymmentä ikävuotta kohti. Minulle riittäisi siis enemmän kuin mainiosti tuo viisi treenipäivää, mitä olen suunnilleen toteuttanutkin. Tosin olen edelleen vähän epävarma siitä, miten työmatkapyöräily lasketaan mukaan treeniin. Joku aiemmin lukemistani kirjoista laski sen mukaan taustalla pyörivään arkiliikuntaan ja käsitteli treenaamista erikseen. Jossain toisessa kirjassa taas luettiin pyörälenkit mukaan harjoitteluun. Kummassakaan ei otettu kantaa pyöräilyn määriin tai rasittavuuteen, mikä minusta olisi melko oleellinen asia sen merkityksen määrittämisessä.

Hemmilän esimerkkiohjelmat olivat kylläkin harjoittelun maltillisen lisäämisen kannalta jossain määrin ristiriitaisia, koska niissä aloittelevan juoksijan viikkokilometrit lisääntyivät välillä kaksikin kymmentä prosenttia viikossa. Ohjelmia on näköjään helppo suoltaa, mutta todella sen oikean tason löytäminen ei olekaan yhtä helppoa.

Akillesjänne

 

Molemmista kirjoista löytyi aika hyvä diagnoosiehdokas omalle vaivalleni: akillesjänteen vieruskudoksen tulehtuminen eli paratendiniitti. Vaivan syynä voi olla liian nopea harjoittelun tehon ja määrän lisäys, liian hiekkainen juoksualusta ja entistä suurempi kuormitus pohkeille. Vaiva voi syntyä yhdenkin kovan rasituksen seurauksena. Kaikki täsmää. Nilssonin kirjassa neuvottiin hoidoksi eksentrinen pohjelihasharjoitus, jolla sainkin heti mukavasti oikean jalan pohjelihakseni kramppiin. Tehokas se kyllä oli: nyt en kiinnitä kipuun kantapään sivussa ollenkaan yhtä paljon huomiota kuin ennen. Sitä paitsi oli mukava päästä tekemään jotain mukamas konkreettisen hyödyllistä. Hemmilä puolestaan kehotteli niin vakuuttavasti odottamaan riittävän pitkään ennen juoksemisen aloittamista, että taidan vielä siirtää ensimmäistä juoksukokeilua.