Liikkuvuudella spekulointia

Alkukesästä havahduin äkkiä huomaamaan, ettei jalkani hermokipuillut toukokuussa oikeastaan ollenkaan. 

Juuri toukokuussa löysäsin lihaskuntotreenistä ja nelisen viikkoa pelkästään juoksin, kävelin ja venyttelin. Nyt kesäkuun ajan olen taas tehnyt lihastreeniä noin kerran viikossa. Parin ensimmäisen lihastreenikerran jälkeisinä päivinä tajusin, että hermokipu tuntui palanneen. Ensin ajattelin, että  kipuilu johtui lisääntyneestä hyppimisestä. Nyt olen kuitenkin alkanut pohtia, voisiko kipu johtua jonkinlaisesta lihasten jumiutumisesta. Sellaisesta, joka liittyy jotenkin pitempien ja laajempien lihasketjujen toimintaan. Voi olla, että tämä on turhaa hifistelyä, jolle ei ole todellisuuspohjaa. Joskus kuitenkin tuntuu, että kantapään ja säären sivussa kulkeva tibialis posterior -jänteen ongelma aiheuttaa jumittumista myös etureidessä ja lonkan koukistajassa. 

Totesin nimittäin, että tuli minun toukokuussakin hypittyä jonkin verran juoksun yhteydessä, kun aloin tehdä koordinaatioharjoituksia. Hyppiminen ei juuri muuttunut kesäkuussa aloittamieni lihaskuntoharjoitusten yhteydessä. Myös kevättalvella juoksutauon aiheuttaneet vaivat tuntuivat alkaneen jumiin menneestä lonkan koukistajasta. Toisaalta pitkätkään lenkit, jotka minulla nyt ovat 14-15 kilometrisiä, eivät tällä hetkellä aiheuta jalkaan samanlaista hermokipuilua lenkin jälkeisenä päivänä kuin lihastreeni. 

Hermokivun väheneminen voi tietysti olla yhteydessä ihan vain liikuntamäärän eli rasituksen vähenemiseen. Se varmasti selviää pian, luultavasti jo tämän kesäloman aikana. 

Jos taas hermokipu on yhteydessä siihen, että lihastreenissä jumittuvat jotkut tietyt lihakset, pitäisi kai kiinnittää entistä enemmän huomiota siihen, mitä tekee, miten tekee, milloin tekee ja miten kehoansa huoltaa.   

Yleensä kyllä venyttelen muutamaa tuntia juoksun jälkeen melko huolella. Siinä voisin entistä enemmän muistaa ne pohkeet ja lonkan koukistajat. Lisäksi yritän erityisesti juoksun välipäivinä tehdä pari kertaa viikossa noin puolen tunnin venyttelyn, joka sisältää liikkuvuusharjoituksia. Entistä paremmin voisin kiinnittää huomiota siihen, että varmasti teen venyttelyä ja liikkuvuutta tasaisesti ympäri viikon, ja muistan erityisesti lihastreenin, pitkän lenkin ja vk-harjoituksen jälkeiset päivät. Aika helposti tulee vain istuttua netissä silloin, kun pitäisi venytellä. 

Googlettelin hiukan liikkuvuudesta ja sen harjoittelemisesta. Taas Google sai pääni sekaisin. Toisissa linkeissä kerrotaan, että liikkuvuusharjoittelu on hyvin tärkeä osa juoksijan harjoittelua ja auttaa ehkäisemään vammoja. Niinkin arvovaltainen lähde kuin Juoksija-lehti kuitenkin totesi muutaman vuoden takaisessa postauksessa, ettei liikkuvuutta tarvita kestävyysjuoksussa paljoakaan. Mahtaisiko tuo jälkimmäinen olla sarjaa happamia sanoi kettu? Juoksijoiden keskusteluryhmissä moni tuntuu leveilevän venyttelemättömyydellään ja kankeudellaan. Minusta liikkuvuusharjoitukset ovat ihan hauskoja ja tuntuvat hyvältä, vaikka tähän hätään en tieteellistä taustaa niiden järkevyydelle etsinytkään. 

Säännöllinen liikkuvuustreenini on Juoksija-lehden harjoituspäiväkirjasta löytämäni neljän liikkeen sarja, jossa venytellään kylkiä, jalkoja, pakaroita ja heitetään vielä jalat pään yli. Kaikkea tehdään 10 sekuntia kolme kertaa peräkkäin. Hitaasta oppimiskyvystäni huolimatta olen saanut nuo liikkeet hyvin haltuun, ja osaan tehdä ne ainakin hereillä ja levänneenä. Saattaisi olla aika varioida vähän. Olen pitäytynyt konservatiivisesti samoissa liikkeissä jo ihan liian kauan.   

Netti on tietysti pullollaan liikkuvuusharjoitteita. Kaikki eivät ole ihan helppoja. Niitä pitäisi kuitenkin pystyä tekemään koko lailla ulkomuistista, tai muuten ne jäävät tekemättä. Olenkin jo lisännyt omaan repertuaariini yhden juoksukoulussa oppimani liikkeen, jossa seistään toinen jalka edessä ja toinen takana, ja kurkotetaan toisella kädellä ylös ja kierretään toisella kädellä kyljen ympäri. Myös kuntosalicircuitissa olen oppinut hyviä liikkeitä, joista yhden jopa muistan. Siinä kierretään mukavasti yläkroppaa. Liike jatkuu vielä lonkan koukistajien joustoilla kädet pystyssä askelkyykkyasennossa, ja avaa ainakin minulla koukistajia tosi tehokkaasti.

Minun seuraava liikkuvuushaasteeni on tyttären kuoron Ranskanmatka, jolle lähden mukaan. Vaikka pakkaan varmuuden vuoksi lenkkarit ja juoksuvaatteet matkalaukkuun, en kovasti odota lenkkimahdollisuuksia. Tiedossa on paljon lentokoneessa, bussissa ja konserteissa istumista, mutta toivottavasti myös kävelyä. Jumittumisen ehkäisemiseksi minivenyttelyjä ja -liikkuvuustreenejä kannattaisi tehdä aina kun se on sosiaalisesti mahdollista. Ehkä minut löytää jostain puskasta niitä tekemästä. Tai miksei voisi vetää kunnon liikkuvuustreenit vaikka koko porukalle?  

Hyvää juhannusta!

Tänä juhannuksena en pakannut juoksukamoja mukaan parin päivän mökkikeikalle, vaan päätin lepuutella. Ohjelmassa on saunomista ja laiturilla venyttelyä. 

Hyvää juhannusta!

Juoksukoulussa ekalla

Olen nyt nelisen vuotta opetellut juoksua kantapään kautta, koko lailla sananmukaisesti tibialis posterior -jännettäni kuunnellen. Matkan varrella olen hankkinut tietoa netistä, kirjoista ja lehdistä, ja saanut paljon hyviä neuvoja ystäviltä ja ammattilaisiltakin. Juoksukursseja ja juoksukouluja en kuitenkaan ole käynyt. Nyt osui viimein sopivasti kohdalle pienimuotoinen juoksukoulu, johon päätin osallistua. Juoksukoulun mainostettiin sopivan sekä pitempään harrastaneille että aloittelijoille.


Meitä oli juoksukoulussa pieni porukka, joista monella oli liikuntataustaa, mutta ei välttämättä kestävyysjuoksusta. Tai jos olikin, siitä oli kauan aikaa. Olin porukan ainoa, joka oli opetellut pitämään liikunnasta vasta keski-iässä. Silti olin kestävyysjuoksussa kokeneimpia osallistujia. Se oli aika mielenkiintoinen tunne.


Pystyin osallistumaan juoksukoulun kolmesta kerrasta vain kahdelle. Ensimmäisellä kerralla käytiin läpi juoksun teoriaa, josta suurin osa oli minulle tuttua asiaa. Luento oli kuitenkin hyvä, ja käsitteli asioita monesta eri näkökulmasta. Erityisen hyvä oli, että asioita, joista on olemassa monta eri mielipidettä, pohdittiin eri puolilta. Luennon lisäksi opettelimme joitakin lihaskuntoliikkeitä.


Tuolta ensimmäiseltä kerralta minulle parasta antia olikin paperi, jossa oli joitakin minulle uusia liikkeitä lihaskunnon treenaukseen lajinomaisesti. Ensinnäkin rakastan listoja ja ohjelmia ja toisekseen on hirveän hyvä, että asiat ovat paperilla, josta niitä voi itse lukea ja muistella. Minulle oli uusi asia, etten olekaan ainoa, jonka on vaikea muistaa kerran näytettyjä liikkeitä. Ohjaajamme oli sitä mieltä, että on hyvinkin yleistä, että ihmisten on vaikea oppia uusia liikkeitä ensimmäisellä kerralla. Olen itse luullut oman muistamisvaikeuteni johtuvan lähinnä siitä, etten ole lapsuudesta asti treenannut hermojani ja lihaksiani liikkumaan. Tieto oli omalla tavallaan lohduttava.


Tuolta ensimmäiseltä kerralta luulin aluksi saaneeni irti melko vähän. Mutta ehkä onkin oikeastaan aika paljon, että sain hiukan uutta kipinää lihastreeniin. Olen ollut vallan tauolla siitä jo toista kuukautta, lukuun ottamatta Veteraanijuoksijan vinkkaamien koordinaatioharjoitusten sisältämää lihastreeniä. Nyt tein juoksukoulun jälkeisellä viikolla pitkästä aikaa oman lihastreenin juoksukoulun ohjeilla. Ehkäpä teen sen toistekin. Lisäksi olen yrittänyt erityisesti muistaa pohkeiden venyttelyn. Juoksukoulun ohjaaja nimittäin piti pohjevenytyksiä ehdottomana miniminä juoksun jälkeen. Minä en ollut muka koskaan kuullut sellaista, vaikka kyllähän oma fysioterapeuttinikin kehotti keskittymään pohkeisiin. Minusta pohkeiden venyttely on jotenkin hankalaa ja tylsää. Nyt kuitenkin uskon, että ne pitää venytellä ensin ja mielellään usein.  


Toinen juoksukoulukerta oli minulla kaksi viikkoa ensimmäisen jälkeen, sillä olin väliin jäävällä kerralla työmatkalla. Poissaolo ei erityisesti haitannut, koska juoksukoulun aiheena oli juoksutekniikka ja koordinaatioharjoitukset, joista olin juuri kuukautta aiemmin saanut yksityisopetusta Veteraanijuoksijalta. 


Koordinaatioharjoitusten kertaus ei ollut minulle ollenkaan pahitteeksi. Jotkut niistä olivat myös hiukan erilaisia kuin Veteraanijuoksijan opettamat, vaikka suurin osa olikin ihan samoja. Teimme myös harjoituksen, jossa ohjaajamme näytti erilaisia virheitä juoksutyyleissä, ja meidän piti tunnistaa ne. Voin kertoa, ettei se ollut helppoa. Monella kerralla en uskaltanut yrittää arvata mitään, ja tunnistaminen tuntui olevan monelle muullekin yhtä vaikeaa. Kerran kuitenkin tunnistin ohjaajan virheen mielestäni ihan selvästi: hän juoksi liian pitkällä askeleella. Tai kunpa olisinkin tunnistanut - sillä kertaa hän kuulemma juoksi ihan virheettömästi.


Teimme myös yhden loikkaharjoituksen, juoksuloikan. Siitä en saanut kiinni ollenkaan. Pyysin ohjaajaa näyttämään toisenkin kerran, mutta ei auttanut. Pitänee ehkä ottaa se haasteena, yrittää katsoa netistä mallia ja harjoitella. 


Lopuksi ohjaaja otti juoksustamme videokuvaa. Omalla videollani näkyi hiukan erilaisia ongelmia kuin Veteraanijuoksijan taannoin bongaamat. Uskon, että Veteraanijuoksijan syyni oli tarkempi kuin tämä useamman juoksijan pikakatsaus. Silti on hyvä kiinnittää huomiota myös sellaisiin asioihin, jotka näyttivät ensisilmäyksellä olevan kunnossa. Ensimmäisellä juoksukoulun jälkeisellä lenkillä pohdinkin taas käsiä ja polvien nousua, ja olin melko varma, etten ainakaan itse olisi huomannut niissä mitään ongelmaa, jos olisin katsonut ulkopuolelta. Väitän nimittäin, että jopa minä osaan välillä tunnistaa räikeitä tekniikkavirheitä.    

Yksin vai yhdessä?

Yksi mielenkiintoisimmista juoksukoulun anneista oli se, että pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni juoksemaan jonkun toisen kanssa. Verryttelyhölkkämme mennen tullen oli hidasta ja rauhallista, ja vauhti sopi minulle hyvin. Olen jännittänyt aika paljon toisten kanssa juoksemista. Eniten pelkään selvästikin sitä, etten pysy mukana. En tiedä, miten löytäisin sopivanvauhtista juoksuseuraa, enkä ole sellaista viitsinyt etsiä.

Seuraavana päivänä juoksukoulun jälkeen jalka oli pitkästä aikaa kipeä. Kun en ole muutamaan viikkoon tehnyt ohjatun kuntosalitreenin lämmittelypomppuja ja hydrobicin hypähtelyjä, on jalkani ollut kohtuullisen hyvässä kunnossa. Juoksutreenin jälkeen se on kyllä tuntunut olevan olemassa, mutta hermokipuilu on ollut muutaman viikon poissa. Juoksukoulun puolentoista tunnin hyppimisen jälkeen jalka hermokipuili. Sääri ja jänteen ympärystä kihelmöi. Hermokipu saattoi olla yhteydessä myös kaksi päivää aiemmin tekemääni lihastreeniin, joka ehkä jumitti lihaksia, vaikkei siihen kuulunutkaan hyppimistä.

Kehonhuolto on siis ensiarvoisen tärkeää. Opin juoksukoulussa myös pari lihasketjujen liikkuvuusliikettä. Tai toista en kyllä enää muista. Siitä toisesta en ole ihan varma, kumman jalan piti olla edessä ja kumman takana. Mutta aina näistä ohjatuista treeneistä jotain jää mieleen.

Urheilua kongressissa

Muistaakseni olen jo ainakin kahdesti ottanut kongressimatkalle juoksukamat mukaan hyvänä aikomuksena käydä lenkillä jossain sopivassa välissä. Molemmilla kerroilla homma on mennyt jotenkin mönkään. Odensessa marraskuussa 2015 unohtui juoksutakki. Aberdeenissa heinäkuussa 2016 kävelin niin paljon, etteivät jalat olisi kestäneet enää lisäksi juoksua. 

Tieteellisissä kongresseissa juoksuharrastajien on kuulemma tapana tehdä jopa juoksutreffejä aamuseitsemäksi tai vähintään käydä lenkillä yksin tutustumassa ympäristöön. Tällä kertaa päätin, että nyt minun pitää päästä juoksemaan kongressimatkalla.

Todistettavasti Kuopiossa:
Puijon torni näkyy.

Tiedossa olikin pehmeä lasku tähän minulle uuteen toimintaan. Alani pohjoismainen kongressi järjestettiin nimittäin Kuopiossa, jossa olen asunut yhteensä 14 vuotta. En kyllä siihen aikaan juossut, mutta kulmat ovat kuitenkin läpikotaisin tuttuja. 

Ensimmäisenä kongressiaamuna lähdin lenkille ennen seitsemää. Ihme kyllä minulla oli kaikki lenkkivaatteet mukana.

Polku Vänärillä.

Suuntasin lenkkini Väinölänniemelle. Arvelin, ettei siellä ole kovin pitkää lenkkipolkua, mutta tarkoitus olikin vain hiukan jaloitella. Hölköttelin pitkin nientä kiertävää neulaspolkua. Sellaiset joustavat polut ovat suosikkimaastojani. 

Päätin jättää siltä viikolta väliin vetotreenin, koska en halunnut tuhlata kauniita Väinölänniemen maisemia puuskuttamalla sivuilleni vilkuilematta. Tein kuitenkin muutamia koordinaatioharjoituksia matkan varrella. 

Saksijuoksuharjoitusta tehdessäni tuli vastaan yksi kongressikaveri. Näköjään yhteislenkkiin kongressiporukalla olisi ollut aihetta, vaikka se jäikin tällä kertaa väliin.

Väinölänniemen kierrettyäni poikkesin Rönön saarelle, jossa hölkkäsin pienen kierroksen kadunvartta pitkin. Rönöhän oli ainakin ennen Kuopion kallein asuntoalue, jossa sai omakotitalon järven rannalta keskellä kaupunkia. Liekö Saaristokaupunki jo ajanut hinnoissa edelle? 

Vilpoinen Kallavesi.

Rönön jälkeen tipsutin Vänärin rantaa uimapaikan ohi, ja silloin sain kuningasajatuksen: kun nyt en tullut järkänneeksi tämän laajempia juoksutreffejä, voisin kuitenkin järjestää seuraavaksi aamuksi uimatreffit. 

Heti lenkiltä hotellille palattuani laitoin kongressin Facebook-ryhmään ilmoituksen, että lähtisin uimaan seuraavana aamuna klo 7.15 hotellin aulasta ja haluaisin seuraa. 

Postaukseen ei liiemmin kertynyt tykkäyksiä. Ja minä kun olisin tarjonnut kansainvälisille vieraille ohjelmasta puuttuvan saunomisen sijaan mukavan suomalaisen elämyksen, uinnin kylmässä vedessä. Taktisesti en kertonut viestissäni, että Kallaveden lämpötilaksi oli edellisenä päivänä mitattu 10,5 astetta. Iltapäivällä islantilainen kollegani kuitenkin tarttui haasteeseen, tykkäsi postauksesta, ja ilmoitti ehdottomasti lähtevänsä mukaan. 

Toinen kongressiaamu oli aurinkoinen, mutta varjossa oli vielä viileää. Kävelimme Väinölänniemen uimarannalle. Islantilainen ystäväni olikin tottunut kylmässä vedessä uija: hän kertoi kerran esiintyneensä amerikkalaiselle kuvausryhmälle islantilaisessa jääjärvessä. Kallaveden 10,5 astetta ei siis ollut lämpötila eikä mikään.

Pulahdus vilpoiseen Kallaveteen sai veren kiertämään. Pulahdimme toisenkin kerran ennen kuin olimme valmiita palaamaan hotellille virkeinä ja nälkäisinä. Minusta urheilun yhdistäminen tieteelliseen kongressiin on hyvä ajatus. Mitähän hauskaa keksisi seuraavalla kerralla?   





  

Samassa kirkkoveneessä

Tämän verran ehdin kuvata venettä,
jolla soudimme. Loppuaika piti
keskittyä soutamiseen.

"Mitä lintuja tuolla on?" Kysyi autokoulun opettaja, kun aikoinaan ajokorttia ajaessani kurvasin kaupungin ainoaa yksisuuntaista pitkin linja-autoaseman ohi. Onneksi tiesin, että linja-autoaseman luona lentelee aina naakkoja. Enhän muuten olisi keskittymiseltäni pystynyt tarkkailemaan sekä liikennettä, auton hallintalaitteita, että lintuja. Nyt oli vähän samanlainen olo, kun kirkkoveneemme perämies esitelmöi lähiluodolla näkyvistä merimetsoista. Minä keskityin vain tarkkailemaan etummaisen airon lapaa. 

Kuluneella viikolla pääsimme työkaverin järjestämänä kokeilemaan kirkkovenesoutua Espoon soutajien vieraina. Meitä oli lopulta vain neljä innokasta aloittelijaa soutua harrastavan työkaverimme lisäksi. En tiedä, oliko joukkomme harventunut epävakaisen sään takia. Jo matkalla bussin ikkunasta näkyvät vaahtopäät huolestuttivat minua, vaikka aurinko vielä siinä vaiheessa paistoikin.

Perillä Espoon soutajien rannassa jouduimme hetken odottelemaan lisävahvistusta yhdistyksen jäsenistä. Onneksi heitä saapui paikalle seitsemän, koska ilman heitä emme olisi päässeet merelle. 

Vaikka oli aika epävakaista ja tuulista, ja sadekuuronkin saimme niskaamme ennen lähtöä, soutuseuran jäsenet vain naureskelivat pelastusliiveille. Niiden käyttö esiteltiin meille lähinnä vitsinä. Oli ihan lähellä, että meille aloittelijoille olisi annettu sellaiset, mutta ei sentään. 

Soutajat saivat veneen näppärästi vesille, ja sen jälkeen haeskelimme hetken istumapaikkoja. Painoa ei kysytty, mutta kuulemma olisi hyvä, että aloittelijan kanssa soutaisi joku kokeneempi. Se ei kyllä kaikkien aloittelijoiden kohdalla toteutunut, mutta minä sentään sain viereen soutua harrastavan työkaverini. Minulle osoitettiin airo, jonka sain ihan itse keinotelluksi oikein päin hankaimeen. Jalat piti kiinnittää remmeillä kiinni veneeseen. Sitä hirvittelin vielä monta kertaa soutumatkan aikana, vaikka veneen kaatuminen olikin hyvin epätodennäköistä. 

Sain ihan pienen opastuksen vieruskaveriltani siitä, miten jalat liikkuvat ja käsillä vedetään, ja sitten pitikin yrittää soutaa. Ensimmäinen yritys tuntui aika epätoivoiselta, kun aironi ei liikkunutkaan samaa tahtia toisten airojen kanssa. Olin luullut kirkkovenesoutua aika paljon helpommaksi. Onneksi perämies huomasi nopeasti, että me aloittelijat tarvitsimme hiukan opastusta myös oikean rytmin löytämisessä. Vihje, että kannattaa seurata, milloin veneen etummaisen soutajan aironlapa laskeutuu veteen, ja pieni pätkä tahdin laskemista helpotti soutamisen idean ymmärtämistä. Meitä opastettiin myös siinä, ettei airo saa painua liian syvään, eikä toisaalta nousta liian korkealle.   

Soudimme ensin Hanasaaren luo ja käännyimme takaisin ennen kuin merenkäynti muuttui kovemmaksi. Sitten suuntasimme soutamaan Seurasaaren ympäri. Minä istuin ja soudin katse liimaantuneena etummaisen airon lapaan, koska oikeassa tahdissa pysyminen vaati yllättävän paljon keskittymistä. Maisemista ja lintujen tarkkailusta en totta totisesti ehtinyt nauttia. 

Kaikkiaan soudimme vähän yli 12 km. Reissu kesti tunnin ja kaksikymmentä minuuttia, ja välillä pidimme kaksi ihan pientä lepotaukoa. Ennen lähtöä kyselin vieruskaverilta, missä lihaksissa soutu eniten tuntuisi. Jo ensimmäisten kilometrien aikana minulle selvisi, että kyse on takareisistä. Soutu on kuulemma 75-prosenttisesti jalkatyötä, ja vain hyvin vähän tehdään käsillä.  

Viimeisten kilometrien aikana taivas alkoi tummua ja tuuli yltyi. Hetken päästä tuli sekä vettä että rakeita, ja saimme soutaa aika reippaasti hiukan möykkyiseksi muuttuneella merellä. Kastuimmekin jonkin verran, mutta takin alle varaamani villapaita piti minut lämpimänä. En ollut uskonut ennakko-ohjetta, jonka mukaan soudussa pärjää samanlaisella ohuella paidalla ja takilla kuin juoksussa. Eikä oikeasti tällä kertaa olisi pärjännytkään. Vaikka yhdessä vaiheessa auringon paistaessa oli melko lämmin, ei ohut villapaita välikerroksessa ollut ollenkaan liikaa.    

Loppujen lopuksi pääsimme rantaan ehjin nahoin ja hyvillä mielin. Sen verran soutu kuitenkin oli rasittanut, etten saanut nostettua airoani omin voimin pois hankaimesta. Ja niissä takareisissä tuntui, kuin olisi tehnyt kyykkyjä tunnin ja kaksikymmentä minuuttia. Kuten periaatteessa olin tehnytkin. Hiukan avustettuna pääsin kuitenkin suht' koht' pystyasennossa veneestä laiturille ja pystyin kuin pystyinkin edelleen kävelemään.  

Kaikkiaan saldo jäi positiiviseksi. Vaikka soutaminen olikin ensikertalaiselle sekä fyysisesti rankkaa että keskittymistä vaativaa, koin, että taas tuli ylitettyä rajoja ja venytettyä mukavuusaluetta. Sellainen virkistää aina aivoja. 

Jälkeenpäin pohdin, miksi soutaminen tuntui juuri minusta niin vaikealta. Johtuiko se kenties iästä, ja siitä, että 45-vuotias on liian vanha oppimaan uusia temppuja? Vai siitä, että en kerta kaikkiaan ole urheilija, vaan kaikki liikunnallinen on minulle monimutkaista ja vaikeaa? Loppujen lopuksi tulin kuitenkin siihen tulokseen, että mahdollisesti näiden lisäksi yksi pääsyyllisistä on heikko rytmitajuni. En oikein osaa esimerkiksi tanssia tai taputtaa tahdissa. Niinpä aironkin nostelu rytmissä vaati minulta suuria ponnistuksia. 

Meri oli vielä alkuillasta rauhallinen.

Seuraavana päivänä takareisissä tuntui, muttei ehkä niin paljoa kuin odotin. Taktisesti olin kotimatkalla kävellyt kaksi viimeistä kilometriä, kun olisin joutunut vaihtamaan bussia. Se varmaan palautti mukavasti heti tuoreeltaan soudun jälkeen. Seuraavan päivän iltana jalat tuntuivat lenkille lähtiessä sen verran jäykiltä, että jätin koordinaatioharjoitukset suosiolla väliin. Ihan hyvä kuitenkin oli, että lenkki tuli tehdyksi. Sitä seuraavana päivänä ei tuntunut enää juuri missään. 

Ehkä pitäisi kokeilla soutua joskus uudestaan. Sulkavallakin lyhin matka on kuulemma vain kaksikymmentä kilometriä. Eihän se minun soututahdillani olisi kuin vajaa tunti lisää kyykkyjä. Vai olisiko parempi tavoite opetella tarkkailemaan niitä lintuja ja soutamaan yhtä aikaa?