Vantaan Maraton 2018 ja sisäinen urheilija

Toukokuussa Helsinki City Runilla juoksemani ensimmäisen puolimaratonin jälkeen juoksemistani on jossain määrin leimannut motivaation puute. Lenkille lähtö on ajoittain ollut takkuista, vaikka sieltä tulo on edelleen tuonut hyvänolontunteita. Kesän kuumuus ei juuri auttanut asiaa.


Sinnikkäästi olen kuitenkin lähtenyt lenkille 2-3 kertaa viikossa, vaikka sitten vähän vastentahtoisesti. Kesäloman jälkeen pääsin myös työmatkapyörän selkään, mikä toi viikkoihin muutaman tunnin lisää kevyttä peruskestävyystreeniä ja positiivisia liikkumiskokemuksia.

Vauhtikestävyysharjoituksissa olen löysäillyt koko kesän ja alkusyksyn, ja yrittänyt saada huijaamalla itseni juoksemaan edes jonkinlaisen vk-treenin kerran viikossa lupaamalla treeneihin kaikenlaisia helpotuksia. Kunnollisia pitkiä lenkkejä en juossut elo-syyskuussa kuin kaksi, vaikka ne olisivat tärkeimpiä treenejä. Osittain tämä johtui ajan puutteesta ja osittain laiskuudesta tai väsymyksestä.

Kaiken kaikkiaan treenasin toiselle puolimaratonilleni kevyemmin, mutta kevyen pyöräilyn lisääntymisen takia tuntimääriltään jopa enemmän kuin ensimmäiselle puolimaratonilleni. Treeni oli kuitenkin sen verran heppoisissa kantimissa, etten odottanut minkäänlaista ennätysaikaa.

Vantaan Maraton 2018 lähtö

Vantaan Maratonillehan olin ilmoittautunut jo edellisvuonna, mutta joutunut jättämään sen väliin sitkeän yskän takia. Sain silloin siirretyksi osallistumisen seuraavaan vuoteen lääkärintodistuksella. Totesinkin, että ilman tätä "pakollista" osallistumisoikeutta Vantaan Maratonille olisin tuskin juossut tänä syksynä missään tapahtumassa. Yskä vaivaa minua ajoittain edelleenkin, eikä sille ole löydetty syytä, vaikka kaikenlaista on tutkittu.

Juoksupäivän aamuna, lauantaina 13.10.2018, ehdin taas harmitella, että kaikkeen sitä meneekin ilmoittautumaan. Tämä tunne minulle on toistaiseksi tullut joka kerta juoksuaamuna. Tunne hälvenee yleensä vähän, kun pääsee liikkeelle kohti lähtöpaikkaa. Niin kävi nytkin. Matkustin P-junalla Tikkurilaan. Junassa alkoi pelottaa, että olin lähtenyt liikkeelle liian myöhään. Ihan hyvin kuitenkin ehdin lähtöpaikalle, löysin juoksunumeroni ja tavaroiden säilytyspaikan. Ehdin jutella hetken myös Veteraanijuoksijan kanssa, joka oli tullut kisaa katsomaan.

Lähtöhetki on aina hauska, siinä ollaan jotenkin samassa veneessä isossa porukassa. Siltä tuntui nytkin, vaikka en tuntenut ympärillä olevia enkä puhunut kenenkään kanssa. Lähtölaukauksen kajahdettua ehti tulla yksinäinen olo. Mietin, miten paljon olen lukenut netistä juoksun yhteisöllisyydestä ja siitä, miten ihmiset juoksevat kaverin kanssa tai porukalla tai vähintäänkin tapaavat tuttujaan ennen tai jälkeen juoksun. Näiltä ajatuksilta minut pelasti Veteraanijuoksija, joka oli pyöräillyt edelle reitin varteen ottamaan valokuvia.

Vantaalla oli vähemmän juoksijoita kuin Helsinki City Runilla, ja ruuhka hävisi ympäriltä melkein saman tien lähdön tapahduttua. Se vaikeutti vähän vauhdin pitämistä tarpeeksi rauhallisena heti alussa. Reitti oli kuitenkin tasainen, kuten ennalta olin kuullut, ja jaksoin pitää aika hyvää vauhtia yllä. Vauhdin tiesin siitä, että Veteraanijuoksija kävi välillä kertomassa kilometriaikoja. Itse juoksin taas ilman kelloa, kun yleinen juoksumotivaatiopula on melkein kokonaan syönyt innostukseni sellaisen käyttämiseen. Epäilin Veteraanijuoksijalle, että olin lähtenyt matkaan liian kovaa, mutta Veteraanijuoksija käski vain juosta, jos kerran kulkee.  

Vantaalla juostaan puolimaratonilla kaksi kierrosta asfalttiteitä ympäri lähiöitä. Kaunis ruska pelasti reitin estetiikan. Etukäteen tiesin myös, että reitti kulkee lähes yksinomaan pitkin katuja, joilla on kukkien nimet. Vanamontie, Kielotie ja Talvikkirinne ruokkivat vähän runollista sieluani. Työstä matkanteko silti kävi. Jotenkin motivaatiopula seurasi minua puolimaratonillekin, vaikka toisaalta oli hauska toteuttaa tavoite, joka oli ollut tiedossa pitkään.

Toisella kierroksella vauhtini hidastui hiukan. Jalat toimivat silti, ja henki kulki, eikä mitään totaalista uupumusta tullut. Mutta ei näyttänyt tulevan muillekaan, tasainen reitti oli siinä suhteessa varsin armollinen. Muutama kanssajuoksija oli jo ehtinyt tulla ulkonäöltä tutuksi, ja aina harmitti, jos joku toinen selvästi saman tasoinen puolimaratoonari ohitti. Parin-kolmen naisen kanssa juoksimme koko lailla samaa vauhtia. Viimeisellä viitosella yksi heistä lähti kiihdyttämään, ja meni reipasta vauhtia ohi. Toinen oli ohittanut minut jo jonkin aikaa ennemmin. Lopulta viimeisellä kolmella kilometrillä minultakin löytyi uutta kilpailuhenkeä, ja tavoitin molemmat ja muutaman muunkin. Voi olla, että se johtui kuitenkin enemmän toisten väsymisestä kuin minun vauhtini reipastumisesta.  

Vantaan Maraton 2018 mitali

Vaikka Veteraanijuoksija esitti matkan varrella joitakin optimistisilta kuulostavia arvioita vauhdistani, minun oli hiukan vaikea uskoa niitä. Ensimmäisen puolimaratonini aika oli ollut 2:35 ja risat. Nyt olisin ollut tyytyväinen samaan. Viimeisen puolen kilometrin alkaessa tuntui, ettei maali varmaan tule ikinä, ja viimeiset 200 metriä tuntuivat äärettömän pitkiltä. Siksi päästessäni viimein maaliin hymy oli herkässä. Mitalinjakaja joutui huomauttamaan, että voisin lopettaa jo juoksemisen. Mieheni odotti maalin vieressä. Kömmin maalialuetta reunustavan nauhan ali, ja jouduin pyytämään apua pystyyn nousemisessa, sen verran huippasi. Oli vähän vaikea käsittää, mitä mieheni ja Veteraanijuoksija maalissa väittivät: että aikani olisi parantunut ensimmäisestä puolikkaasta yli 9 minuuttia, 2:26:een.

Juoksun jälkeinen olotila on aina yhtä euforinen, vaikka nyt tuntui, että olin käyttänyt voimani niin hyvin kuin mahdollista. Hutera olo jatkui parin pullaviipaleen, kolmen mehumukillisen, yhden energiapatukan ja kolajuomapullon ajan. Mieli oli silti huikean hyvä ja uni maistui kohtuullisesti.   

Seuraavana aamuna ennätykseni asettui paremmin mittakaavaan, kun muistin, että Veteraanijuoksija sanoi ennen juoksua minun parantavan aikaani kymmenellä minuutilla jo pelkästään tasaisen reitin takia. Yhtä kaikki, hyvältä se aika silti edelleen tuntui. Teki mieli laittaa mitali uudelleen kaulaan, mutta hillitsin kuitenkin itseni.