Terapiassa

Kävin fysioterapeutilla. Diagnoosi oli selkeä ja hoito yksinkertainen. En osaa kävellä. Minun pitää opetella seisomaan ja kävelemään.

Sinänsä tuo ei ollut mitään uutta. Mieheni on sanonut jo 21 vuotta, että kävelen oudosti. Ovatpa jotkut muutkin huomanneet saman, vaikka harvalla on ollut kanttia siitä mainita. Tähän ikään olen kuitenkin päässyt ilman, että on pitänyt opetella uudestaan kävelemään.

Jalkaani tutkinut työterveyslääkäri kehotti minua varaamaan ajan fysioterapeutille, joka pystyy tekemään jalkateräanalyysin. Sellainen löytyi onneksi oman työterveysfirman fysioterapiaosastolta vain puolen kilometrin päästä kotoa.

Fysioterapeutti oli superrauhallinen ja ystävällinen, mutta antoi tiukkoja ja täsmällisiä ohjeita. ”Katse piti olla täälläpäin”, ”Älä kyykisty niin mahdottoman nopeasti”, ”Varpaat eteenpäin”. Hän tutki jalkani erittäin huolellisesti ja otti pikkutarkan anamneesin vaivan syistä. Lopulta hän selitti, että jalan sisäsyrjän jänne kipuilee, koska isovarpaani tyvinivel ei ota lattiaan kävellessä ja juostessa.

Isovarpaan tyvinivelen maakontaktia oikeassa jalassa pitää alkaa nyt treenata. Jos ymmärsin oikein, fysioterapeutti ilmoitti, että ensin opetellaan oikeaa asentoa yksinkertaisella liikkeellä istuen ja vasta myöhemmin siirrytään seisomisen ja kävelemisen harjoitteluun.

Sain kotiläksyksi ensimmäisen harjoitteen. Isovarpaan tyvinivel saadaan ottamaan maahan, kun isovarvasta nostetaan ylöspäin ilman, että muut varpaat nousevat maasta. Tätä tehdään istuen kolmesti päivässä 20–25 nostoa kerrallaan. Vielä en siis ollenkaan kävele, ja juokseminen on täysin kielletty. Pyöräilyä ja uintia saan kokeilla korvaavana harjoitteluna. Seuraavan fysioterapia-ajan sain kahden viikon päähän. Odotan jännityksellä, joko silloin pääsisin harjoittelemaan kävelemistä.

Nyt muutaman päivän isovarvastreenin jälkeen huomaan, että olen urheilullisesti todella lahjakas. Isovarpaani nousee maasta kuin ei mitään, ja muut varpaat pysyvät rentoina maassa. Tätä menoa pudotan juoksuennätysajastani vähintään kolmanneksen kevääseen mennessä. Kantapään kipuilukin tuntuu jossain määrin hellittäneen.

Hoitotiimi kasvaa

Varasin viimein uuden lääkäriajan jalkavaivani takia. Alkoi tuntua, ettei jalka salli enää juuri minkäänlaista liikuntaa, vaan kipeytyy jokaisesta pienestäkin yrityksestä. Lisäksi jalka alkoi kipeytyä iltaa kohti jo ihan tavallisenakin työpäivänä, jolloin kävelen vain alakerran ruokalaan ja takaisin kahdesti päivässä. Lopulta vakituisen työterveyslääkärin aikaa odotellessa toinenkin jalka alkoi oireilla, selkä meni jumiin ja vanha rintarankavaiva alkoi ilmoitella itsestään.

Oli siis viimein onni päästä lääkärille, joka kuunteli tarkasti ja selvästikin halusi auttaa. Lääkäri epäili, ettei kyse ole luulotaudista, vaikka välillä sellainenkin ajatus on tullut mieleen. Otettiin röntgenkuvat, joiden tuloksia piti odottaa seuraavaan päivään.

Röntgenkuvissapa ei kuitenkaan näkynytkään mitään. Lääkäri määräsi pyynnöstäni lisää tulehduskipulääkettä ja kehotti varaamaan ajan alaraajoihin erikoistuneelle fysioterapeutille.

Vähän minua ihmetytti, kun rasitusmurtumaa ei täysin luotettavasti suljettu pois. Kas, kun ne näkyvät röntgenkuvissa aikaisintaan kahden viikon kuluttua murtumasta, ja saattaa kestää kolme kuukauttakin, ennen kuin niistä saa röntgenkuvan. Minulla vauriosta oli kuvaa ottaessa vajaat kuusi viikkoa. Magneettikuvalla olisi saatettu saada aikaan jonkinlainen diagnoosi.

Varasin kuitenkin ajan fysioterapeutille, ja viisi päivää ennen tuota aikaa oireet tuntuivat pikkuhiljaa hellittävän. Pystyin hiukan liikuskelemaan kävellen, ajamaan autolla ja tekemään kotitöitä ilman, että olin illalla aivan rampa. Neljän hyvin menneen päivän jälkeen jalka kuitenkin taas kipeytyi viidentenä, ja olin enemmän kuin valmis fysioterapiaan.

Edellisessä postauksessani siteeraamani Antti Ruuskasen kommentti alkoi käydä toteen: ”On niin hyvä tiimi ympärillä, hieroja, lääkäri ja fysioterapeutti, että niistä [vastoinkäymisistä] toivutaan ja vältetään sudenkuopat.”

Sisäinen huippu-urheilija

Tajusin taannoin, etten ole aivan yksin sisäisen urheilijani kanssa. Siellähän ne huippu-urheilijat mediassa painivat saman asian parissa. Erityisesti silloin, kun menee huonosti, sisäinen urheilija on kateissa tai aiheuttaa ikäviä tunteita.

”Ensimmäinen tunne on pettymys.” Matti Saukko, pesäpalloilija

”Se oli niin hullua aikaa, että en pystynyt rauhoittumaan ollenkaan.” Richard Kilty, pikajuoksija

”Jännitti tosi paljon muiden tyttöjen kanssa.” Hanna-Maria Seppälä, uimari

”Vaikea sanoa mikä - jos kroppa ei jaksanut vai pää hajosi.” Sandra Eriksson, estejuoksija

 Sisäinen urheilija voi olla myös tiiviisti menossa mukana ja urheilijan omassa hallinnassa.

Pekkala kertoo, että ajajana hänen vahvuuksiaan ovat keskittyminen ja vahvat hermot. Kilpailutilanteet vaativat kylmää päätä. ”Huomaan, että pojat alkavat usein hermostua ja ajolinjat heittelevät. He käyvät nurtsilla.”

Formula Ford -kuljettaja Netta Pekkala 15 v.

 ”Etunamme on, että meillä on tällä hetkellä parempi itseluottamus ja draivi jengissä.” Erfan Zeneli, jalkapalloilija

”En tule enää puremaan ketään.” Luis Suarez, jalkapalloilija

Menestyksenkin huumassa voi sisäinen urheilija herkistyä.

”Vähän tuli paha mieli, kun vein melkein kaikki pokaalit.” Eila Mikola, 80-vuotias moukarimummo

Tärkeintä on kuitenkin pitää sisäinen urheilija positiivisella mielellä vastoinkäymisistä huolimatta.

”Oma halukkuus menestyä ja kahtoo etteenpäin, vaikka on vastoinkäymisiä. Minä oon huomannu että ne kuuluu huippu-urheiluun. On niin hyvä tiimi ympärillä, hieroja, lääkäri ja fysioterapeutti, että niistä toivutaan ja vältetään sudenkuopat.” Antti Ruuskanen, keihäänheittäjä

 

Tekstit on lainattu Yle Urheilun nettisivuilta

Penkkiurheilijaksi?

En ole koskaan erityisemmin ollut kiinnostunut penkkiurheilusta, koska urheilu muutenkaan ei ole minua kiinnostanut. No, tietysti 80-luvulla kaikki katsoivat televisiosta olympialaisia, ja olihan se melko innostavaa, kun talviolympialaisissa vielä tuli mitaleja. Tosiaan, vielä aivan 90-luvun alussa kävimme tyttöporukalla katsomassa mäkihyppykisoja. Silloin siellä tosin piti olla mellakka-aidat ja järjestysmiehet Toni Niemisen suojelemiseksi nuorilta naisilta. Mutta nyt ei pitkään aikaan ole tullut mieleenkään seurata urheilua sen kummemmin.

Oikeastaan ensimmäisen kerran pariin kymmeneen vuoteen penkkiurheilu avautui minulle, kun pojallani alkoi olla jalkapallopelejä. Mediassa vanhemmat on syyllistetty sen verran hyvin lastensa pelien ja kilpailujen katsomisen laiminlyönnistä, että olen yrittänyt pitää huolen säännöllisestä jalkapallokentän reunalla päivystämisestä.

Täytyy sanoa, että juniorijalkapallon seuraaminen on suorastaan avannut uusia uria aivoihin. Sehän on oikeastaan mielenkiintoista. Mitä väliä sillä on, etten vieläkään osaa tunnistaa paitsiota tai missaan puolet maaleista? Pelit ovat kuitenkin välillä niin jännittäviä, että unohdan hengittää. Yksi lempipuuhistani aurinkoisella kesäsäällä onkin seistä kentän laidassa kannustamassa poikia.

Aikuisten jalkapallo-ottelussa olen muistaakseni ollut vain kerran. Olisin ehkä mennyt useamminkin, jos ottelussa ei olisi kiroiltu niin kamalasti. Poikani tosin ehdotti, että kannattaa mennä seuraamaan peliä isommalla kentällä: silloin kiroilu ei kuulu katsomoon.

Viime kuukausina olen tietystikin pohtinut, pitäisikö juoksukilpailuja myös katsoa? Mitä näkemistä niissä olisi? Oppisiko niistä jotain? Tällä hetkellä vilkuilen kyllä vaivihkaa kateellisena jokaista vastaantulevaa juoksijaa. Itse juoksun katseleminen tuntuu kuitenkin melkein liiankin harmittavalta, kun ei itse pysty juoksemaan.

Äskettäin seurailin toisella silmällä keihäänheittoa televisiosta: siellä oli mukana keihäänheittäjä, joka liittyi etäisesti työkuvioihini ja oli tutun tuttu. Minulle näköjään penkkiurheilussakin pitää olla jonkinlainen sosiaalinen ulottuvuus. Eipä silti, keihäänheitosta puheen ollen, Antti Ruuskanen saa minut aina liimautumaan ruudun ääreen. Tosin ei silloin, kun hän heittää, vaan silloin kun häntä haastatellaan. Toinen penkkiurheilussa minua viehättävä asia on siis selvästikin verbaaliakrobatia.

Edelleenkään en kuitenkaan aktiivisesti seuraa urheilua televisiosta. Eräs ilmiö on kuitenkin saanut minut pohtimaan, kannattaisiko sittenkin seurata. Nimittäin kun meillä katsotaan urheilua televisiosta, kanimme yleensä asettuvat mukavaan asentoon ja ryhtyvät katselemaan televisiota katselevia ihmisiä. Ehkä kaneilta voisi oppia jotain? Jotain mielenkiintoistahan ne penkkiurheilun seuraamisessa näkevät, kun penkkiurheilun katselu niitä kiinnostaa. Voisiko maailmanvalloitukseen kykenevä eläinlaji olla väärässä?

Harjoittelun korvikkeita*

Koko juoksutauon ajan on takaraivossa kolkuttanut ohje, että niin sanottua korvaavaa harjoittelua pitää harrastaa, jos ei voi juosta. Kukahan on keksinyt niinkin tyhmän nimityksen kuin korvaava harjoittelu? Voisiko mikään korvata juoksemista?

Kilttinä tyttönä olen kuitenkin kokeillut kaikenlaista. Aika paljon olen joutunut pohdiskelemaan, mikä tuntuu hyvältä ja mikä ei. Harmillisesti vain huonolta tuntuvan treenin huomaa yleensä vasta jälkeenpäin.

Ihan alkupäivinä jalan kipeytymisen jälkeen huomasin, että pyöräillessä jalkaan sattuu vähemmän kuin kävellessä. Niinpä kokeilin hikiliikuntaa polkupyörällä jo vajaan viikon kuluttua. Virhe. Jalka kipeytyi. Reilua kahta viikkoa myöhemmin työt alkoivat, ja ensimmäisellä työviikolla pääsin jo hiukan työmatkapyöräilyn makuun, eli pyöräilin kahtena päivänä. Sen jalka tuntui vielä kestävän.

Arkista kävelemistä paikasta toiseen olen harrastanut alusta asti. Välillä se on tuntunut niin mukavalta, että uskaltauduin viime torstaina oikein urheiluvaatteet päällä kävelylenkille, vaikkakin varovaiselle. Siitäkös jalka kipeytyi, ja palasin taas kiltisti tulehduskipulääkekuurille, kylmäpakkauksen käyttöön ja melkein täydelliseen lepoon. Kävelylenkkiä ennen olin pyöräillyt kahtena päivänä yhteensä 30 kilometriä, millä saattoi olla osuutta asiaan.

Nyt on ollut ihan hyvä uida luonnonvesissä. Uimista tai vesijuoksua onkin melkein jokainen vastaantulija minulle suositellut. Uidessa jalka kuitenkin välittömästi muistuttelee olemassaolostaan. En ole ihan varma, onko uintikaan hyvä laji, mutta voi olla, että tämänkertaisen kipuilun rauhoituttua kokeilen sitä ensimmäisenä. 

Kuntosali ja muukin lihaskuntotreeni olisi tietysti hyväksi, vaikka huonosti sekin juoksemista korvaa. Töiden alkaminen toi onneksi taas ulottuvilleni työpaikan mainion kuntosalin. Mieheni myös muistutteli, ettei minun nyt oikeastaan tarvitse varoa muita jalkalihaksia kuin ihan niitä alimpia. Treenattavaa kyllä riittää ilman, että akillesjänteitä tarvitsee rasittaa. Höh, olisin mieluusti tehnyt pelkkiä hauiskääntöjä.

Sain kuitenkin itseni kuntosalille, ja koin yllätyksen: salillakin voi saada endorfiinipöllyt. Eikä lihaskuntoni ollenkaan vielä tuntunut romahtaneen. Voisiko tosiaan sisäinen urheilija löytyä muistakin lajeista kuin juoksemisesta?

PS. Olen mielestäni jo aika lahjakkaasti pitänyt juoksublogia pian kuukauden kirjoittamalla juoksemattomuudesta. Tauko voisi ehkä tässäkin olla paikallaan, mutta kun aiheita tuntuu pulpahtelevan mieleen, niin onko sitä kaikista elämän hauskuuksista pakko luopua? Juoksutauko ja kipuileva jalka harmittaa ilmankin. Onneksi en ole depressiivisyyteen taipuvainen.  

* Kielitoimiston sanakirja: Korvike = esine t. asia, joka korvaa jnk alkuperäisen t. paremman, tällaisen asemesta käytettävä esine t. asia, vastike.

Elämä vailla juoksua

Kun yhden kerran elämässäni olen löytänyt urheilulajin, joka on sekä sopiva että mukava, tuntuu hirvittävän epäreilulta, etten voi sitä nyt typerän itsehankitun jalkavaivan vuoksi harrastaa.

No okei, ehkä liioittelin hieman. Ei tämä ihan ensimmäinen kerta ole, kun innostun urheilusta. Ala-asteen neljännellä luokalla nimittäin innostuin aika paljon jalkapallosta. Pelasimme sitä kyläkoulussamme yhdessä poikien kanssa kaiket välitunnit lumien tuloon saakka ja minulla oli edessä lupaava maalivahdin ura. On melko varmaa, että pesäpallomaalivahdin kokemuksellani kolmevuotiaana oli osuutta asiaan. Muistan, että kevättalvella tuli mahtavat monta viikkoa kestäneet hankikantoiset, ja pääsimme pelaamaan hangella. Ja lumien sulettua pelasimme taas lisää.

Hiihtäminen oli vielä ala-asteella tavallista talvipuuhaa. Oli ihan selvää, että kouluunkin hiihdettiin järven jäätä pitkin ainakin silloin, kun liikunnassa oli hiihtoa. Hiihtokilpailut olivat kyllä hiukan ikäviä, kun meidän seitsemän tytön luokallamme sijoitukset pystyi tietämään ennalta. Olin aina neljäs, paitsi kerran, kun jäin viimeiseksi. Helppoa ei varmaan ollut silläkään, joka oli aina viimeinen.

Uimaankin meitä vauraalla 80-luvulla kuljetettiin säännöllisesti. Uinti olikin luistelun lisäksi suosikkini, ja siitä minulla on ainoa omistamani kandidaatin tutkinto. Uimahallin kahviosta sai uinnin jälkeen ostaa mustia merenneitokarkkeja ja vihreää urheilujuomaa. Ja sitten iho haisi kloorilta monta päivää.

Mutta jonnekin se ala-asteella vielä luontevalta tuntunut liikkuminen sitten hävisi. Meitä kyläkoulun tyttöjä ei ollut oikein kunnolla opetettu pelaamaan koripalloa, lentopalloa tai pesäpalloa. Saimme heti yläasteen alussa maineen, ettemme osaa. Lahjakkaammat urheilijat selvisivät siitäkin, minun sisäinen urheilijani ilmeisesti ei.

Yläasteen alussa keskustaajamassa asuvat tytöt pääsivät harrastamaan jalkapalloa seurassa. Minuakin se vähän kiinnosti. En kuitenkaan olisi päässyt treeneihin, kun matkaa oli 19 kilometriä, eikä meillä lapsuuteni aikana koskaan ollut autoa. Tuli muita harrastuksia, eikä asia juuri harmittanut.

En ole oikeastaan koskaan pitänyt itseäni erityisempänä liikunnan vihaajana. Muistelen pohtineeni opiskeluaikana, voisinko harrastaa jotain urheilulajia. Päädyin tuolloin siihen, että joukkuelajeihin olen liian tumpelo ja yksilölajeihin liian sosiaalinen. Sen koommin en juuri urheilemista pohtinut ennen kuin neljänkympin rajapyykki alkoi lähestyä.

Vaikea sanoa, mitä tänä syksynä oikeastaan kävi. Monta pientä asiaa vain loksahti kohdalleen tämän juoksemisen kanssa, ja taisin löytää oman lajini. Vaikka juuri tänään jalkavaiva harmittaakin, asiat voisivat olla paljon hullumminkin. Vielä minä muistan senkin, kuinka eletään juoksematta.