Penkkiurheilijaksi?

En ole koskaan erityisemmin ollut kiinnostunut penkkiurheilusta, koska urheilu muutenkaan ei ole minua kiinnostanut. No, tietysti 80-luvulla kaikki katsoivat televisiosta olympialaisia, ja olihan se melko innostavaa, kun talviolympialaisissa vielä tuli mitaleja. Tosiaan, vielä aivan 90-luvun alussa kävimme tyttöporukalla katsomassa mäkihyppykisoja. Silloin siellä tosin piti olla mellakka-aidat ja järjestysmiehet Toni Niemisen suojelemiseksi nuorilta naisilta. Mutta nyt ei pitkään aikaan ole tullut mieleenkään seurata urheilua sen kummemmin.

Oikeastaan ensimmäisen kerran pariin kymmeneen vuoteen penkkiurheilu avautui minulle, kun pojallani alkoi olla jalkapallopelejä. Mediassa vanhemmat on syyllistetty sen verran hyvin lastensa pelien ja kilpailujen katsomisen laiminlyönnistä, että olen yrittänyt pitää huolen säännöllisestä jalkapallokentän reunalla päivystämisestä.

Täytyy sanoa, että juniorijalkapallon seuraaminen on suorastaan avannut uusia uria aivoihin. Sehän on oikeastaan mielenkiintoista. Mitä väliä sillä on, etten vieläkään osaa tunnistaa paitsiota tai missaan puolet maaleista? Pelit ovat kuitenkin välillä niin jännittäviä, että unohdan hengittää. Yksi lempipuuhistani aurinkoisella kesäsäällä onkin seistä kentän laidassa kannustamassa poikia.

Aikuisten jalkapallo-ottelussa olen muistaakseni ollut vain kerran. Olisin ehkä mennyt useamminkin, jos ottelussa ei olisi kiroiltu niin kamalasti. Poikani tosin ehdotti, että kannattaa mennä seuraamaan peliä isommalla kentällä: silloin kiroilu ei kuulu katsomoon.

Viime kuukausina olen tietystikin pohtinut, pitäisikö juoksukilpailuja myös katsoa? Mitä näkemistä niissä olisi? Oppisiko niistä jotain? Tällä hetkellä vilkuilen kyllä vaivihkaa kateellisena jokaista vastaantulevaa juoksijaa. Itse juoksun katseleminen tuntuu kuitenkin melkein liiankin harmittavalta, kun ei itse pysty juoksemaan.

Äskettäin seurailin toisella silmällä keihäänheittoa televisiosta: siellä oli mukana keihäänheittäjä, joka liittyi etäisesti työkuvioihini ja oli tutun tuttu. Minulle näköjään penkkiurheilussakin pitää olla jonkinlainen sosiaalinen ulottuvuus. Eipä silti, keihäänheitosta puheen ollen, Antti Ruuskanen saa minut aina liimautumaan ruudun ääreen. Tosin ei silloin, kun hän heittää, vaan silloin kun häntä haastatellaan. Toinen penkkiurheilussa minua viehättävä asia on siis selvästikin verbaaliakrobatia.

Edelleenkään en kuitenkaan aktiivisesti seuraa urheilua televisiosta. Eräs ilmiö on kuitenkin saanut minut pohtimaan, kannattaisiko sittenkin seurata. Nimittäin kun meillä katsotaan urheilua televisiosta, kanimme yleensä asettuvat mukavaan asentoon ja ryhtyvät katselemaan televisiota katselevia ihmisiä. Ehkä kaneilta voisi oppia jotain? Jotain mielenkiintoistahan ne penkkiurheilun seuraamisessa näkevät, kun penkkiurheilun katselu niitä kiinnostaa. Voisiko maailmanvalloitukseen kykenevä eläinlaji olla väärässä?