Hinku lenkille

Ihanat, pitkät ja rauhalliset lenkit ovat jääneet väliin jo yli kahden viikon ajan. Juoksukisa sotki pakan. Kisaa edeltävällä viikolla piti juosta mahdollisimman vähän ja rauhallisesti. Töihinkin piti päästä, joten pyöräily vei osan lenkkimahdollisuuksista. Yksi rauhallinen lenkki meni puihin ihan vain sen takia, ettei ollut rauhallisen juoksun päivä… Ja sitten tuli kisa ja kisan jälkeen piti vähän levätäkin.

Kun ensimmäistä kertaa kisan jälkeen olisin päässyt hissuttelulenkille, kaveri soitti ja kertoi istuvansa ilman polttoainetta autossaan naapurilähiön Lidlin pihassa. Pelastuspartioon meni hyvä osa illasta, joten ehdin vain ei-niin-hallitulle puolen tunnin pyrähdykselle.

Helatorstain aikaan tehdylle lasten harrastusreissulle tiesin olla ottamatta lenkkareita mukaan, vaikka haikeana katselinkin ikkunasta ihania lenkkimaastoja. Ihan ilman treeniä en ahkeran ponileikin leikkimisen takia jäänyt, mutta siinäkään ei pysytty kaipaamissani peruskuntosykkeissä. Ponileikissä ei nimittäin käytetä mitään My Little Ponyja, vaan pompitaan ympäriinsä ihan hillittömästi.

Niska ja yläselkä ovat ihan jumissa ja muutenkin alkaa olla jo hirveä hinku hitaalle ja nautinnolliselle lenkille. Nyt on hengästytty ihan tarpeeksi. Nautintohan on juoksemisessa pääasia, ei kipu, eikö vain?

Nyt vauhtia!

Jokin aika sitten pidin maratoonareita ihan hulluina. Kuka haluaisi vetää itsensä piippuun ihan vain huvikseen ja kärsiä vapaaehtoisesti kipua ja tuskaa?  Kun vielä työkaverini kertoi erään maratonin jälkeen muistavansa saapuneensa maalisuoralle ja heränneensä sitten sairaalasta tiputuksesta, olin aivan varma, ettei kestävyysjuoksu ole minua varten. Huumorintajuani puhuttelikin sopivasti, kun löysin netistä kuvan, jossa luki ”Half crazy 13,1 miles” – eli puolimaratoonarit ovat vain puolihulluja.

Nyt aion alkaa harjoitella kohti tuota puolihulluutta. Tiedän tarvitsevani kilpailun, jota kohti pinnistää. Taisin saada Kulmakuntajuoksusta jonkin auringonpistoksen, koska olen alkanut miettiä, juoksisinko välissä jonkin kympin kisan ihan vain huvikseni ja treenin kannalta. Ensimmäinen kisan hellelukemat asettivat kriteerejä myös tuolle puolimaratonin valinnalle: olen melko varma, että haluan juosta vasta syyskuussa ilmojen viilennyttyä. Minähän aloitin juoksemisen talvella. Mikä olisi ihanampi juoksusää kuin pieni tihkusade?

Tarvitsen myös juoksuohjelman, jota noudattamalla pääsee puolimaratonin läpi. Treeniohjelmat eivät vain avaudu ummikolle ihan ensilukemalta. Harjoitteiden nimille löytyy kyllä selityksiä netistä, mutta juoksuvauhdin määritelmiä tuntuu olevan niin monia erilaisia, ettei maallikko niin montaa vauhtia osaakaan. Treeniohjelmien mukaan pitää juosta VK-vauhtia, rennon reippaasti, rauhallisesti, rentoa pikajuoksua, kovaa, rennon kovaa, kevyesti, hitaasti, rennosti, PK-vauhtia, täysillä tai reippaasti. Tai sitten maratonvauhtia, puolimaratonvauhtia, 10 km:n vauhtia, 5 km:n vauhtia tai Cooper-vauhtia. Harjoitus voi olla kevyt hölkkä, leppoisa harjoitus, kohtuuvauhtinen juoksu, kovavauhtinen juoksu, normaalivauhtinen juoksu, rento veto tai pyrähdys. Lisäksi on melko mahdotonta arvailla, millä tasolla itse tällä hetkellä on. Pitäisi kaiketi osata valita oikea juoksuohjelma sen mukaan, mitä haluaa ja myös sen mukaan, millainen kunto on ja millaisia lenkkejä juuri tällä hetkellä pystyy juoksemaan. Mutta arvatkaa, ovatko ohjelmat siinäkään selkeitä ja yksiselitteisiä?

Kai sitä on vain aloitettava jostain reunasta. Pääasia on, että juoksee. Kysehän on hulluudesta.

Kisafiilistä

Ihka ensimmäisen kisapäivän aamuna vakuuttelin itselleni, että olen vain menossa lenkille ja kiukuttelin kaikille, jotka kysyivät aikatavoitteita. Hiukan haikeana leikkasin sopivaan mittaan ehtineet kynnet ja päätin säästää niiden lakkaamisen myöhemmäksi, koska juoksupaidan sävyyn lakatut kynnet olisivat olleet ylimitoitettua bimboilua.

Alkumatkalle olin saanut monenlaisia hyviä neuvoja, jotka kaikki koskivat rauhallista starttia. Rauhallisen alkuvauhdin tulisi kestää neljästä minuutista matkan puoleen väliin, neuvojasta riippuen. Ihan varma olen siitä, että ainakin ensimmäisen sadan metrin jälkeen syke oli vielä 130:n tietämissä, joten alku ei mennyt hullummin.

Helle oli melkoinen,  +28 astetta, ja keskipäivä. Aika pian kuumuus alkoi tuntua ja täytyy tunnustaa, että menihän se alkupuolisko liian lujaa siihen nähden. Lähellä juoksun puolta väliä iski täydellinen henkinen notkahdus, kun tajusin, että taidan olla viimeisenä seitsemän kilometrin juoksijoista. Takana olivat enää vain kävelijät ja sauvakävelijät. Pääsin kuitenkin notkahduksesta sen ajatuksen voimin, että ainakin vielä juoksen, ja parin kävelemään ryhtyneen juoksijan ohittaminen siivitti minut uuteen vauhtiin.

Neljän kilometrin kohdalla kuulin epämääräisen väliajan, joka kuulosti aika suurelta. Totesin reilusti ohittaneeni puolen välin, ja saamiini hyviin neuvoihin kuului lupa vauhtiin puolen välin jälkeen. Löysin sen verran voimia, että pystyin hetkeksi kiristämään vauhtia ja viimeinen kilometri alkoi yllättävän nopeasti. Sille en juuri enää saanut aikaan kunnon loppukiriä, mutta maalissa olin kuitenkin iloisesti yllättynyt loppuajastani. Alitin nippa nappa 50 minuuttia ja onnistuin ilmeisesti pitämään takanani kaikki 14 kilometrin juoksijat.   

Huoltojoukoksi lähtenyt mieheni ymmärsi onneksi sanoittakin ojentaa vesipullon ja odottaa hengityksen tasaantumista. Tutut rouvat kannustivat ja onnittelivat hilpeästi. Ja olihan se endorfiinipölly ihan makea. Päivänselvää on, että tätä kannattaa jatkaa.

Mikä parasta, kisan palkinnot arvottiin kaikkien juoksijoiden kesken. Arpaonni suosi, ja nyt on uusi kynsilakka odottamassa kynsien kasvamista. Nyt vain pitää ostaa kullanvärinen juoksupaita.

Kulmakuntajuoksu

Mikähän siinä on, että kun juoksua harrastanut kuulee toisen aloittaneen juoksemisen, alkaa heti kysely siitä, mihin kisaan aikoo osallistua ja mitkä ovat tavoitteet? Otetaan vaikka pitsinnypläys. Jos joku aloittaa pitsinnypläyksen ja harrastaa sitä kolme kuukautta, kysyykö kukaan, koska asianosainen aikoo osallistua Rauman pitsiviikoille? Ja montako metriä hän on nyplännyt?

Minulle ei vielä ole ihan täysin avautunut, mihin tavoitteita juoksemisessa tarvitaan. Ihan pikkuisen alan sitä kuitenkin jo aavistaa. Pitää olla tavoite, jotta voisi treenata pisteestä A pisteeseen B, ja juoksukilpailu on sellainen tavoite. Nyt olen itse menossa sellaiseen matalan kynnyksen tapahtumaan. Tuttu paikka, todennäköisesti tuttuja ihmisiä. Omat lenkkarit. Hitaampiakin osallistuu. Älä panikoi.

Mitä ihminen tarvitsee seitsemän kilometrin juoksuun? Trikoot. Teknisen paidan. Topin. Maratonsukat. Ai niin, lenkkarit. Sykemittaria ilman en juokse. Järkeä. Vauhtia. Itsehillintää.

Maaliviivan ylittäminen on kuulemma jotain ihmeellistä. En usko ennen kuin näen. 

Sisäistä urheilijaa etsimään

En ole koskaan harrastanut urheilua tai liikuntaa säännöllisesti, enkä varsinkaan harrastanut kilpaurheilua. Lapsuuden pihakaverit laittoivat minut kolmivuotiaana pesäpallokentän reunalle kivelle istumaan ja käskivät olla maalivahtina. Ala-asteella olin hiihtokisoissa aina neljäs – seitsemästä oppilaasta. Yläasteella liikuntanumeroni oli seiska ja lukiossa kasi. Pidän hitaista kävelyistä ja työmatkapyöräilystä, mutta hikoilu ja hengästyminen tuntuvat pahalta. Keski-ikä on kuitenkin koittanut, ja olen antanut median tiedottaa itselleni, että viimeistään ennen viittäkymppiä naisen pitää hankkia itselleen lihaksia. Liikunnan terveellisyys monella muulla tavalla on myös kiistaton tosiasia. Pikkuhiljaa kaikki on viitannut siihen suuntaan, ettei liikunnan lisäämistä elämään enää voi välttää. Ja muutama kuukausi sitten aloin miettiä, löytyisikö minusta sittenkin sisäinen urheilija.

Tajusin, että olen työmatkapyöräillyt koko työurani ajan, kuusitoista vuotta.  Viimeiset seitsemän vuotta olen pyöräillyt vain lumettomana kautena, ja ollut läkähtyä kevään ensimmäisillä pyöräilykerroilla kunnon päästyä talvella romahtamaan. Antaisiko sitkeä pyöräilyni kuitenkin jotain pohjaa urheilun aloittamiselle?

Juokseminen minua ei ollut koskaan kiinnostanut. Olin kuitenkin edelliskeväänä kokeillut, millaista olisi opetella juoksemaan puoli tuntia Couch to 5K -ohjelman avulla. Ensin piti jaksaa juosta vain yksi minuutti. Onnistuin seuraamaan ohjelmaa pari kuukautta, kiitos jalkapalloilijapoikani. Juokseminen tuntui epämiellyttävältä.

Samaan aikaan sisäisen urheilijan heräilyn kanssa vanha ystäväni aloitteli maratontrainerkurssia ja pursusi ohjeita juoksusta kiinnostuneille ja vähän kiinnostumattomillekin. Sisäisen urheilijani etsintä vaati juuri silloin hiukan keskusteluapua, ja sitä löytyi trainer-ystävältäni. Juokseminen alkoikin oikeiden ohjeiden myötä kiinnostaa yhä enemmän, vaikka maraton ei ihan ykkösjutulta tunnukaan.

Nyt ollaan siinä pisteessä, että muutama kuukausi on juoksenneltu ja ensimmäinen juoksukisa on edessä. Pienen kulmakuntajuoksun seitsemän kilometriä tutussa maastossa, miten se tuntuukin korkealta kynnykseltä? Haluatko kuulla, miten kisassa käy, miten tähän on tultu ja miten tästä mennään eteenpäin? Tervetuloa seuraamaan blogiani!