Ensi askeleita

Olen yrittänyt pohtia, mistä tämä juoksutartunta oikein tuli. Osittain se johtuu ehkä siitä, että ympärilläni on melko paljon ihmisiä, jotka vaikuttavat näennäisen terveiltä tai vain lievästi hulluilta, ja kuitenkin harrastavat maratonia. Ihmisiä, jotka heittelevät ideoita joita sitten – pienen miettimisen jälkeen – tulen toteuttaneeksi.

Joku työkaveri senkin kertoi, että juoksemisen voi aloittaa niin, että juoksee ensin minuutin ja kävelee välillä. Pojan kanssa sitten toissavuoden keväällä juoksimme ja kävelimme netistä löytyneen ohjelman mukaan. Siitä tilanteesta olisi ulkopuolinen tarkkailija voinut luulla, että hirviöäiti siinä pakottaa lapsensa urheilemaan. Lähempää kuunnellessa ulkopuolinen tarkkailija olisi huomannut, että todellisuudessa siinä äidin sijasta hiillostaa poika: ”äiti, ala tulla jo, äiti, älä hidastele!”. Tuolla treenillä sain aikaan sen, että tulin juosseeksi yhteen menoon puoli tuntia. Sekin tuntui jo melko ihmeelliseltä. Todennäköisesti silloin tuli kuitenkin juostua aivan liian kovaa.

Käänteentekevä asia hitaan juoksun oppimisessa oli sykemittari. Trainerystäväni vihjaisi yhdessä viime syksyn Facebook-keskustelussamme, että juoksuharrastukseen tarvittaisiin sellainen. Ensimmäinen reaktioni oli selkärangasta tuleva ”ei”. Helmasyntini. Mutta siis mitä minä jollain kalliilla härvelillä tekisin, kun en ole edes urheilija? Jonkin aikaa mietittyäni olin onneksi valmis vastaamaan kyllä, tai ainakin ajattelemaan ääneen sykemittarin tarvetta työpaikan lounaspöydässä. Taas yksi työkaveri tuli apuun, ja toi minulle pitkäaikaislainaan laatikon pohjalla lojuneen sykemittarinsa.  

Ensimmäinen juoksu mittarin kanssa oli mielenkiintoinen. Nettikaavalla laskettu sykeraja ylittyi tietysti todella helposti, mutta tajusin heti, että jokin itu hitaassa juoksussa oli. Toisella lenkillä sykemittarin kanssa juoksin ensimmäistä kertaa elämässäni täyden tunnin. Kotiin saapuessa oli voittajaolo, vaikka portaiden nousu olikin vaikeaa. Tuntui ihan käsittämättömältä, että MINÄ OLIN JUOSSUT TUNNIN! Trainerystäväni tuli sanoneeksi, että tuota tahtia juoksen kymmenen kilometriä ennen vuodenvaihdetta. Vuodenvaihteeseen oli pari viikkoa aikaa. Pakkohan sitä oli paria päivää ennen uutta vuotta yrittää, ja niin täyttyi ensimmäinen kymppi.  Tunne oli vielä hienompi kuin ensimmäisen tunnin jälkeen. Ja olin oppinut juoksemaan hitaasti.

Nyt pitäisi oppia vähän lisää vauhtia, unohtamatta sitä hidasta. Onneksi loma alkoi juuri ja voin rauhassa keskittyä juoksemiseen. Tänä aamuna oli yhtä juhlaa aloittaa loma kahden tunnin hitaalla lenkillä auringonpaisteessa.     

Katsele ympärillesi

Yksi mainio saamani juoksuneuvo on ”juokse niin, että voit katsella ympärillesi”.

Kuten niin monen hyvänkin neuvon kanssa käy, ensin en ollenkaan pannut sitä käytäntöön. Osittain se johtui siitä, että alkuvaiheessa suuntasin usein lenkille iltapimeällä, jolloin katseltavana oli vain katulamppujen valonauha ja sumu. Kerran sitten juoksin aamupäivällä, jolloin oli juuri satanut uutta lunta, ja tajusin ympärille katselemisen koko nautinnon yhdessä rysäyksessä. Aurinko paistoi, puissa oli lunta ja joka paikka hohti.

Kevään herätessä katseltavaa on ollut aina vain enemmän. Tietysti mustikanvarpujen ja vaahteran hiirenkorvien värit tai lenkkipolun varressa päätään nostavat lupiinit ovat olleet mainiota silmänruokaa. Viime aikoina olen alkanut bongata myös lintuja ja muita eläimiä. Kerran ilmielävä peura ylitti lenkkipolkuni parinkymmenen metrin päässä minusta. Olin tyytyväinen, etten sillä lenkillä tuijotellut pelkästään omia varpaitani.

Jokin aika sitten keksin, että alan bongata paikkoja. Lähiseudun atsaleapuistoon päästyä syke laski heti viisi pykälää kukkien tuoksussa ja linnunlaulussa. Siellä olisikin voinut juosta vaikka kymmenen kilometriä, mutta tyydyin kahteen kierrokseen puiston ympäri, jotta eivät toiset kukkien ihailijat luulisi minua ihan pöhköksi. Erään hikisen etätyöiltapäivän lenkillä bongasin mieheni rauhaisan työhuoneen, jossa sain lasillisen vettä. Ja yksi aikaisen lauantaiaamun pitkä lenkki suuntautui kosken rantaan suurten puiden alle ja veden solinaan.

Olen näistä visuaalisista nautinnoista hiukan innoissani. Monethan kuuntelevat lenkillä musiikkia, mutta se ei ole minua toistaiseksi kiinnostanut. On ollut vain mukava hölkätä rauhassa omissa ajatuksissaan. Näköaistin hyödyntäminen on kuitenkin oivallus, joka avaa kaikenlaisia mahdollisuuksia siltä varalta, että juokseminen joskus kävisi tylsäksi. Ja sittenhän on muitakin aisteja, joille kannattaa antaa mahdollisuus.

Hyvät ja kalliit neuvot

Minä luen ja noudatan aina mielelläni reseptejä ja ohjeita, ehkä ammattinikin takia, vaikken kokki olekaan. Siksi kai kaipaan ohjeita ja neuvoja juoksemiseenkin. Niitä saakin useimmiten monenlaisia.

Eräs työkaverini jakelee sellaisia neuvoja kuin että pitää syödä nopeita proteiineja ja juoda paljon teetä, jotta voi hyvin ja tulee hyväksi juoksijaksi. Teenlipittäjä olen jo valmiiksi, mutta oravanlihaa en ole vielä kokeillut. Nopeat proteiinit saadaan nimittäin nopeista eläimistä. Silakkakin kuulemma käy, jos se on hellästi paistettu. Joidenkin neuvojen suhteen on kuitenkin hyvä olla kriittinen.

Googlesta löytyy kaikenlaisia neuvoja. Sieltä löytää kuvan oikeaoppiseen kengännauhojen solmimiseen ja lukuisia vinkkejä erilaisiin treeneihin. Kuten olen sanonut, ne neuvot eivät ole aina aivan yksiselitteisiä. Siksipä tarvitaan myös aivan konkreettisia neuvoja. Yhden sellaisen antoi toinen työkaverini, joka näytti kädestä pitäen, miten reisien ulkosyrjät venytellään.

Yleensä parhaat neuvot ovat ilmaisia. Kalliit neuvot ovat sitten niitä, joita markkinavoimat ympärillämme jakelevat. Osta sitä ja osta tätä. Osta viimeistä huutoa oleva sykemittari, juoksukengät, juoksuhousut, juoksualushousut, juoksusukat, juoksuhanskat ja juoksupipo. Testauta sykerajasi, nopeutesi, liikkuvuutesi, hapenottokykysi, lihaskuntosi ja kestävyytesi. En usko, että välttämättä olisin sen parempi juoksija, vaikka olisinkin ottanut onkeeni kaikki nämä kalliimmasta päästä olevat ohjeet.

Yhden parhaista saamistani neuvoista olen saanut jo useammasta suunnasta. Se on hyvin kokonaisvaltainen neuvo, ja saattaa kuulua jotenkin näin: ”mene lenkille” tai ”anna palaa” tai vain ”juokse”. Useimmiten luen neuvoon sisään myös kaikella rakkaudella mutta ehkä hiukan tuskastuneena ajatellun ohjeen ”lakkaa valittamasta”. Myönnettävä on, että ohjeista ja neuvoista on hyötyä. Ne aina tönivät ja tökkäävät eteenpäin.

Ei kilpailla

Jostain putkahti mieleeni muistikuva lapsuuteni urheiluleikeistä. Asuimme paikassa, jossa oli suuret nurmikentät lasten juosta. Aika usein leikimme juoksukilpailuja. Kilpailun kolme parasta pääsivät tietysti palkintopallille eli mattotelineelle seisomaan ja ottamaan vastaan palkintojaan. Naispuolinen voittaja oli milloin Pirjo Häggman, milloin Hilkka Riihivuori, esikuvan lajilla ei ollut suurtakaan väliä.

Yleensä sain seurata palkintojenjakoa maan tasalta, sillä melkein kaikki leikkikaverini olivat minua 4–6 vuotta vanhempia. Sekin vuotta nuorempi poika, joka siihen aikaan oli paras kaverini, treenasi jo aktiivisesti suunnistusta ja juoksua isänsä ohjauksessa.

Siirtyminen paikasta toiseenkin tapahtui usein juosten, ja siitäkin tehtiin heti kilpailu. Muistan läähättäneeni itku kurkussa toisen perässä, ja huutaneeni minkä kurkusta lähti ”ei kilpailla!”.

Jäin miettimään, siksikö juoksukilpailuun osallistuminen on minusta nykyisinkin niin vaikeaa. Huutaako sisäinen urheilijani edelleen itku kurkussa toisten perään ”ei kilpailla”?

Kyse ei ole ollenkaan siitä, ettenkö olisi kilpailuhenkinen. Jos kyseessä on vaikka tietokilpailu tai jokin enemmän onnea kuin taitoa vaativa leikki tai peli, olen heti valmis kisaamaan ja ilman muuta myös voittamaan.

Tätä pitää varmaan pohtia. Toisaaltahan juoksukilpailussa, sellaisissa, joihin osallistumista suunnittelen, ei oikeastaan edes kilpailla. Ainakaan sillä tasolla, jolla minä juoksen. Tavoitteena on kilpailla vain itsensä kanssa ja voittaa itsensä. Pitänee vakuutella sisäiselle urheilijalleni, että minullekin on olemassa paikka mattotelineellä. Voin olla oman elämäni Hilkka Riihivuori, tai ehkä sentään Pirjo Häggman, koska sukset jalassa on aika vaikea juosta.

Nuku!

Juokseminen on perimmältään yksinkertaista. Eräskin lentävä lause toteaa, että pitää juosta, syödä, nukkua ja toistaa näitä kolmea. Tämä lentävä lause kylläkin unohtaa sen, että pitäisi ehkä myös tehdä töitä, saada asioita valmiiksi ennen deadlinea, varata lääkäriaikoja, kokoustaa, kirjoittaa pöytäkirjoja, katsoa jalkapallo-otteluita ja juhlia työkavereiden kanssa, vain muutamia mainitakseni. Vaikka olenkin ehtinyt silloin tällöin juosta, ovat unet viime aikoina jääneet luvattoman vähäisiksi.

Muutamalla viimeisimmällä juoksulenkillä sykkeet olivat liian korkealla, vaikka kuinka yritin töpöttää hitaasti ja palauttavasti. Turhauduin sen verran, että trainer-ystäväni sai minulta taas kerran ihmettelevän viestin iltamyöhällä. Ystäväni diagnosoi ylikuormituksen ja epäili sen johtuvan pääasiassa huonoista unista. Lisäksi hän määräsi hoidoksi venyttelyä ja kevyttä Waldniel-treeniä.

Waldniel-treenin idea on vaihtaa juoksu kävelyyn heti, kun syke nousee liian korkeaksi. Kokeilin sitä heti seuraavalla lenkillä, vaikka tuntuikin nöyryyttävältä kävellä. Mutta se mokoma taisi toimia sykkeen alentamisessa. Matka, jonka pystyin juoksemaan ilman sykkeen nousua liian korkealle, piteni koko ajan lenkin loppua kohti.

Nyt vain odottelen, josko tämä lääke tepsisi myös ylirasitukseen. Saattaa olla, että viime yön pitkillä unilla ja kevyellä kesämatkailulla puolison kanssa viikonloppuna oli myös osuutta sykkeiden tasaantumiseen. Ehkä kaiken salaisuus on kuitenkin kunnon yöunet. Tai sitten tämän postauksen ensimmäinen lause on silkkaa puppua.

Ystävät ovat pahimpia

Joskus opiskelujeni alkuvaiheessa kuljeskelin kotona opiskelijasolussamme tuliterässä kurssiverkkarissa. Yksi siihen aikaan vielä melko tuore ystävämme näki minut ja kehui urheilullisuuttani. Ympärillä olevat kämppikseni räjähtivät nauramaan, koska urheilullisuuteni tai pikemminkin sen puuttuminen oli heille jo surullisen tuttua.  

Kului jonkin aikaa, ja tuli syntymäpäiväni. Läsnä oli kymmenen ystävääni. He ojensivat minulle juhlallisesti sinisestä ja punaisesta pahvista taitellun kookkaan kortin, johon oli piirretty kymmenen numeroitua laatikkoa. Laatikoissa oli tekstejä: ”Reidet, pohkeet ja pakarat”, ”Ponnistelua kohti pisamia sekä perinteisellä että v-tyylillä”, ”Maksimaalinen hapenottokyky”, ”Eksentrisiä isotonisia supistuksia” ja niin edelleen. Tekstien vieressä oli puhelinnumeroita.

Kortista löytyi käyttöohjeet. Minun tuli selvittää, kenelle puhelinnumerot kuuluivat. Jos löytäisin numeroiden joukosta jonkun tutun henkilön numeron, tämä selittäisi minulle, mitä tehdä. Numeroiden selvittelyssä meni jonkin aikaa, mutta sitten asia alkoi selvitä: minun tuli suorittaa kymmenen eri urheilulajia, yksi kunkin ystäväni kanssa. Vastuu olisi näillä tilapäisillä valmentajillani.

Lahja oli upea. Pääsin muun muassa luistelemaan, ratsastamaan, pelaamaan sulkapalloa, hiihtämään, kuntosalille, keilaamaan, uimaan ja aerobiccaamaan kunnon ysärityyliin. Muistaakseni juokseminen ei kuulunut listalle, tai sitten se on armeliaasti unohtunut. Joka tapauksessa tästä syntymäpäivälahjasta jäi lähtemättömät muistot, enkä voi sulkea pois sitä, että sillä olisi ollut jonkinlainen depotvaikutus myös sisäisen urheilijan etsintään.