Ei kilpailla

Jostain putkahti mieleeni muistikuva lapsuuteni urheiluleikeistä. Asuimme paikassa, jossa oli suuret nurmikentät lasten juosta. Aika usein leikimme juoksukilpailuja. Kilpailun kolme parasta pääsivät tietysti palkintopallille eli mattotelineelle seisomaan ja ottamaan vastaan palkintojaan. Naispuolinen voittaja oli milloin Pirjo Häggman, milloin Hilkka Riihivuori, esikuvan lajilla ei ollut suurtakaan väliä.

Yleensä sain seurata palkintojenjakoa maan tasalta, sillä melkein kaikki leikkikaverini olivat minua 4–6 vuotta vanhempia. Sekin vuotta nuorempi poika, joka siihen aikaan oli paras kaverini, treenasi jo aktiivisesti suunnistusta ja juoksua isänsä ohjauksessa.

Siirtyminen paikasta toiseenkin tapahtui usein juosten, ja siitäkin tehtiin heti kilpailu. Muistan läähättäneeni itku kurkussa toisen perässä, ja huutaneeni minkä kurkusta lähti ”ei kilpailla!”.

Jäin miettimään, siksikö juoksukilpailuun osallistuminen on minusta nykyisinkin niin vaikeaa. Huutaako sisäinen urheilijani edelleen itku kurkussa toisten perään ”ei kilpailla”?

Kyse ei ole ollenkaan siitä, ettenkö olisi kilpailuhenkinen. Jos kyseessä on vaikka tietokilpailu tai jokin enemmän onnea kuin taitoa vaativa leikki tai peli, olen heti valmis kisaamaan ja ilman muuta myös voittamaan.

Tätä pitää varmaan pohtia. Toisaaltahan juoksukilpailussa, sellaisissa, joihin osallistumista suunnittelen, ei oikeastaan edes kilpailla. Ainakaan sillä tasolla, jolla minä juoksen. Tavoitteena on kilpailla vain itsensä kanssa ja voittaa itsensä. Pitänee vakuutella sisäiselle urheilijalleni, että minullekin on olemassa paikka mattotelineellä. Voin olla oman elämäni Hilkka Riihivuori, tai ehkä sentään Pirjo Häggman, koska sukset jalassa on aika vaikea juosta.